Pari päivää sitten oli taas joku pohjalla olemisen hetki.
Sitä samaa mitä olen usein miettinyt: mikä on elämäni tarkoitus, kuinka
jaksaisi elää, miksi elämä tuntuu raskaalta ja väsyttävältä, vaikkei ole mitään
erityistä taakkaa. Tätä itkin ja ihmettelin. Sisin oli niin tyhjä. Lopulta
huusin (tällä kertaa tosin kai äänettömästi) vain Jumalalle että mikä on
elämäni tarkoitus. Kerro elämäni tarkoitus. Kerro joku juttu, jonka varassa
jaksaa elää.
Siihen tyhjyyteen tuli vastaus. Se vain tuli. Jostakin se
sana vain tuli. Juuri se sana mitä tarvittiin. Rakastaa. Nyt tajusin sen ihan
oikeasti. Sanoin Jumalalle – ”Sinä olet nero!” Rakastaminenhan on aivan
loistava syy elää!
Aivan kuin identiteettini olisi rakentunut uudelleen. Vanha
identiteetti oli kiltti tyttö, jonka elämän tarkoitus on yrittää häiritä
ihmisiä mahdollisimman vähän. Syy tähän oli tietysti se toive, että saisi
rakkautta, jos ei aiheuttaisi mitään häiriötä. Lopputulos oli että menin täysin
kuiviin. Kilttinä olon strategia ei tuottanut toivottua tulosta. Nyt Jumala on
kuitenkin antanut uuden identiteetin. Jumalan lapsen identiteetin. Siihen kuuluu
rakastettuna oleminen. Ja se tekemisidentiteetti: rakastaa. Aivan kuin sieluun
olisi tullut joku uusi pohja.
Tämä rakastamisen pohjavire tuntuu kauhean hyvältä. Aivan
kuin joku itseä kohtaan oleva häpeä olisi poissa. Minun ei tarvitse olla
rakkauden kerjuulla ihmisten suuntaan ja toivoa että joku heittäisi lantin.
Minä voinkin rakastaa itse. Jumalan rakkaus, mutta kuitenkin minussa. Se antaa
uudenlaista tasapainoa ja rauhaa. Eikä vaadi mitään. Minun ei tarvitse mennä
tekemään mitään. Voin elää ihan samaa elämää, mutta omasta sisimmästä
muuttuneena. Uudella asenteella. On ihan ihmisenä olemisen olo.
On niin eri asia tietää ja todella sisäistää joku asia.
Tottakai on ollut selvää että rakkaus on Raamatun sanoman ydin. Mutta että se
rakkaus sitten todella tulee minun elämäni ytimeksi – se on minun tapauksessani
ainakin kestänyt kovin tajuta. En ole saanut siitä ikinä kunnolla kiinni. Ihmisen
perustarve, jonka äärellä olen ollut aivan hukassa. Mutta Jumala on rakkaus. Ja
ihminen on vain jotenkin siitä asiasta niin täysin pihalla. Tyhjälle astialle
sitten kuitenkin vastataan. Oli vain sisimmän huutava tyhjyys ja sitten siihen
tulikin rakkaus. Ei tunnekuohu vaan rauha. Ihan normiolo, mutta ilman
tyhjyyttä. Aivan älyttömän hienoa.
”Jumala on rakkaus”
