Juhannukseen sopii monenlaista. Lepoa ja rauhaa,
yksinäisyyden tunnetta, pyöräilyä ja uintia, kateellisuutta sekä iloa kesästä.
Pahanmakuiset katkerat sävelet heittävät väliin mustia varjoja, mutta sitten
toisaalta on ollut paljon hyvääkin. Paljon hyvää mieltä. Mutta nämä ovat näitä
juhlia, jolloin toivoo jotain mitä ei ole, eikä edes tiedä miksi toivoo, mutta
toivoo vaan. Mistä ihmeestä lie saaneenikaan päähäni, että juhannuksena pitäisi
olla nauttimassa kesästä täydellisessä seurassa kauniin vesistön äärellä. Ja
kun ei ole niin on katkera ja vihainen kaikille, jotka ovat hyvässä seurassa
veden äärellä. Ja vuodesta toiseen sama juttu. Hoh hoijaa.
Nyt on kulunut viikko siitä kun tulin takaisin Italian
raamattuviikolta. Jumala teki siellä taas minussa jotakin. On mahdoton itsekään
selittää, että mitä, mutta taas jotakin pientä askelta eteenpäin (vaikkei sitä
tuosta ensimmäisestä kappaleesta huomaakaan). Ehkä otti pois jotakin taakkaa
sydämeltä, ehkä antoi taas pienen palasen lisää rohkeutta. En osaa edes sanoa,
mutta on vain tuntunut taas pikkuisen paremmalta. Näitä havaintoja on ollut
useiden matkojen jälkeen. Israeliin jäi marraskuussa jotain, en tiedä mitä.
Pieniä askeleita, mutta jotenkin eron vain huomaa itsessään, vaikka kukaan muu
ei sitä huomaakaan. Vaikea siis selittää, mutta on vain ollut taas pikkuisen
parempi olo tuon viikon jälkeen. Ehkä se on jotakin selkeyttä ajatusmaailmaan
tai jotain. En tiedä. Jotain kuitenkin, mistä olen kiitollinen. Ehkä aavistus
enemmän rauhaa.
Tietyt teemat pyörivät matkan jälkeen kyllä päässä ihan taas
vanhaan malliin. Kaikkein eniten mietin aina kykyäni tai sen puutetta
ihmissuhteisiin, kykyä tai kyvyttömyyttä yhteyteen, onko vielä joskus
parisuhdetta vaiko ei. Nämä juhannukset ja vastaavat ovat niin hyvä muistutus
tästä yksinäisyydestä. En haluaisi, että loppuelämäni olisi tätä. Ettei pysty
olemaan aktiivinen, ettei pysty sitoutumaan ja hakeutumaan seuraan tavalla
jolla haluaisi. Onhan minulla tässä nytkin joka juhannuksen päivänä jotakin
seuraa ollut. En istu koko juhannusta yksin kerrostalossa, mutta en oikein
käsitä miksi vain ei osaa olla tyytyväinen siihen mitä on. Näillä
ihmissuhdealueilla haluaisi vaan vielä niin jotenkin päästä eteenpäin. Että
pystyisi vielä oikeasti yhteyteen.
Tänään kun kävelin yksin pellonpiennarta rantasaunalle,
mietin taas ties kuinka monennen kerran, kuinka vaikea on päästä irti tietyistä
ajatuskuvioista. Kun on esimerkiksi lapsesta saakka ollut ajatus, että kukaan
ei halua olla minun kanssani, niin sellaista ajatuksesta on vaan valtavan
vaikea päästä eroon. Ja kun ajattelee jollainlailla, niin sitten jotenkin
toimii täysin sen ajatuksen mukaisestikin. Aivan oman ajatuksensa orjana ja
vankina. Suurin vankila itselleni olen minä itse, minun ajatukseni. Sen olen
tässä kyllä huomannut. Sitä niin helposti syyttää asioista olosuhteita ja muita
ihmisiä, vaikka todellinen vankila on omassa päässä.
Sitäkin olen taas ehtinyt miettiä, että kuinka kauheaa
elämäni olisikaan jos minulla ei olisi ollut mahdollisuutta lukea Raamattua ja
löytää asioiden todellista laitaa? Jos mistään ei olisi tullut Jumalan totuuden
ääntä ja sitä että kelpaan sittenkin? En voi oikein ollenkaan käsittää miksi
Raamattu on jotenkin työnnetty sivuun suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka se
tarjoaa parhaan mahdollisen lääkkeen kaikkiin ongelmiin. Kuinka paljon apua
olen Jumalan sanasta saanut? Aivan valtavasti. Kuinka paljon vielä toivon
saavani? Aivan valtavasti. Vaikka on paljon vaikeuksia ja vieläkin paljon ajatusvääristymiä,
niin silti on niin ihana tietää, että on olemassa myös se totuus, jonka avulla
voi suoristua. Ja että uskaltaa luottaa rakkauteen, koska Raamattu kertoo että
se on totta. On toivo tässäkin päivässä.
”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu
meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.” (Room 15:4)
