Kuluneella viikolla olen ollut vähän sekaisin. Sain
nimittäin ajatuksen yhteen koulutukseen hakeutumisesta ja sitä olen sitten
pyöritellyt että haenko vai en. Aluksi olin hyvin innostunut, että sinne menen
ja sinne haluan, ja koko juttu meneminen tuntui niin hienolta ajatukselta,
mutta nyt se on kyllä sitten taas jo vähän lässähtänyt. Että en kai sittenkään
pysty irrottautumaan täältä ja en kai sittenkään olisi itsekään valmis siihen
juttuun. Haluaisin kuulla Jumalan äänen asiassa ja tuntuu että sekin suunta on
hiljaa. Ja itse en osaa päättää mitään. Pläts.
Viime tammikuussa kuvittelin, että nyt syksyllä lähden
lähetyskouluun Espanjaan vuodeksi, mutta sitten motivaationi kuitenkin
osoittautui riittämättömäksi ja homma lässähti. Nyt näyttää siltä, että tämän
sielunhoitoterapeuttikoulutuksen kanssa käy samalla lailla. Ensin innostus ja
sitten masennus, kun ei pystykään. Kaipaisi jotain uutta, mutta kuinka sitten
kuitenkaan ei osaa ja uskalla ottaa lähteä ottamaan mitään askeleita. Tänään
oli jossain aforismissa aika hyvä oivallus: ”Pisin työmatka: Tuumasta Toimeen.”
Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa.
Uusissa ajatusinnostuksissa on kuitenkin paljon hyvää,
vaikka ne eivät toteutuisikaan. Tuntui, että tämänkin ajatuksen esiin tuominen
toi jo monta hyvää keskustelua ja sellaisista asioista puhumista, joista on
tullut vaiettua. Lisäksi se nosti esiin itsestä kaikenlaista, vähän niin kuin
myrsky tuo risuja rantaa. Tylsää, mutta kai tarpeellista on huomata että
edelleenkin itsellä on tarve ”olla jotakin”. Aivan kuin itsetunto sitten siitä
rakentuisi, että voisi sanoa olla jossain jutussa mukana. Mutta edelleenkin
tuntuisi vain niin tärkeältä että voisi sanoa joillekin puolitutuille kuinka
olen jotakin ja teen jotakin. Ja kuinka paljon häpeän tätä nykytilaa, kun ei
voi sanoa mitään mielekästä. Ei tämän asian pitäisi olla näin. Mutta ei kai
sitä muuta voi kuin sen syntinä tunnustaa. Varmaan vieläkin haluaisin itse olla
jotakin Jeesuksen kustannuksella eikä niin että Hän saisi kaiken kunnian.
Tämmöisestä lähtökohdasta ei kyllä terveellä tavalla voi Jumalan valtakunnan
työ lähteä.
Asia mitä myös mietin, on että onko minulla vieläkään
tarpeeksi halua auttaa muita vai halusinko koulutukseen vain pääasiassa oman
elämän prosessoinnin takia. Joskus toivoo, että olisi olemassa joku
kinkkumittari millä voisi mitata omaa kypsyyttään eri asioihin – olisiko jo
valmis tällaiseen vai ei. No, jos epävarmuus voittaa, niin sitten vielä en vain
ollut tarpeeksi kypsä ja haluavainen. Tässä kun nyt näin on ollut hyvin
tutuissa kuvioissa, on kyllä iso asia vain se että uskaltaisi taas lähteä
johonkin uuteen. Silloin kuin jo muutenkin on vauhdissa, se ei ole ihan niin
vaikeaa. Uusiin alkuihin tarvitaan iso voima – lähtökitka on suurempi kuin
liikekitka.. Mietin voittaako mikään voima enää tätä nykyistä lässähdyksen
tilaani. Vaan silti kaipaisin niin uuttakin..
Joskus aikaisemmin tuntui että Jumala vain johdatti –
kehotti menemään sinne ja tänne ja minä menin ja sitten ne jutut olivat tosi
siunattuja: näin avautui moni uusi ovi. Välillä tuntuu, että nyt on kuitenkin erilainen
vaihe – että saan valita minne menen. Ja se onkin paljon vaikeampaa. Jumala ei
pakota mihinkään. Saan sanoa kyllä ja saan sanoa ei. Se on rakkautta ja
vapautta. Mutta tuntuu myös vaikealta, koska olen niin huono päättämään mitään.
Omassa tilassani jään vain paikalleni kyyhöttämään – ilman Jumalan voimaa en
pysty menemään mihinkään. Toivoisin että joku kiskoisi minut ylös ja sanoisi että
tule mukaan, nyt mennään. Joku semmoinen kenen kanssa haluaisikin mennä.
Että en nyt sitten todellakaan tiedä. Tietysti on helppoa vain olla tekemättä
mitään. Sen kyllä osaan. Ja kun ei tiedä mitä tehdä, sitten aina vain enemmän
Jeesuksen suuntaan.
”Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa sinä minua”” Matt. 8:22
