Huomenna tulee täyteen tasan kaksi vuotta asumista tässä asunnossani.
Kai tämä aika on erilailla mennyt, kuin olin kuvitellut tänne muuttaessani.
Tosin ei minulla silloinkaan mitään suurempia suunnitelmia ollut. Halusin levätä
edellisestä työstä ja sitten jotenkin jatkaa eteenpäin. Luulin vain
kuntoutuvani työkykyiseksi ja –haluiseksi suhteellisen nopeasti. Pari viikkoa muuton jälkeen tuli sitten se jysäys, joka romautti mieleni kokonaan. Edelleen muistan hyvin miltä tuntuu, kun mielessä maa aukeaa jalkojen
alta ja itse vain putoaa ja putoaa pimeään syvään kuiluun. Kaupanpäälle kuilun
pohjalle saa hirveän tuskan. Aikanaan sairaalassa leikkauksen jälkeen kysyttiin
kivun määrään asteikolla 1-10. Muistan sanoneeni 3 ja saaneeni siihen tilaan jotain
lääkettä. Tuon parivuoden takaisin sielunkivun tuska oli täysi 10 – pahin mahdollinen
kuviteltavissa oleva kipu. Kivun prosessointi on nostanut esiin kaikki vanhat sisimpään sullotut käsittelemättömät asiat. Asioita on ollut niin paljon, että onhan siihen toipumiseen sitten aikaa mennyt. Eivätkä paljon uudet työasiat ole
kiinnostaneet, kun on vain pitänyt antaa itselleen aikaa toipumiseen. Vaikea sanoa mikä nyt on tilanne. Kuitenkin tuntuu että parempaan päin on koko ajan mennyt.
Toki on sitten ollut paljon muutakin. Ensi kertaa sitten
19-vuotiaana kotoa muuttamisen jälkeen olen nyt asunut putkeen kaksi vuotta
samalla paikkakunnalla. Aiemmin oli tyyliä osa vuodesta siellä ja osa täällä.
Kyllä tällainen samalla paikkakunnalla asuminen tuntuu oikein hyvältä. Omaan paikkakuntaan
tulee aivan erilainen suhde, kuin jos on vain käymässä siellä. Nyt välittää
paljon enemmän siitä mitä täällä tapahtuu ja miten ihmiset voivat. Itsellekin
tulee olo, että on osa yhteiskuntaa. Tällaista ei ole oikein ollut aiemmin, kun
on ollut vain hyvin irrallinen kappale siellä ja täällä. Enhän nyt vieläkään
ole mitenkään aktiivista roolia missään ottanut – paitsi taloyhtiössä – mutta kuitenkin
suunta on tuntunut terveeltä. Että edes jotakin sitoutumiseen viittaavaa
ajattelua tulee mieleen. Sitoutumista ja yhteisiä asioita.
Vaikken asu enää kahdella paikkakunnalla, edelleenkin asun
vielä kahdessa paikassa. On kerrostaloasunto, jossa majoitun ja sitten maatila,
jossa olen päivisin paljon. Tämä asetelma luo edelleen oman kahtiajaon.
Kummassakin paikassa pitäisi pestä ikkunat. Kummassakin paikassa pitäisi
siivota. Kummassakin paikassa pitäisi järjestellä asioita. Eikä sitten saa
aikaiseksi oikein mitään kummassakaan paikassa. Kumpikaan paikka ei tunnu
kunnolla kodilta. Mutta en minä tästä asiasta nyt kovasti kärsi, kun tämä nyt
sopii tähän elämäntilanteeseen samoin kuin aikanaan sopi tilanteeseen hyvin
asua osan vuotta yhdellä paikkakunnalla ja osan vuotta toisella. Se tilanne
tuli tiensä päähän ja kaiketi tulee aikanaan tiensä päähän tämäkin tilanne.
Tämä on nyt vain sopinut hyvin tähän. Saan käydä nauttimassa maaseutuelämästä,
mutta ei tarvitse olla vastuussa ison maatalon lämmityksistä, lumitöistä jne.
En minä niitä yksin osaisi alkuunkaan hoitaa, se olisi aivan liian iso stressi
minulle.
Kai minä muuttaessani odotin että Herra avaa minulle pian
jotakin käsittämättömän valtavaa - mainetta ja kunniaa. Se käsittämättömän
valtava onkin sitten ollut se, että on vain saanut olla. Ei ole ollut pakko
rynnätä mihinkään, vaan on vain saanut olla hiljaa ja tulla hoidetuksi aivan
valtavan hitaasti. Ei ole tarvinnut etsiä menestystä töistä, vaan on saanut
Jumalan rakkautta pelkällä olemisella. Ei ole tarvinnut etsiä ihmisten suosiota.
On saanut olla rauhassa ja alkaa ajatella joistain asioista toisin. Vauhdissa
on mahdoton vaihtaa suuntaa. On tarvittu pysähtyminen. Ja se saa jatkua juuri
niin kauan kuin tarpeen on.
Kun olin palkkatyössä, haaveilin aina siitä, että olisi
aamulla kunnolla aikaa lukea Raamattu ja rukoilla. En vain pystynyt silloin heräämään
niin aikaisin, että siihen olisi ollut niin paljon aikaa, kuin olisin
tarvinnut. Vaikka olisi ollut nyt näiden kahden vuoden aikana kuinka paha olo,
olen kyllä melkein joka aamu ollut kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse väsyneenä
raahautua kahdeksaksi minnekään. Erityisesti talven pimeydessä tästä on helppo
olla kiitollinen. Saa syödä rauhassa aamiaisen. Fyysisen ja hengellisen. Se on
ollut parasta.
Ehkä joskus vielä voimat palaavat niin, että lähtee
tarttumaan asioihin, ottaa uutta suuntaa, lähtee ottamaan askeleita. Tai miten
tämä elämä sitten menee. En ole tätä koko juttua vieläkään oikein käsittänyt. Mutta
kai se sieltä tulee. Rakastaminen ja sen voima.
Sen mitä käsitän on, että viikon päästä lähden
raamattuviikolle Italiaan, ja että puhun siellä niitä asioita, mitä Herra on
antanut jaettavaksi. Tämä tulee olemaan elämäni neljäs raamattuviikko Italiassa
ja ne ovat olleet joka kerta valtavan siunaavia. Odotan taas, että Jeesus tulee
olemaan keskellämme, hoitaa meitä ja puhuu meille. Näille asioille nälkäisenä
lähden matkaan.
