Olen lukenut kirjan ”Hylkäämisestä yhteyteen” (Spiik,
Lilja-Viherlampi 2005). Tuli jotenkin halu lukea kirja heti kun näki sen nimen.
Näitä teemoja niin paljon miettii. Kuinka pääsisi hylätyn roolista ja kuoreensa
vetäytymisestä todelliseen yhteyteen. Kirjassa oli paljon asiaa, mutta en nyt
mene niihin yksityiskohtiin – monipuolinen oli kirja. Tuo vain aasinsiltana ja
sitten omiin kokemuksiin aiheesta..
Pahinta ei ole yksinäisyys, pahinta on yhteydettömyys.
Jotenkin olen oppinut nyt tämän termin. Yksin asuva voi olla täysin tyytyväinen
sosiaaliseen elämäänsä, mutta jos ihminen on yhteydetön, hänen on paha olla. Ja
yhteydetön voi olla vaikka asuisi yhdessä jonkun kanssakin tai kuinka olisi ”ystäviä”.
On yhdessä, mutta ei ole todellista yhteyttä, vaan tuntee itsensä yksinäiseksi
seurasta huolimatta. Se on tosi kamalaa.
Oman elämäni suurin suru on ollut yhteydettömyyteen
liittyvät asiat. Että vaikka olisi seurassa, ei välttämättä ollenkaan koe
tulevansa kohdatuksi, vaan on hyvin yksin siellä jossain sisimmässään omien
asioidensa ja erityisesti tunteidensa kanssa. Ja toivoisi kauheasti että joku
osaisi tulla sinne syvälle, mutta sitten vain pettyy. Eikä ollenkaan osaa puhua
niistä joistain asioista ja tunteista mistä haluaisi, kun ei osaa antaa
itselleen lupaa siihen. Häpeä ja muu sellainen tekee paksun kuoren. Ja sitten
vain väsyy ihmisten seurassa, kun jotenkin päätyy tahattomasti esittämään
jotain muuta mitä on, kun ei ole sinut asioidensa kanssa. Kukaan ei tunne
sinua, kun et itsekään tunne itseäsi etkä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet.
Ja kun et osaa hyväksyä itseäsi, etsit hyväksyntää ties millä muilla keinoilla.
Joilla sitten taas väsytät itsesi, kun ne eivät ole todellista vaan pakomatkaa
ja kerjuulla oloa.
Se tunne, että on seurassa ja ei ole yhteyttä on ihan
hirveä. Varsinkin silloin kun se on jossain sellaisessa yhteydessä jossa
tavataan toistuvasti ja usein. Siellä vain roikut ja roikut vuodesta toiseen.
Tätä pelkään edelleenkin niin paljon. Jos ajattelen vaikka uuden työn
hakemista, eniten pelkään sitä että jäisin työyhteisössä ulkopuoliseksi. Jos
hakisin mihin tahansa kouluun, talouskouluun, lähetyskouluun,
sielunhoitokurssille, mihin tahansa – eniten pelkään että minulla olisi ulkopuolisuuden tunne.
Kun se on ollut niin usein ja tulee niin helposti, heti kun on yhtään enemmän
ihmisten kanssa ja kun tehdään jotain yhdessä. En sitten enää uskallakaan sanoa
että en halua, en osaa, minua pelottaa jne, vaan jään vain yksin selviytymään. Ja
sitten eristäytyy ja alkaa ahdistaa.
Jos kaikki minulta sanomatta jääneet pelot, vihat ja surut
pistettäisiin kasaan, kyllä siitä iso vuori muodostuisi. Vaikenemalla olen
valehdellut hyvin paljon. Olen reippaan oloisena mennyt eri tehtäviin, vaikka
oikeasti en suin surminkaan olisi halunnut niitä tehdä. Ja vaikka mitä
vastaavaa. Kun en vain ole osannut ja uskaltanut olla avoin. Olen ajatellut,
että jos kerron asioiden todellisen laidan, minun hylätään ja en kestä sitä.
Niinpä olen sitten hylännyt itseni ja ajatellut että se on oikea reitti, näin
kuuluukin (uskovan) toimia. Mutta valehtelun tietä se vain on ollut, ulkokultaisuutta
ja pintapuolen ylläpitoa. Mutta en vain muuta osannut.
Eilen sain kuulla erään henkilön itsemurhasta. Surettaa niin
tämä kova maailma. Kun on niin vaikea löytää rakkautta, syliä ja kuuntelevia
korvia. Aivan käsittämättömän vaikeaa. Täällä pitää vain selviytyä ja
selviytyä. Kaikilla on vain kiire omiin asioihinsa, kaikilla on sitä jotakin
parempaa seuraa, tärkeämpää tekemistä. Jalkoihin jää ja yksin olemaan ja kipuja
kantamaan. Nämä ovat näitä kipeän sisuksen katkeria toteamuksia ja tuntemuksia,
vaikkeivät täyttä totta olekaan. Vaan kai
nekin saavat ulos tulla..
Jos Jeesus ei olisi vetänyt minua luokseen, en tiedä mitä
tähän mennessä olisi tapahtunut. Kuitenkin uskoontulo ei todellakaan ole
mitenkään yhtäkkiä ratkaissut näitä ongelmia, vaan enemminkin aloittanut jonkun
kasvun ja prosessoinnin. Suurimmat ahdistukset olen kokenut uskossa ollessani,
mutta vaikka on ollut vaikeaa, Jumala on kuitenkin ollut antamassa turvaa ja
kaiketi sitä kautta on pystynyt kohtaamaan asioita.
Jos jokin asia on ainakin Jumalan sydämellä, se on yhteys.
Jotenkin koko homma on yhteyttä. Jeesus puhuu siitä kuinka Hän ja Isä ovat yhtä
ja kuinka hän rukoilee seuraajiensa puolesta, ”että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa
ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että
sinä olet minut lähettänyt.” (Joh 17:21) Tämä on suuri lohdutus ja toivo. Että
Jeesus vie yhteyden suuntaan, vaikka sitten älyttömän hitaasti. Niin älyttömän
hitaasti kuin minulle on tarpeen.
