Toiminta-ajatus

Eilen illalla raamattupiirissä toisten juttuja kuunnellessani huomasin yhtäkkiä rukoilevani mielessäni: ”Herra, haluaisin tehdä jotakin.” Tämä oli jotakin aivan uutta, tai ainakin uutta pitkään aikaan. Olen vain halunnut levätä ja olla, eheytyä ja tulla rakastetuksi. En ole halunnut tehdä mitään. Kaikki ajatus tekemistä on tuntunut enemmän tai vähemmän pakolta. Ja nyt rukouksena nousikin tällainen ajatus: haluaisin tehdä jotakin. Kenties jotakin on todella muuttunut ja muuttumassa. Nähtäväksi jää.

Viimeisten vuosien aikana olen lukenut useita kristillisiä masennusta ja vastaavia teemoja käsitteleviä kirjoja. Kaikissa toistuu jotenkin nämä samat asiat ja vähän tässä järjestyksessä: masennuksen kohtaaminen, tunteiden ja kaikkien asioiden totuudellinen käsittely, anteeksiantaminen, oman syntisyyden ja oman osuuden erottaminen, armo, hyväksyntä ja rakkaus, oman kutsumuksen löytäminen ja palvelu. Toki asiat menevät jotenkin lomittain jne, mutta olen kyllä omalla kohdallani huomannut asioiden menneen samalla tyylillä kuin mitä opuksissa on kerrottu. Aikaa vain kuluu todellisuudessa paljon kauemman kuin mitä menee yhden kirjan lukemiseen..

Joko olisi minun aikana vähitellen astua tuohon kutsumuksensa mukaiseen palveluun? Oppia löytämään ilo siitä, että saa palvella muita tavalla tai toisella? Ettei enää tarvitsisi niin paljon olla kerjuulla rakkauden ja hyväksynnän suhteen muiden ihmisten suuntaan, vaan että voisi olla rakastamassa muita ja palvella muita? Ei aina haluta itselleen vaan haluta myös toisille. Ja haluta palvella Herraa Jeesusta. Joko vähitellen voisi alkaa olla tällaisen aika? Edes pikkuisen?

Joskus vuoden 2009 kieppeillä, kun jotkut rukoilivat puolestani tuli rukouksessa muutamia kertoja sama teema eri tavoin eri ihmisten kautta: eräs näki näyssä minun lepäävän portaikossa kerrosten välissä olevalla tasanteella, eräs sai rukouksessa ajatuksen stop-merkistä ja joku toinenkin näyn jonkinsortin lepäämisestä tasanteella. Myös liikennevalojen oranssi valo on nähty useamman kerran. Silloin en tietenkään voinut tietää mitä tämä lepäily, pysähtyminen ja odottaminen tarkoittaa, ja saatoin joskus ajatella että mitähän kauheaa sitä tuleekaan tapahtumaan, jos pitää kovasti pysähtyä. Viimeiset kaksi vuotta kesästä 2011 eteenpäin ovat nyt sitten kuitenkin olleet sitä lepäämistä. Erilaisten asioitten käsitteleminen on todella vienyt voimat ja kaikki levossa oleminen on ollut erittäin tarpeen. Jotakin tapahtui mikä pysäytti kokonaan, mutta voimat olivat hyvin vähäiset jo ennen sitäkin. Olen todella kiitollinen Jumalalle, että minulla on ollut tämä aika näin ihanasti pysähtyä ja todella käsitellä elämäni asioita. 

Mitä tästä eteenpäin, en tiedä. Jotenkin tuntuu edelleen kovin pirstalaiselta kaikki. Se ajatus omasta kutsumuksestakin. Joskus profetian hengessä joku on sanonut rukouksessa, että tulee tapahtumaan asioita, joita en voi edes kuvitella. Että Jumala yllättää. No, sitten ei kannata yrittääkään kuvitella. Toisaalta Raamatun kehotus on hyvin selkeä: Ajatus vähässä uskollisena olemisesta. Tarkoitus ei ole havitella jotakin suurta, vaan olla uskollinen pienissä asioissa ja palvella Herraa niissä asioissa joita eteen tulee. Kuinka voi rakastaa ihmisiä ulkomailla, jos ei rakkautta ole lähimmäisiä kohtaan kotimaassakaan? Kuinka voi haluta kertoa Jeesuksesta tuhansille ihmisille, jos ei halua kertoa yhdelle? Kuinka voi haluta palvella Herraa jossain muka suuressa, jos ei halua palvella pienemmässä? Näissä on minulla vielä niin paljon opittavaa. Kaikki lähtee sydämen asenteesta, todellisesta halusta palvella Jeesusta elämässään. Se on nöyryyden tie. Ihmisen syntiinlangenneelle luonnolle hyvin vieras tie. Omalle itselle, omille haluille, kuolemisen tie. Mutta hengessä elämän ja ilon tie. 

