Tänä kesänä minulla ei ole mitään eläimiä. Viitenä edellisenä
kesänä on ollut kanoja ja/tai lampaita, mutta nyt ei ole ensimmäistäkään
kotkottajaa tai määkijää hoidossa. Tänä vuonna hoidokkina on siskontyttö, joten
en sitten ole ottanut muita hoidettavia. Kyllähän siinä nyt helposti ohessa
pari lammasta menisi, mutta en sitten vain ottanut. Yksi syy on se, että
elokuussa tulen olemaan reilun pari viikkoa poissa, enkä halunnut, että muiden
tarvitsee puolestani katsella lampaiden perään. Kanojakaan en voi pitää, kun en
itse nyt asu tilalla ja nekin jäisivät niin helposti toisten vaivoiksi. Näin
sitten hoitoviettini suuntautuu tänä vuonna vain tyttövauveliin. Ihan kiva
niin, en kaipaa nyt muuta. Saa sitten nähdä mikä on tilanne ensi kesänä, jos
lapsi jo itsekin tykkäisi lampaista, niin sitten se olisi taas jo ihan eri
juttu.
Mitäpä sitten muuta? Usein on aivan hyvä ja kiitollinen olo.
Joskus menee nuppi ajatuksista sekaisin. Joskus tulee epämääräisiä masennuksia,
mutta sitten ne menevät poiskin. Että usein on aivan hyvä. Eniten tässä nyt
ehkä mietin tätä velttouttani ja toimettomuuttani. Jotenkin suhtaudun siihen
nyt kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin. Useammin tulee niitä ajatuksia että
oikeasti haluaisi tehdä jotakin. Mutta tekemiseen tarttuminen ei kyllä
edelleenkään ole mitään hyvää. Lykkään ja lykkään juttuja. Sekavat nurkat
häiritsevät, mutta en silti tartu niihin ja sitä rataa. Silti tuntuu, että
paljon siitä vanhasta itsesyytöksestä on kuitenkin poissa. Ei kaikki, mutta
kuitenkin paljon. Itsesyytös jarruttaa niin paljon asioihin tarttumista. Jos
haukkuu vaan itseään saamattomaksi ja syyllistyy siitä, niin sitten jotenkin
koko ajan pysyykin samassa tilassa, eikä mikään muutu.
Maatilalla kyllä edelleen meinaan syyllistyä, vaikka kovasti
koitan olla syyllistymättä. Totuus on, että siellä 78-vuotiaat vanhempani vain
tekevät pitkää päivää ja itse käyn siellä vähän kääntymässä ja nurmikkoa
leikkaamassa (on toki jotain muutakin, mutta tältä se vain usein tuntuu). Tämä
on tämä jatkuva outous meillä, mutta en vain ole osannut tehdä mitään asian
hyväksi. Se tuntuu niin nololta ja hävettävältä, mutta en vain ole pystynyt
toimimaan toisin. Ja sitten minä vain etsin jotakin epämääräistä paikkaani
maailmassa, kun tekemistä kyllä löytyisi jos vain siihen tarttuisi. En ole
koskaan käsittänyt tätä vaikeutta, se on ollut niin vaikeaa kuin vain muistaa
voin.
Ei ole muuta vastausta kuin jättää itsensä vain Jumalan
armollisiin käsiin ja niiden muokattavaksi. Oli aikanaan jotenkin iso juttu
tajuta, että monissa asioissa Jumala muuttaakin minua eikä olosuhteita. Aiemmin
olin ajatellut ja odottanut monesti että Jumala muuttaisi olosuhteita ja toisia
ihmisiä. Sitten tajusin, että minähän se itse ole Jumalan työpöydällä. Ja
sitten kun tietää kuinka hidasta oman ajattelun muuttuminen, voi taas olla
jossain asioissa armollisempi toisia ihmisiä kohtaan. Nykyään rukoilee ja
odottaa muutosta enemmän itsessään ja omassa ajattelussaan kuin toisten. Ja
siihen Raamattukin kehottaa: ”Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne
anteeksi, jos jollakulla on moitetta toista vastaan.” (Kol 3:13) ”Ennen kaikkea
olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä "rakkaus peittää
syntien paljouden"" (1.
Piet. 4:8)
Siihen se sitten
menee, nimittäin rakkauden tavoitteluun, koska ilman sitä ei ole mitään. ”Tavoitelkaa
rakkautta” (1. Kor. 14:1). Ja rakkaus on Jeesuksessa. ”Siinä ilmestyi meille
Jumalan rakkaus, että Jumala
lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.” (1.
Joh. 4:9) ”Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niinkuin minä
olen teitä rakastanut.” (Joh. 15:12)
Tie tuntuu vievän
väistämättä Rakkauteen. Siihen mikä on minulle ollut aina niin jotenkin kauhean
vaikea asia ja alue. Olen kiemurrellut kuin mato koukussa kun puhutaan
rakkaudesta. Jotenkin olen ymmärtänyt sen väärin ja koittanut pärjätä elämässä
ilman rakkautta. Samalla olen hukannut itseni ja yhteyden itseeni ja muihin.
Jumala vaan näyttää vääjäämättä vievän lampaansa takaisin lähteelle. Rakkauden
lähteelle. Sille rakkauden lähteelle joka Hän itse on. Ja kun katsoo siihen
rakkauden lähteeseen ja näkee itsensä sieltä, näkeekin itsensä hyväksyttynä. Ei
vääristävästä peilistä, vaan rakkauden peilistä.
