Kolme vuorokautta olen nyt ollut takaisin kotona reissusta,
mutta palautuminen on vielä jossain määrin kesken. Oli taas niin valtavan hieno
ja siunaava ja ihana ja tiesmitämahtavaa viikko. Että kotiinpaluu on aika
rankka tuollaisen jälkeen. Kuitenkin koitan nyt olla kiitollinen siitä mitä oli
ja on eikä masentua. Joskus olen tässä tilanteessa vajonnut ihan oikeasti. Nyt
tuntuu, että kuitenkin on enemmän jaloillaan.
Olin siis viikon Italiassa. Kyseessä oli raamattuviikko
Rooman lähellä ja mukana oli 27 suomalaista ja 5 italialaista. Ja vahva
Jeesuksen läsnäolo. Siitä se ihana olotila tulee, kun Herra on niin vahvasti
lähellä. Ja uskovien yhteydestä, on ystäviä. Ja että itsekin saa toimia ja
palvella omalla tavallaan – olla aktiivinen. Rukoillaan yhdessä ja tutkitaan Raamattua.
Ja aurinkokin paistaa ja saa nähdä uusia paikkoja. Siitä se kaikki jotenkin
muotoutuu. Että täällä sitten meinaa taas haukkoa henkeä, kun yksistään
ihmettelee arkeaan. Mutta eiköhän se taas tästä.. Onhan matkalta kuitenkin
saanut paljon evästä arkeenkin. ”Kiittäkää joka tilassa” (1. Tess. 5:18) jäi
esimerkiksi aika hyvin päähän, kun kävimme Roomassa katsomassa vankilaa, jossa
Paavalia on kenties pidetty. Näissä minun oloissani pitäisi hyvin pystyä
kiittämää Herraa, jos Paavali on pystynyt siihen Rooman valtakunnan aikaisessa
vankilassa.
Kaiken muun lisäksi matkalla tapahtui myös tähän blogiin
liittyvää ihmeellistä. Eräs nuori nainen, jota en ollenkaan tuntenut entuudestaan
kertoi minulle tarinaansa hotellin aamiaispöydässä. Hän kertoi, kuinka oli
ollut masentunut, mutta ei ollut pystynyt kunnolla kohtaamaan asiaa. Viime
syksynä hän oli jonakin yönä netissä löytänyt blogin, jossa kirjoittaja kertoi
masennuksestaan ja siihen liittyvistä asioista ja tämä nuori nainen oli saanut
siitä paljon rohkaisua. Hän olisi halunnut olla yhteydessäkin blogin
kirjoittajaan, mutta blogissa ei ollut ollenkaan yhteystietoja, joten se oli
mahdotonta. Helmikuussa blogin lukija oli ilmoittautunut Raamattuviikolla
Italiaan. Matkan lähestyessä häntä oli alkanut kovasti ahdistaakin, että
kannattaako matkaan edes lähteä. Tässä tilassa hän oli lukenut taas tuttua
blogia, jossa kävi ilmi, että myös tuo blogin kirjoittaja on lähdössä
raamattuviikolle Italiaan! Mieli oli muuttunut!
Tapasimme Italiassa ja sain kuulla koko stoorin :)
Aivan valtavaa Jumalan johdatusta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut
tästä blogista tällaista palautetta. Että joku on saanut tästä oikeasti
todellista apua. En oikein meinaa edes ymmärtää sitä, koska täällähän minä vain
yksinäni naputtelen. Mutta onhan se valtavan hienoa. Jotenkin tulee tunne, että
sittenkin Jumala todella voi kääntää vaikeudet voitoksi. Ja todella tämä
Jumalan johdatus oli niin käsittämätön. Kuitenkaan tätä blogia ei kai kovin
moni lue ja suurin osa on varmasti sellaisia jotka tuntevat minut jo
entuudestaan. Niin sitten Herra johdattaa jonkun yöllisen surffailijan tänne ja
hän saa oikeasti apua. Ja että tapaamme jossakin Italiassa. Kiitos Jumalalle.
Mitä muuta voi sanoa. Se on taatusti Jumalan teko. Kiitos Jumalalle. (Ja
terkkuja E:lle! :) )
Kiitoksen kanssa koitan käydä arkeen. Kiitoksen kanssa
tuntuu miltä tuntuu. Kiitoksen kanssa näyttivät olosuhteet sitten miltä
hyvänsä. Saan olla Jumalan lapsi, olen saanut syntini anteeksi. ”Kiittäkää joka
tilassa”. Päivä kerrallaan taas opetellaan elämää. Haluaisin todella ajatella
niin, että kun kerran Jeesus on kanssani, kaikki on hyvin, olivat olosuhteet
sitten mitkä tahansa.
”Hän vei heidät ulos pimeydestä ja kuoleman varjosta ja
katkaisi heidän kahleensa. Kiittäkööt he Herraa hänen armostaan ja hänen
ihmeistään ihmislapsia kohtaan, sillä hän särkee vaskiset ovet ja rikkoo rautaiset
salvat.” (Ps. 107:14-16)
Ja tässä vielä matkan kanakuvat. Kaikki olivatkin kyllä kukkokuvia tällä kertaa:
Rooman lentokentän ylikallis vaateputiikki.