Koti ei kaunistu sisustuslehtien lukemisella. Ei vaikka niitä lukisi päivästä toiseen. Vasta kun oikeasti alkaa tehdä jotakin, tapahtuu muutosta. Kunpa itselläkin vielä joskus ne asiat, joista Raamattu puhuu, voisivat todella tulla käytäntöön, eläväksi elämäksi. Ettei kaikki jäisi vaan teoriaksi, vaan tulisi myös todeksi ja teoiksi. No, ei voi kuin Jumalalle jättää kaikki, ei näitä asioita oikein ymmärtääkään voi.

”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.” (Sak. 4:6)

Juhannus

Juhannukseen sopii monenlaista. Lepoa ja rauhaa, yksinäisyyden tunnetta, pyöräilyä ja uintia, kateellisuutta sekä iloa kesästä. Pahanmakuiset katkerat sävelet heittävät väliin mustia varjoja, mutta sitten toisaalta on ollut paljon hyvääkin. Paljon hyvää mieltä. Mutta nämä ovat näitä juhlia, jolloin toivoo jotain mitä ei ole, eikä edes tiedä miksi toivoo, mutta toivoo vaan. Mistä ihmeestä lie saaneenikaan päähäni, että juhannuksena pitäisi olla nauttimassa kesästä täydellisessä seurassa kauniin vesistön äärellä. Ja kun ei ole niin on katkera ja vihainen kaikille, jotka ovat hyvässä seurassa veden äärellä. Ja vuodesta toiseen sama juttu. Hoh hoijaa. 

Nyt on kulunut viikko siitä kun tulin takaisin Italian raamattuviikolta. Jumala teki siellä taas minussa jotakin. On mahdoton itsekään selittää, että mitä, mutta taas jotakin pientä askelta eteenpäin (vaikkei sitä tuosta ensimmäisestä kappaleesta huomaakaan). Ehkä otti pois jotakin taakkaa sydämeltä, ehkä antoi taas pienen palasen lisää rohkeutta. En osaa edes sanoa, mutta on vain tuntunut taas pikkuisen paremmalta. Näitä havaintoja on ollut useiden matkojen jälkeen. Israeliin jäi marraskuussa jotain, en tiedä mitä. Pieniä askeleita, mutta jotenkin eron vain huomaa itsessään, vaikka kukaan muu ei sitä huomaakaan. Vaikea siis selittää, mutta on vain ollut taas pikkuisen parempi olo tuon viikon jälkeen. Ehkä se on jotakin selkeyttä ajatusmaailmaan tai jotain. En tiedä. Jotain kuitenkin, mistä olen kiitollinen. Ehkä aavistus enemmän rauhaa.

Tietyt teemat pyörivät matkan jälkeen kyllä päässä ihan taas vanhaan malliin. Kaikkein eniten mietin aina kykyäni tai sen puutetta ihmissuhteisiin, kykyä tai kyvyttömyyttä yhteyteen, onko vielä joskus parisuhdetta vaiko ei. Nämä juhannukset ja vastaavat ovat niin hyvä muistutus tästä yksinäisyydestä. En haluaisi, että loppuelämäni olisi tätä. Ettei pysty olemaan aktiivinen, ettei pysty sitoutumaan ja hakeutumaan seuraan tavalla jolla haluaisi. Onhan minulla tässä nytkin joka juhannuksen päivänä jotakin seuraa ollut. En istu koko juhannusta yksin kerrostalossa, mutta en oikein käsitä miksi vain ei osaa olla tyytyväinen siihen mitä on. Näillä ihmissuhdealueilla haluaisi vaan vielä niin jotenkin päästä eteenpäin. Että pystyisi vielä oikeasti yhteyteen.

