Niin monenlaista on taas pyörinyt mielessä, että en tiedä
saanko siitä tällä kertaa mitään selkeää ulos. Pitää vain kokeilla ja katsoa,
mitä tapahtuu, jos alkaa kirjoittaa..
Kaiketi pääteema mitä olen viime aikoina miettinyt, on ollut
jotenkin totuus ja erityisesti sen sanominen ääneen. ”Pankaa sentähden pois
valhe ja puhukaa totta,
kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä.” (Ef.
4:25) Itse olen koko pienen ikäni ollut oikein hyvä vaikenemaan asioista. Niin
että ei siis varsinaisesti valehtele, mutta että ei kerro jotenkaan kaikkea,
vain sen mikä antaa itsestä hyvän kuvan. Tämän tyyppisestä puhetavasta/vaikenemisesta
on tullut niin normaali osa itseä, että siitä poisoppiminen on selvästikin
hyvin vaikeaa. Mutta silti koen, että kuitenkin Jumala siihen pienin askelin
koko ajan kehottaa, rohkaisee ja antaa voimaa. Haluaisin, että kaikki elämän
osa-alueet voisivat olla valossa, eikä suuri osa jotenkin piilossa. Yleensä
pelko laittaa kuitenkin vahvan esteen asioista puhumiselle. Varmasti ylpeys myös.
Kuluneella viikolla olin kahden asiantuntijan vastaanotolla,
jotka molemmat havaitsivat pelkoni. Toinen oli sydänlääkäri ja toinen
psykoterapeutti. Kardiologille menin, kun halusin kerrankin jutella lääkärin
kanssa sydänoireistani. Jo monia vuosia aloittaessani jonkun vähänkin
reippaamman liikunnan tuntuu että sydän menee jotenkin sekaisin, tulee
lisälyöntejä ja semmoista ja sitten alan miettiä että mitä tämän liikunnan
kanssa pitäisi tehdä ja onko sydämessä jotain vikaa vai ei. No, nyt sitten hän
totesi, että ei pitäisi olla vikaa eikä tarvitse välittää vaikka olisi
epämääräisiä tuntemuksia. Sitten hän vain ihmetteli että mistä minulle nämä
pelot olivat tulleet. Itse en ole edes huomannut, että minulla olisi jotenkin
erityisesti pelkoja, ne kun vain ovat niin normaali olotila – joku jännitys
siis milloin mistäkin. No kumminkin, nyt sitten vain pitäisi liikkua. Tai
pikemminkin että saan ja voin. Ja sydän todettiin olemassa olevaksi, siinä se
ultraäänikuvassa liikehti, vaikka joskus on tuntunutkin niin sydämettömältä.
Myös psykoterapeutin kanssa puhuttiin peloista - kuinka pelkokeskeinen
ajattelu ja pelon ilmapiiri voi tarttua. Kovasti nyt sitten pitäisi saada uudet
ajatukset vanhojen tilalle. Ja toki ajattelen, että sitä Jumala koko ajan
tekee. Välillä tuntuu vain että kovin on hidas tietokone. Vanhaa ajatusmalliohjelmistoa
poistetaan ja uutta ladataan tilalle, mutta hidasta on. Vaan hyvä että
kuitenkin jotain tapahtuu. Ja kun jotain uutta tulee tilalle, niin sitten taas
uskaltaa tehdä uusia askeleita, esimerkiksi sanoa jotain sellaisia asioita,
joita ei ole ennen pystynyt sanomaan. Ja taas on tultu askel valoon ja
totuuteen sekä myös jotenkin esille ja omaksi itseksi. On nämä asiat niin
ihmeellisiä kerrostumia. Tarvitaan rakkautta että voi mennä syvemmälle
totuudessa. Ja totuus taas lisää rakkautta. Haluaisin voida jotenkin kertoa
kaiken. Olla vapaa eikä piilossa. Ettei tarvitsisi olla sellainen olo, että
pelkää jotakin paljastumista ja arkana hiipii, vaan että kaikista asioista
voisi olla lepo ja rauha. Alan ehkä vähitellen ymmärtää kuinka tärkeää olisi
että saisi todella elää ilman kummallisia puolisalaisuuksia, joista ei voi muka
puhua. Alan olla kovin tympääntynyt tietynlaiseen pidättelemiseen, mitä niin
paljon teen, koska se vie energiaa, väsyttää ja masentaa. Pelkään kohta sitä
enemmän kuin puhumista, koska alan vihdoin ymmärtää tällaisen piilottelun
tuhoavan voiman.
Jeesus on totuus ja minun syntisyyteni on totuus. Molempien
asioiden kuuluisi tulla esiin ja sen pitäisi olla ihan normaali olotila. Ja
Jumalan rakkaus on totta. Näiden asioiden äärellä aurinko paistaa ja pimeys
väistyy. Kun valo lisääntyy, niin sitten perässä lämpökin lisääntyy. Ensin
paiste, sitten lämpö. Näin tammikuun lopussa huomaa jo, että valo on
lisääntynyt. Lämpökin sitten lisääntyy aikanaan valon perässä. Rakkauskin tulee
sydämeen, kun ei elä valheessa.
”Katso, totuutta
sinä tahdot salatuimpaan saakka” (Ps. 51:6)
”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni
vaeltavan totuudessa.” 3. Joh. 1:4
Seuraavaksi olisin
lähdössä sitten käymään Valenciassa, Espanjassa. Saapa nähdä, mitä sillä matkalla
Herra opettaa.
Tämän päivän kattaus kahvipöydässä. Ei sopisi sisustusblogiin, mutta tänne kyllä. Maatilalla kävi vieraita, eikä siellä ollut riittävää määrää mitään muita servetteja kuin kukkoaihetta. Astioina Arabian Valencia-sarjaa. Ihan aiheeseen sopivaa siis.
