Olen tässä tätiytynyt pari päivää sitten. On ollut hienoa tämä
sisaren esikoistytön syntymä. Oikein juhlallista. 77-vuotiasta vanhemmistani
tuli isovanhempia ja tietysti siskostani ja hänen miehestään äiti ja isä. Isoja
muutoksia. Vauvaa en kuitenkaan ole nähnyt vielä kuin kuvissa. Kovasti olisin
ollut syöksymässä synnytyslaitokselle tyttöä tapaamaan, mutta täällä on sääntö,
ettei sinne saa mennä vierailijoita – lapsen isä tietysti, mutta eivät muut. Siinäpä
sitten vain katsellaan vauvakuvia kaihoisasti tietokoneruudulta, kun muita
vaihtoehtoja ei ole kuin kiltisti odottaa ensitapaamista kotiutumiseen. Siskontyttäreni
on tietysti maailman söpöin vauva – niin kuin kaikki vauvat.
On pitkäkestoinen Jumalan työ minussa, että nykyään
suhtaudun näin positiivisesti vauvoihin. Siitä olen kiitollinen Herralle, koska
tämä tämmöinen vauvoista iloitseminen tuntuu kovasti elämää rikastuttavalta
asialta. Tietysti asian kääntöpuoli on se, että saattaa alkaa kaipailemaan omaa
vauvaa ja kokea sitten siinä kohtaa suurta tyhjyyttä ja kipua. Mutta kuitenkin
olen onnellinen siitä, että näen jonkun vauvan hyvin söpönä. Se ei todellakaan
ole minulle itsestäänselvyys. Paljon
kipua on pitänyt tulla ulos, että rakkaudellista ja hyvää on voinut rakentua
sisään.
Erilaiset prosessit jatkuvat koko ajan. Nykyään mietin
paljon syyllistävää ajatusmaailmaani. Niin helposti olen syyttämässä itseään
tai jotakuta, jos yhtään joku asia ei mene niin kuin toivoo. Ja tätähän
tapahtuu koko ajan. Toivon että syyttäjä vielä vaikenisi. Toinen juttu on tosi vahva
oikeassa olemisen tarve. Elämä voi olla aika mustavalkoista ja ihmissuhteen
huonoja, jos kaikissa asioissa on vain oikea ja väärä. Eikä sitten sen väärän
pelossa uskalla edes itse tehdä mitään. Uskossa olemisestakin tulee niin
helposti oikeassa olemista. Odottaa vain että ihmiset tulisivat kertomaan minulle
kuinka olen ollut niin valtavan oikeassa ja he niin täysin väärässä. Eihän se
sellainen mitään rakkautta ole. Ei Jeesus odota, että ihmiset tulevat hänen
luokseen häpeämään väärässä olemistaan, vaan että ylipäätään tulevat Hänen luo
ja rakkauden yhteys muodostuu. Usein mietin Raamatunkohtaa: ”..oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka
on kaikkea tietoa ylempänä.” Tällaiselle ihmiselle, joka on tavallaan oppinut
ajattelemaan hyvin paljon tietämisen kautta, tätä tiedon ylittävää rakkautta on
jotenkin ollut kovin vaikea tajuta. Kun se ei menekään tietämiskanavan kautta,
vaan rakkauskanavan kautta. Ja siitä olen ollut niin hukassa.
Huomenna minulla on puheenvuoro eräässä hengellisessä
tilaisuudessa. Niissä haasteeni on aina se, ettei tällaisesta puheenvuorosta
tulisi suoritus, jolla yritän saavuttaa jotakin hyväksyntää. Ajatusmaailmani
taipuu niin helposti siihen miellyttämiseen, sitten kun pitää miellyttää, tulee
hylätyksi tulemisen pelko ja alkaa jännittää ja jännityksen kautta saattaa
mennä kokonaan herkkyys tilanteeseen ja hommasta tulee se suoritus, jonka
toivoo vain olevan ohi. Näin en todellakaan kuitenkaan haluaisi. Mutta onneksi
Jumala silti pystyy puhuttelemaan ihmisiä, vaikka puhuja olisikin jännittynyt
ja ties mitä. Ajattelen toisaalta että sekin on omana itsenäni olemista tällä
hetkellä. Usein olen kuitenkin kokenut iloa puhetilanteiden jälkeen ja olen
niihin yleensä lupautunut jos joku on kysynyt. Jumalan lapsena saa sitten
vaikka kuinka äkeltää ja sönköttää, se on kuitenkin Jumalan kunniaksi kun Hänen
lapsensa jotakin kertovat mitä Jumala on heille tehnyt, mitä opettanut tai
miten puhutellut.
Tässä tekstissä mentiin nyt sujuvasti söpöstä vauvasta
syyllisyyden ja oikeassa olemisen kautta puheisiin ja Jumalan lapsen
jutteluihin. Ehkä jotain jokeltelua sitten kuullaan huomennakin.