Tänään kun kävelin yksin pellonpiennarta rantasaunalle, mietin taas ties kuinka monennen kerran, kuinka vaikea on päästä irti tietyistä ajatuskuvioista. Kun on esimerkiksi lapsesta saakka ollut ajatus, että kukaan ei halua olla minun kanssani, niin sellaista ajatuksesta on vaan valtavan vaikea päästä eroon. Ja kun ajattelee jollainlailla, niin sitten jotenkin toimii täysin sen ajatuksen mukaisestikin. Aivan oman ajatuksensa orjana ja vankina. Suurin vankila itselleni olen minä itse, minun ajatukseni. Sen olen tässä kyllä huomannut. Sitä niin helposti syyttää asioista olosuhteita ja muita ihmisiä, vaikka todellinen vankila on omassa päässä.

Sitäkin olen taas ehtinyt miettiä, että kuinka kauheaa elämäni olisikaan jos minulla ei olisi ollut mahdollisuutta lukea Raamattua ja löytää asioiden todellista laitaa? Jos mistään ei olisi tullut Jumalan totuuden ääntä ja sitä että kelpaan sittenkin? En voi oikein ollenkaan käsittää miksi Raamattu on jotenkin työnnetty sivuun suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka se tarjoaa parhaan mahdollisen lääkkeen kaikkiin ongelmiin. Kuinka paljon apua olen Jumalan sanasta saanut? Aivan valtavasti. Kuinka paljon vielä toivon saavani? Aivan valtavasti. Vaikka on paljon vaikeuksia ja vieläkin paljon ajatusvääristymiä, niin silti on niin ihana tietää, että on olemassa myös se totuus, jonka avulla voi suoristua. Ja että uskaltaa luottaa rakkauteen, koska Raamattu kertoo että se on totta. On toivo tässäkin päivässä.

”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.” (Room 15:4)

Terveinen Roomasta

Kolme vuorokautta olen nyt ollut takaisin kotona reissusta, mutta palautuminen on vielä jossain määrin kesken. Oli taas niin valtavan hieno ja siunaava ja ihana ja tiesmitämahtavaa viikko. Että kotiinpaluu on aika rankka tuollaisen jälkeen. Kuitenkin koitan nyt olla kiitollinen siitä mitä oli ja on eikä masentua. Joskus olen tässä tilanteessa vajonnut ihan oikeasti. Nyt tuntuu, että kuitenkin on enemmän jaloillaan.

Olin siis viikon Italiassa. Kyseessä oli raamattuviikko Rooman lähellä ja mukana oli 27 suomalaista ja 5 italialaista. Ja vahva Jeesuksen läsnäolo. Siitä se ihana olotila tulee, kun Herra on niin vahvasti lähellä. Ja uskovien yhteydestä, on ystäviä. Ja että itsekin saa toimia ja palvella omalla tavallaan – olla aktiivinen. Rukoillaan yhdessä ja tutkitaan Raamattua. Ja aurinkokin paistaa ja saa nähdä uusia paikkoja. Siitä se kaikki jotenkin muotoutuu. Että täällä sitten meinaa taas haukkoa henkeä, kun yksistään ihmettelee arkeaan. Mutta eiköhän se taas tästä.. Onhan matkalta kuitenkin saanut paljon evästä arkeenkin. ”Kiittäkää joka tilassa” (1. Tess. 5:18) jäi esimerkiksi aika hyvin päähän, kun kävimme Roomassa katsomassa vankilaa, jossa Paavalia on kenties pidetty. Näissä minun oloissani pitäisi hyvin pystyä kiittämää Herraa, jos Paavali on pystynyt siihen Rooman valtakunnan aikaisessa vankilassa.

Kaiken muun lisäksi matkalla tapahtui myös tähän blogiin liittyvää ihmeellistä. Eräs nuori nainen, jota en ollenkaan tuntenut entuudestaan kertoi minulle tarinaansa hotellin aamiaispöydässä. Hän kertoi, kuinka oli ollut masentunut, mutta ei ollut pystynyt kunnolla kohtaamaan asiaa. Viime syksynä hän oli jonakin yönä netissä löytänyt blogin, jossa kirjoittaja kertoi masennuksestaan ja siihen liittyvistä asioista ja tämä nuori nainen oli saanut siitä paljon rohkaisua. Hän olisi halunnut olla yhteydessäkin blogin kirjoittajaan, mutta blogissa ei ollut ollenkaan yhteystietoja, joten se oli mahdotonta. Helmikuussa blogin lukija oli ilmoittautunut Raamattuviikolla Italiaan. Matkan lähestyessä häntä oli alkanut kovasti ahdistaakin, että kannattaako matkaan edes lähteä. Tässä tilassa hän oli lukenut taas tuttua blogia, jossa kävi ilmi, että myös tuo blogin kirjoittaja on lähdössä raamattuviikolle Italiaan! Mieli oli muuttunut!

