Kuuden viikon kuluttua minulla on eräässä tilaisuudessa
alustus aiheesta ”Onks kaksin aina kaunihimpi? Vai voiko yksinäisyydestä löytää
iloa?” Ihmettelen nyt, kuinka ylipäänsä suostuin tähän juttuun. Itse en ole
tuota otsikkoa kehittänyt, lupautuessani aiheeksi annettiin vain yksinäisyys.
Jotenkin ajattelin silloin, että tämähän sopii minulle oikein hyvin. Nyt olen
ihan hoo moilasena että mitä puhua siellä. Mieleen ei meinaa tulla mitään
positiivista asiaa yksinäisyydestä.
On kamalaa elää, niin kuin olen elänyt, mutta toisinkaan en
ole osannut. Erityisen ikävää on sellainen yksinäisyys, jota kokee kun on
ihmisten seurassa. Tätä minulla on ollut hyvin paljon. On seurassa, mutta silti
jotenkin omassa yksinäisyydessään. Jotenkin kuoressa, ettei ole kosketuspintaa.
Toimii vain kuorella, ei sisimmällä. Tällaiset tilanteet ovat hyvin väsyttäviä
ja sitten haluaa vain pois – ja omaan yksinäisyyteen. Siellä sitten on taas
yksin, mutta saattaa tuntea itsensä paljon vähemmän yksinäiseksi kuin muiden
kanssa. Mutta sitten kuitenkin todellisuudessa on yksin eikä sekään ole
pidemmän päälle hyvä.
”Onks kaksin aina kaunihimpi?” Mistäpäs minä sen tietäisin,
kun ei ole mitään kokemusta asiasta.. Muutamia kertoja elämässä on vastaan
tullut ihminen, jonka seurassa on ollut avoin olo. Ei sitä yksinäisyyden
tunnetta, vaan olo että on voinut olla oma itsensä eikä ole ollut tarvetta
poistua paikalta yksinäisyyteen. Kuitenkin omasta avoimemmasta olosta
huolimatta suhteesta näidenkään (mies)henkilöiden kanssa ei ole tullut mitään.
He ovat sitten puolestaan poistuneet paikalta, vaikka itse olisikin halunnut
olla läsnä. Ja eihän tällaisesta sitten tule muuta kuin hylätyksi tulemisen
kokemus, joka saa taas vetämään ovet tiukemmin kiinni.
En koe että yksinäisyyteni olisi oma valinta. Tuntuu ettei
vain ole pystynyt muuhunkaan. Ja toisaalta tiedostaa, että eihän se oma käytös
mitenkään erityisen puoleensavetävääkään ole ollut. Kai sitä jotenkin vain
viestittää omia kipujaan ja sanattomasti kertoo että älä vaivaudu. En tiedä.
Minusta tämä tilanne on jotenkin hyvin rasittava. Melkein sama kuin nuorella
joka yrittää hankkia töitä valmistumisen jälkeen. Töitä saisi jos olisi parin
vuoden työkokemus, mutta kun mistään ei saa sitä ensimmäistä paikkaa, että
saisi työkokemusta. Omassa tilanteessani ajattelen, että puolisoa kaipaavat
miehet haluavat tietysti tutustua onnelliseen ja iloiseen ihmiseen, mutta sitten
hylkäämisen kipuja kantavana ei ole onnellinen ja iloinen ja tilanne pysyy.
No, kyllä tämä kaikki on ihan hyvää aikaa. Itse asiassa tämä
nykytilanne on minulle tavallaan harvinaistakin. Yleensä olen aina roikkunut
ajatuksissani jossakussa ihmisessä, vaikka mitään todellista suhdetta ei ole
ollutkaan. Tuntuu ihan terveeltä nyt. En roiku kenessäkään. En herää aamulla ensimmäiseksi
toivomaan, että kunpa se joku nyt juuri tänään muuttaisi mielensä ja ottaisi
yhteyttä. Olen vapaa, ja se on oikeastaan Jumalan ihme minun tilanteessani.
Että semmoista. Rukoilen että Jumala purkaisi minussa edelleen
niitä asioita, jotka ajavat yksinäisyyteen. En haluaisi olla yksinäinen vain
siksi että on vain pakko eristäytyä kun psyyke ei kestä eikä osaa muuta.
Haluaisi pystyä aitoon vuorovaikutukseen ja voida olla levollisesti vaikka
onkin muiden seurassa. Ettei toisten seura väsyttäisi ja olisi pakko mennä aina
yksinäisyyteen lepäämään, jotta sitten taas hetken aikaa voisi tsempata seurassa.
”Vai voiko yksinäisyydestä löytää iloa?” Ainakin blogia voi
kirjoittaa. Se on iloa.
