Eilen olin ystäväni kanssa pienellä vaelluksella
kansallispuistossa. Oli kiva päivä ja koin taas jotain sellaista samanlaista
vapaudentunnettakin, kuin mistä viimeksikin kirjoitin. Vapaus mennä uusiin
paikkoihin ja että pystyy nauttimaan siitä.
Paluumatkalla
juttelimme tv-ohjelmasta, jonka ystäväni oli nähnyt. Siinä oli seurattu kahden
pitkään vankilassa olleen henkilön elämää ja heidän yrityksiään ja vaikeuksiaan
siinä, kun he opettelivat ja totuttelivat elämään vapaana. Toinen oli saanut
tukea ja siinä paremmin onnistunut, toisen polku oli vaikeuttanut hyvin
vaikealta, oliko sitten palannutkin vankilaan – en muista.
Itse en siis ohjelmaa ollut nähnyt enkä yksityiskohtia
tiedä, mutta jotenkin minusta tuntui, että oli kovin helppo samaistua jollain
tasolla tuollaiseen tilanteeseen. Ajattelen, että vaikka ei ole ollutkaan
fyysisesti valtion ylläpitämässä vankilassa, myös muunlainen ihmisen ”vankilaelämä”
ja sydämessään ”kiven sisässä oleminen” ja sitten siitä vapautuminen on pitkä
prosessi. Elämänmuutos on niin totaalinen. Kun on jonkinlaisessa vankilassa
pitkään, yleensä joidenkin toisten ihmisten käytöksen aiheuttamassa, tulee
ottaneeksi elämään hyvin passiivisen roolin. Kun muut aina sanovat mitä tehdään
ja miten ajatellaan, niin on parempi, ettei itse sitten edes yritä tehdä
päätöksiä, kun ne eivät kuitenkaan voi toteutua. Tahtomisen ja tekemisen ”lihakset”
surkastuvat pois ja oppii vain tottelemaan, vaikkei haluaisikaan. Kun Jumala
sitten auttaa ulos ihmisten orjuuden vankilasta, ei kuitenkaan ole itsestään
selvää, että yhtäkkiä osaisi alkaa toimia täysin toisin – tehdä niitä päätöksiä
ja ottaa vastuuta itsestään.
Väkisinkin tulee mieleen kesäkanani muutamien vuosien takaa.
Kun kanat olivat koko elämänsä eläneet häkissä, niiden oli aluksi hyvin vaikea
ymmärtää, että avatusta häkin ovesta saattoi tulla myös ulos. Joku kana piti
aina suorastaan pakottaa ensin ulos häkistä ja senkin jälkeen se tahtoi vaan
rynnätä sinne takaisin. Tultuaan ulos häkistä ne senkin jälkeen kovasti
halusivat pysytellä häkin läheisyydessä. Mutta vähitellen sitten reviiri kyllä
laajeni. Uskallettiin lähteä tutkimaan ympäristöä. Mutta kylläkin aina laumalla
– ei yksin.
Vaikeimmalta tuntuu vastuunotto. Kun orjallisesti tottelee
muita, voi myös aina syyttää heitä virheistä, jos niitä tulee. Kun ei ole
vastuussa itsestään, ei ole vastuussa virheistäänkään. Jos on hyvin ankara
itselleen, on helpompi siirtää vastuu toisille, kun ottaa se itselle. Kun
pystyy olemaan armollinen itselleen, uskaltaa myös tehdä asioita. Voi yrittää
ja erehtyä, ilman että maailma kaatuu ja joutuu valtaviin itsesyytöksiin. Mutta
olen kyllä vielä siinä itsesyytösvaiheessa..
Oikeastaan koko tämä tietynlainen syvempi oman elämän
prosessointi lähti liikkeelle siitä, kun eräs ihminen sanoi minulle erittäin
lempeästi, että olen liian ankara itselleni. Ja pystyin ottamaan tuon asian
vastaan. Siihen saakka en kestänyt kuulla itsestäni yhtään mitään kommentteja.
Kaikki tuntuivat vain aivan kauheilta, hyvää tarkoittavistakin jutuista ja
vihjeistä tuli heti kauheita solvaavia kritiikkejä. Mutta koska tämä ihminen
oli jotenkin päässyt täysin poikkeuksellisella ja rakkaudellisella tavalla
sydämeeni, pystyin ottamaan vastaan tällaisen pienen asian. Ilman sitä
rakkautta en olisi sitä vastaan ottanut tai ilman sitä tietysti koko asia ei
olisi koskaan esiin tullutkaan. Minulla oli ollut niin vahva tunne, että kukaan
ei yhtään tunne minua ja että kukaan ei ymmärrä minua. Jos joku kommentoi
jotain, en sitä mitenkään voinut uskoa, koska tuo toinen ei minusta oikeasti
mitään tiennyt. Mutta tämän ihmisen
kanssa oli toisin, kiitos Jumalalle siitä ja niin pienen pieni totuuden sana
rakkauden ilmapiirissä saattoi lähteä kasvamaan. Tätä keskustelua käytiin
syksyllä 2008 ja paljon on tapahtunut sen jälkeen.
Nyt olen silti taas saman asian äärellä – liian ankara
itselleni. En uskalla lähteä monissakaan asioissa yrittämään, kun pelkään
epäonnistumista. Tosin jos olisi kirkkaana se joku asia, mitä todella haluaisin,
ehkä sitä kohti sitten kuitenkin menisinkin kaikesta huolimatta. En tiedä.
Vankilassa ollaan orjana ja totellaan käskyjä, mutta
vapaudessa on eri laki. Älä tee sitä ja älä tee tätä –käskyillä ei pääse
eteenpäin, ei mihinkään. Vapaudessa tarvitaan rakkautta. Rakkautta joka
vaikuttaa tekoja – rakkauden tekoja. Jeesus vapauttaa synnin vankilasta ja
kyllä hänen sitten täytyy antaa se voima, jolla voi elää vapaan elämään. Antaa
se halu, joka vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Antaa se rakkaus ja rohkeus,
jolla uskaltaa lähteä vankilan ovelta kohti tutkimaan maisemia ja elämään sitä
elämää, johon on oikeasti tarkoitettu. Siinä haluaisin voimistua.
”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi
lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa.” Gal 5:13