Tapasimme Italiassa ja sain kuulla koko stoorin :) Aivan valtavaa Jumalan johdatusta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut tästä blogista tällaista palautetta. Että joku on saanut tästä oikeasti todellista apua. En oikein meinaa edes ymmärtää sitä, koska täällähän minä vain yksinäni naputtelen. Mutta onhan se valtavan hienoa. Jotenkin tulee tunne, että sittenkin Jumala todella voi kääntää vaikeudet voitoksi. Ja todella tämä Jumalan johdatus oli niin käsittämätön. Kuitenkaan tätä blogia ei kai kovin moni lue ja suurin osa on varmasti sellaisia jotka tuntevat minut jo entuudestaan. Niin sitten Herra johdattaa jonkun yöllisen surffailijan tänne ja hän saa oikeasti apua. Ja että tapaamme jossakin Italiassa. Kiitos Jumalalle. Mitä muuta voi sanoa. Se on taatusti Jumalan teko. Kiitos Jumalalle. (Ja terkkuja E:lle! :) )

Kiitoksen kanssa koitan käydä arkeen. Kiitoksen kanssa tuntuu miltä tuntuu. Kiitoksen kanssa näyttivät olosuhteet sitten miltä hyvänsä. Saan olla Jumalan lapsi, olen saanut syntini anteeksi. ”Kiittäkää joka tilassa”. Päivä kerrallaan taas opetellaan elämää. Haluaisin todella ajatella niin, että kun kerran Jeesus on kanssani, kaikki on hyvin, olivat olosuhteet sitten mitkä tahansa.

”Hän vei heidät ulos pimeydestä ja kuoleman varjosta ja katkaisi heidän kahleensa. Kiittäkööt he Herraa hänen armostaan ja hänen ihmeistään ihmislapsia kohtaan, sillä hän särkee vaskiset ovet ja rikkoo rautaiset salvat.” (Ps. 107:14-16)

Ja tässä vielä matkan kanakuvat. Kaikki olivatkin kyllä kukkokuvia tällä kertaa:

 Ravintola Roomassa.

 Taulu myynnissä Piazza Navona -aukiolla. 

 Rooman lentokentän ylikallis vaateputiikki.

Mannan voimalla erämaassa

Huomenna tulee täyteen tasan kaksi vuotta asumista tässä asunnossani. Kai tämä aika on erilailla mennyt, kuin olin kuvitellut tänne muuttaessani. Tosin ei minulla silloinkaan mitään suurempia suunnitelmia ollut. Halusin levätä edellisestä työstä ja sitten jotenkin jatkaa eteenpäin. Luulin vain kuntoutuvani työkykyiseksi ja –haluiseksi suhteellisen nopeasti. Pari viikkoa muuton jälkeen tuli sitten se jysäys, joka romautti mieleni kokonaan. Edelleen muistan hyvin miltä tuntuu, kun mielessä maa aukeaa jalkojen alta ja itse vain putoaa ja putoaa pimeään syvään kuiluun. Kaupanpäälle kuilun pohjalle saa hirveän tuskan. Aikanaan sairaalassa leikkauksen jälkeen kysyttiin kivun määrään asteikolla 1-10. Muistan sanoneeni 3 ja saaneeni siihen tilaan jotain lääkettä. Tuon parivuoden takaisin sielunkivun tuska oli täysi 10 – pahin mahdollinen kuviteltavissa oleva kipu. Kivun prosessointi on nostanut esiin kaikki vanhat sisimpään sullotut käsittelemättömät asiat. Asioita on ollut niin paljon, että onhan siihen toipumiseen sitten aikaa mennyt. Eivätkä paljon uudet työasiat ole kiinnostaneet, kun on vain pitänyt antaa itselleen aikaa toipumiseen. Vaikea sanoa mikä nyt on tilanne. Kuitenkin tuntuu että parempaan päin on koko ajan mennyt.

