Espanjassa tuli käytyä ja melkein viikon päivät olen ollut
jo kotonakin. Olihan se taas ajatuksia herättävä ja varmasti opettavainenkin
matka. Eniten kai opin omasta voimattomuudestani ja rakkaudettomuudestani.
Ennen matkaa ajattelin, että jos kenties tulevana syksynä
lähtisin lukuvuodeksi tuohon lähetyskouluun, jonka toimintaa myös hiukan nyt
näin. Paluumatkalla kirjoitin lentokoneessa kyllä – ei –listaa ja ei-puolesta
tuli aika pitkä. Kyllä-puolellakaan olevat asiat eivät olleet mitenkään hyviä,
vaan nekin jotenkin vain omaa egoa pönkittäviä, kuten ”että voisi sanoa
olevansa lähetystyössä” jne. En kyllä itselleni enkä kenellekään muullekaan
suosittele lähetystyötä sen takia, että voisi sanoa muille olevansa
lähetystyössä..
Jotenkin minusta tuntui, että hyvin monet ongelmani tulivat
minua matkalla vastaan. Tiedostan joskus haluavani ulkomaille vain siksi, että
pääsisi tiettyjä asioita pakoon. Sekään ei ole hyvä syy lähteä mihinkään ja
tosiaan ainakaan tällä reissulla se ei edes onnistunut. Monet asiat, kuten
työssä väsyminen, ihmissuhdevaikeudet, yksinäinen olo, arjen asumisen ongelmat
jne joiden kanssa tavallaan enemmän ja vähemmän painin täällä tulivat eri
muodoissaan vastaan myös matkalla. Lopputulemana ajattelin, että ehkä kuitenkin
minun on helpompi oppia suhtautumaan näihin asioihin täällä kotona, kuin sitten
että menen ihmettelemään samoja asioita ulkomaille.
Tiedän niin hyvin, että minulta puuttuu sellaista rakkautta,
joka olisi valmis kestämään vaikeuksia ja toimimaan. Ajattelen, ettei minun
kannata lähteä Espanjaan, jos minulla ei ole oikeasti rakkautta siellä olevia
ihmisiä kohtaan. Jos ajatuskin kielen opiskelusta uuvuttaa, niin eihän silloin
oikeasti ole asenne kohdallaan. Jos kulttuuriin liittyvät pienetkin asiat
tökkivät, niin motivaatio ei varmasti ole koetuksia kestävä. Jos katuevankeliointi
tuntuu pakkopullalta, niin sitä ei kannata lähteä kenellekään syöttämään.
Matkan jälkeen olin vähän alamaissa. Ajatus syksyllä sinne
menosta oli kuitenkin jotenkin piristänyt ja nyt kun tuli olo että minusta ei
kuitenkaan ole (vielä) siihen, oli vähän latistava. Toisaalta sitten kuitenkin
tuli jonkun ajan kuluttua helpottunutkin olo. Ei ole pakko. Jumala ei pakota.
Saa olla Hänen lapsensa eikä Hän ole pakottamassa minua mihinkään. Hän antaa
voiman, sitten kun on aika.
Hyvin tyhjäksi itseni kuitenkin koko ajan tunnen. Olen niin
rakkaudeton. Minulla ei ole sellaista voimaa, mikä vaikuttaisi juurikaan mitään
tekemistä. Se tuntuu vähän pelottavaltakin. Pystynkö enää mihinkään työhön?
Kaksi vuotta olen nyt ollut pois työelämästä ja enkä tiedä miten tätä nykyistä tilaa
luokittelisin. Tämä on jotakin maatila-vanhustenhuolto-syrjäytymistä. Ja
kuitenkin tiedän että olen tätä lepoa tarvinnut. Nykyään kuitenkin ajattelen,
että ehkä vielä joskus voisi tehdä jotain muutakin. Vaikka en kyllä
edelleenkään yhtään tiedä, että mitä.
Rukoilen Jumalalta rakkautta, jonka voimalla voisi toimia.
Ja rukoilen että ajatusmaailma voisi tulla valoisaksi. En kai minäkään voi olla
Jumalalle mahdoton tapaus, vaikka itsestä siltä usein tuntuukin.
"Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään." (1. Kor. 13:2)
"Katso, minä olen Herra, kaiken lihan Jumala; onko
minulle mitään mahdotonta?” (Jer.
32:27)
