Eilen illalla raamattupiirissä toisten juttuja
kuunnellessani huomasin yhtäkkiä rukoilevani mielessäni: ”Herra, haluaisin tehdä
jotakin.” Tämä oli jotakin aivan uutta, tai ainakin uutta pitkään aikaan. Olen
vain halunnut levätä ja olla, eheytyä ja tulla rakastetuksi. En ole halunnut
tehdä mitään. Kaikki ajatus tekemistä on tuntunut enemmän tai vähemmän pakolta.
Ja nyt rukouksena nousikin tällainen ajatus: haluaisin tehdä jotakin. Kenties
jotakin on todella muuttunut ja muuttumassa. Nähtäväksi jää.
Viimeisten vuosien aikana olen lukenut useita kristillisiä
masennusta ja vastaavia teemoja käsitteleviä kirjoja. Kaikissa toistuu jotenkin
nämä samat asiat ja vähän tässä järjestyksessä: masennuksen kohtaaminen,
tunteiden ja kaikkien asioiden totuudellinen käsittely, anteeksiantaminen, oman
syntisyyden ja oman osuuden erottaminen, armo, hyväksyntä ja rakkaus, oman
kutsumuksen löytäminen ja palvelu. Toki asiat menevät jotenkin lomittain jne,
mutta olen kyllä omalla kohdallani huomannut asioiden menneen samalla tyylillä
kuin mitä opuksissa on kerrottu. Aikaa vain kuluu todellisuudessa paljon kauemman
kuin mitä menee yhden kirjan lukemiseen..
Joko olisi minun aikana vähitellen astua tuohon kutsumuksensa
mukaiseen palveluun? Oppia löytämään ilo siitä, että saa palvella muita tavalla
tai toisella? Ettei enää tarvitsisi niin paljon olla kerjuulla rakkauden ja
hyväksynnän suhteen muiden ihmisten suuntaan, vaan että voisi olla rakastamassa
muita ja palvella muita? Ei aina haluta itselleen vaan haluta myös toisille. Ja
haluta palvella Herraa Jeesusta. Joko vähitellen voisi alkaa olla tällaisen
aika? Edes pikkuisen?
Joskus vuoden 2009 kieppeillä, kun jotkut rukoilivat
puolestani tuli rukouksessa muutamia kertoja sama teema eri tavoin eri ihmisten
kautta: eräs näki näyssä minun lepäävän portaikossa kerrosten välissä olevalla
tasanteella, eräs sai rukouksessa ajatuksen stop-merkistä ja joku toinenkin
näyn jonkinsortin lepäämisestä tasanteella. Myös liikennevalojen oranssi valo
on nähty useamman kerran. Silloin en tietenkään voinut tietää mitä tämä
lepäily, pysähtyminen ja odottaminen tarkoittaa, ja saatoin joskus ajatella
että mitähän kauheaa sitä tuleekaan tapahtumaan, jos pitää kovasti pysähtyä.
Viimeiset kaksi vuotta kesästä 2011 eteenpäin ovat nyt sitten kuitenkin olleet
sitä lepäämistä. Erilaisten asioitten käsitteleminen on todella vienyt voimat
ja kaikki levossa oleminen on ollut erittäin tarpeen. Jotakin tapahtui mikä pysäytti
kokonaan, mutta voimat olivat hyvin vähäiset jo ennen sitäkin. Olen todella
kiitollinen Jumalalle, että minulla on ollut tämä aika näin ihanasti pysähtyä
ja todella käsitellä elämäni asioita.
Mitä tästä eteenpäin, en tiedä. Jotenkin tuntuu edelleen
kovin pirstalaiselta kaikki. Se ajatus omasta kutsumuksestakin. Joskus
profetian hengessä joku on sanonut rukouksessa, että tulee tapahtumaan asioita,
joita en voi edes kuvitella. Että Jumala yllättää. No, sitten ei kannata yrittääkään
kuvitella. Toisaalta Raamatun kehotus on hyvin selkeä: Ajatus vähässä
uskollisena olemisesta. Tarkoitus ei ole havitella jotakin suurta, vaan olla
uskollinen pienissä asioissa ja palvella Herraa niissä asioissa joita eteen
tulee. Kuinka voi rakastaa ihmisiä ulkomailla, jos ei rakkautta ole lähimmäisiä
kohtaan kotimaassakaan? Kuinka voi haluta kertoa Jeesuksesta tuhansille
ihmisille, jos ei halua kertoa yhdelle? Kuinka voi haluta palvella Herraa
jossain muka suuressa, jos ei halua palvella pienemmässä? Näissä on minulla
vielä niin paljon opittavaa. Kaikki lähtee sydämen asenteesta, todellisesta
halusta palvella Jeesusta elämässään. Se on nöyryyden tie. Ihmisen
syntiinlangenneelle luonnolle hyvin vieras tie. Omalle itselle, omille
haluille, kuolemisen tie. Mutta hengessä elämän ja ilon tie.
Koti ei kaunistu sisustuslehtien lukemisella. Ei vaikka
niitä lukisi päivästä toiseen. Vasta kun oikeasti alkaa tehdä jotakin, tapahtuu
muutosta. Kunpa itselläkin vielä joskus ne asiat, joista Raamattu puhuu, voisivat
todella tulla käytäntöön, eläväksi elämäksi. Ettei kaikki jäisi vaan teoriaksi,
vaan tulisi myös todeksi ja teoiksi. No, ei voi kuin Jumalalle jättää kaikki,
ei näitä asioita oikein ymmärtääkään voi.