Toki on sitten ollut paljon muutakin. Ensi kertaa sitten 19-vuotiaana kotoa muuttamisen jälkeen olen nyt asunut putkeen kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Aiemmin oli tyyliä osa vuodesta siellä ja osa täällä. Kyllä tällainen samalla paikkakunnalla asuminen tuntuu oikein hyvältä. Omaan paikkakuntaan tulee aivan erilainen suhde, kuin jos on vain käymässä siellä. Nyt välittää paljon enemmän siitä mitä täällä tapahtuu ja miten ihmiset voivat. Itsellekin tulee olo, että on osa yhteiskuntaa. Tällaista ei ole oikein ollut aiemmin, kun on ollut vain hyvin irrallinen kappale siellä ja täällä. Enhän nyt vieläkään ole mitenkään aktiivista roolia missään ottanut – paitsi taloyhtiössä – mutta kuitenkin suunta on tuntunut terveeltä. Että edes jotakin sitoutumiseen viittaavaa ajattelua tulee mieleen. Sitoutumista ja yhteisiä asioita.

Vaikken asu enää kahdella paikkakunnalla, edelleenkin asun vielä kahdessa paikassa. On kerrostaloasunto, jossa majoitun ja sitten maatila, jossa olen päivisin paljon. Tämä asetelma luo edelleen oman kahtiajaon. Kummassakin paikassa pitäisi pestä ikkunat. Kummassakin paikassa pitäisi siivota. Kummassakin paikassa pitäisi järjestellä asioita. Eikä sitten saa aikaiseksi oikein mitään kummassakaan paikassa. Kumpikaan paikka ei tunnu kunnolla kodilta. Mutta en minä tästä asiasta nyt kovasti kärsi, kun tämä nyt sopii tähän elämäntilanteeseen samoin kuin aikanaan sopi tilanteeseen hyvin asua osan vuotta yhdellä paikkakunnalla ja osan vuotta toisella. Se tilanne tuli tiensä päähän ja kaiketi tulee aikanaan tiensä päähän tämäkin tilanne. Tämä on nyt vain sopinut hyvin tähän. Saan käydä nauttimassa maaseutuelämästä, mutta ei tarvitse olla vastuussa ison maatalon lämmityksistä, lumitöistä jne. En minä niitä yksin osaisi alkuunkaan hoitaa, se olisi aivan liian iso stressi minulle. 

Kai minä muuttaessani odotin että Herra avaa minulle pian jotakin käsittämättömän valtavaa - mainetta ja kunniaa. Se käsittämättömän valtava onkin sitten ollut se, että on vain saanut olla. Ei ole ollut pakko rynnätä mihinkään, vaan on vain saanut olla hiljaa ja tulla hoidetuksi aivan valtavan hitaasti. Ei ole tarvinnut etsiä menestystä töistä, vaan on saanut Jumalan rakkautta pelkällä olemisella. Ei ole tarvinnut etsiä ihmisten suosiota. On saanut olla rauhassa ja alkaa ajatella joistain asioista toisin. Vauhdissa on mahdoton vaihtaa suuntaa. On tarvittu pysähtyminen. Ja se saa jatkua juuri niin kauan kuin tarpeen on.

Kun olin palkkatyössä, haaveilin aina siitä, että olisi aamulla kunnolla aikaa lukea Raamattu ja rukoilla. En vain pystynyt silloin heräämään niin aikaisin, että siihen olisi ollut niin paljon aikaa, kuin olisin tarvinnut. Vaikka olisi ollut nyt näiden kahden vuoden aikana kuinka paha olo, olen kyllä melkein joka aamu ollut kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse väsyneenä raahautua kahdeksaksi minnekään. Erityisesti talven pimeydessä tästä on helppo olla kiitollinen. Saa syödä rauhassa aamiaisen. Fyysisen ja hengellisen. Se on ollut parasta. 

Ehkä joskus vielä voimat palaavat niin, että lähtee tarttumaan asioihin, ottaa uutta suuntaa, lähtee ottamaan askeleita. Tai miten tämä elämä sitten menee. En ole tätä koko juttua vieläkään oikein käsittänyt. Mutta kai se sieltä tulee. Rakastaminen ja sen voima.

Sen mitä käsitän on, että viikon päästä lähden raamattuviikolle Italiaan, ja että puhun siellä niitä asioita, mitä Herra on antanut jaettavaksi. Tämä tulee olemaan elämäni neljäs raamattuviikko Italiassa ja ne ovat olleet joka kerta valtavan siunaavia. Odotan taas, että Jeesus tulee olemaan keskellämme, hoitaa meitä ja puhuu meille. Näille asioille nälkäisenä lähden matkaan. 

”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, sillä heidät ravitaan.” (Matt. 5:6)