Pari päivää sitten surffailin netissä kristilliselle
deittisivustolle. Sivusto on tarkoitettu lähtökohtaisesti uskoville, jotka
etsivät puolisoa (mutta voi sinne tietysti kuka vain kirjautua). No, minä en
kuitenkaan kirjautunut sisään, jäin vain ihmettelemään asiaa ulkopuolelta.
Olisin halunnut vakoilla sivuja ilman että olisi tarvinnut tehdä sinne omaa
profiilia, mutta se ei ollut mahdollista. Niinpä en sitten uskaltanut ottaa mitään
askelta eteenpäin.
Jäin ihmettelemään, että jos tekisin oman profiilin noille
sivuille, niin mitä siihen sitten edes kirjoittaisin. Masentumisherkkä nainen, joka pelkää ihmissuhteita ja vähän kaikkea muutakin. Työ: omien
vanhempiensa auttaminen. Harrastukset: psykoterapiassa käyminen. Vastauksia
tulisi varmasti hurjasti.
Joskus aikanaan olen ajatellut, että olisi jotenkin säälittävää
osallistua tällaisille deittisivustoille. Nykyään ajattelen aivan toisin. Sellainen
tuntuu todella rohkealta teolta. Että joku aivan avoimesti ilmoittaa halustaan
tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja siinä samalla rivien välissä tunnustaa
tarvitsevuutensa toisesta ihmisestä, rakkaudesta ja yhteydenkaipuusta. Olen
jotenkin vieläkin aivan hätää kärsimässä näiden asioiden kanssa. Tuntuu, että
on rakentanut itselleen sellaisen yksin pärjäävyyden kuoren, että sen poislaittaminen
on tosi vaikeaa. Itsestä tuntuu jotenkin kauhean häpeälliseltä todeta, että
kaipaa parisuhdetta. Aivan kuin siinä olisi jotain pahaa, vaikkei itsekään
ajattele niin. Jostain silti joku vetää vielä ajatuksia ja tunteita vinoon,
että on vaikea hyväksyä itsessä näitä tarpeita. Tulla näkyväksi niiden kanssa.
Tuossa sivustossakin minua ahdisti jotenkin se että jokuhan voisi nähdä minut
siellä! Sehän olisi ihan kauheaa!
Viime aikoina olen silti miettinyt paljon jotenkin sellaista
tarvetta yhteyteen. On suuri halu, että joku tuntisi minut oikeasti. Toki ihana
helpotus on, että Jeesus tuntee minut oikeasti, paljon paremmin kuin itse
itseni ja tämä todella auttaa. Mutta halu on myös siihen, että voisi kokea
olevansa jotenkin tunnettu myös ihmisten seurassa. Minulla on kovasti aina se
tunne, että ihmiset eivät tunne minua, vaikka he ovat tunteneet vuosia. Mutta
jotenkin vain ehkä sitten tulee kauhean helposti antaneeksi jotain
pintapuolista kuvaa. Ei todellakaan tarkoituksella, mutta se vaan jotenkin
tulee selkäytimestä tietynlaisena opittuna käyttäytymismallina. Annan jotenkin
automaattisesti kuvan kuuntelevasta, toisista välittävästä ja iloisesta henkilöstä,
jolla kaikki on hyvin, vaikka oikeasti ei olisikaan eikä toistenkaan asiat niin
kauheasti kiinnostaisi. Ja sitten sisällä on masentunut olo, kun jää asioidensa
kanssa yksin. Mutta kun vaan ei ole osannut toimia toisinkaan. Olen
jonkinsortin ihmissuhdeinvalidi.
Nyt sitten vain rukoilen, että nämä tämmöiset yhteyden
esteet voisivat murtua ja murentua. Opitut mallit murtua ja toisenlainen
toimintamalli tulla esiin. Kaiketi Jumala koko ajan tekee työtään minussa, kun
tällaisia asioita ajattelen ja niihin kiinnitän huomiota. Haluaisin voida olla sydämen
yhteydessä, eikä jotenkin muurien takana yksinäisyydessä.
”Eikö minun sanani ole kuin tuli, sanoo Herra, ja kuin moukari, joka murskaa kallion?” (Jer.
23:29)
