Edellisen kirjoituksen jälkeen olen käynyt 2 kertaa
bodypumpissa ja tänään pyöräilin ensin kertaa tänä kesänä maatilan ja asuntoni
välisen 10 km – huomenna takaisin. Usein on käynyt näin: kun kerron jostain
ongelmasta/heikkoudesta/synnistä täällä blogissa, niin sitten se asia jotenkin
muuttuukin kertomisen jälkeen. Sama toistuu toki usein myös suullisen ilmaisun
kautta: kun kertoo jostakin asiasta jollekulle, sitten ongelmaa ei enää niin
paljon olekaan, vaikka kertomiseen asti se olisi vaivannut vuosikausia.
Ei ole ihme, että Raamattu kehottaa olemaan avoin kaikissa
asioissa, myös niissä joita on vaikea sanoa ääneen. Asioiden esiin tuomisessa
on selvästikin vapautumisen ja kaikenlaisen psyykkisenkin parantumisen avain: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne
ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte” (Jaak. 5:16) Nykyään
synnistä puhutaan yhteiskunnassa suhteellisen vähän, aivan kuin se olisi
jotakin todella poikkeuksellisen hirveän kauheaa. Siis aivan kuin vain joku
todella harva vankilaan raa’asta rikoksesta tuomittava tekisi syntiä ja
tavalliset normaalit ihmiset eivät olisi syntisiä. Synti on kuitenkin sitä,
ettei välitä siitä mitä mieltä Jumala on ja tätähän tekee jokainen ihminen.
Raamattu kertoo: ”Sillä kaikki ovat syntiä
tehneet” (Room. 3:23). Ei ole olemassa synnittömiä ihmisiä, koska
syntiinlankeemus on tapahtunut koko ihmiskunnalle. Toiset eivät vain ymmärrä
olevansa syntisiä tai eivät välitä siitä, että eivät välitä mitä Jumala on
mieltä asioista. Ilman Jumalaa ihminen ei edes voi ymmärtää olevansa syntinen.
Jos joku tajuaa olevansa syntinen, se on jo Jumalan työtä ja valtavan hieno
asia. Silloin on heti toivo – Jeesus jo ojentelee käsiään että saisi antaa
anteeksi.
Joskus tietoon tulee kauhukertomuksia siitä kuinka syntien
tunnustaminen on ollut jotenkin pakollista esimerkiksi jossain lahkoissa jne. Tämmöinen
kaikki voi saada syntien tunnustamisen kuulostamaan jotenkin tosi ahdistavalta
ja henkiseltä väkivallalta – ja sitähän se onkin jos siinä on pisarakaan ulkoista
painostusta. Jumalan rakkaudessa vaikuttava vapaaehtoinen syntien tunnustaminen
aiheuttaa taas lopputuloksena suuren ilon. On saanut kertoa jotakin vaikeaa ja
saa senkin jälkeen kokea olevansa rakastettu. Asiasta kannettu häpeä poistuu,
ja saa kokea vapautta, kun ei tarvitsekaan piilotella enää jotain asiaa eikä se
paina sisimmässä. Jotakin ihmeellistä siinä tapahtuu. Joku voi esimerkiksi olla
vuosikausia kateellinen toiselle jostakin ja yrittää mielessään koko ajan
taistella sitä vastaan ettei olisi kateellinen, mutta sitten kuitenkin aina on.
Jos joskus pystyykin kertomaan ääneen että on kateellinen ja sen syntinä
tunnustaa, niin sitten huomaakin pian että kateus onkin mennyt pois. Tai mikä
asia se sitten ikinä onkin. Nämä ovat valtavia Jumalan ihmeitä, mutta toimivat
kyllä koska Jumala niin lupaa.
Tätä kertomalla en halua antaa kuvaa, että itse olisin
jotenkin kauhean avoimesti pystynyt tunnustamaan syntejäni – melkein päinvastoin,
tiedän kuinka ylpeä olen ja kuinka vaikeaa se ylpeälle ihmiselle on (ylpeä + arka on vaikea yhdistelmä..). Tästä
huolimatta olen kuitenkin saanut asiasta pieniä maistiaisia ja kyllä ne ovat
hyvälle maistuneet. Pienin askelin. Ja tosiaan ensin tarvitaan se Jumalan ihme,
että ylipäänsä pystyy itsessään tunnistamaan jonkun synnin. Yleensä näkee vain
toisten ongelmat ja syyttää toisia omasta kurjuudestaan. Omaa itsekkyyttä saattaa
olla valtavan vaikea nähdä. Tai omaa kapinaansa Jumalaa vastaa. Mutta kyllähän
niitä omia asioita sitten tässä vuosien varrella on paljastunutkin. Joitakin
asioita olen sanonut täällä, jotain kertoo psykoterapeutille, joitakin jollekin
muulle. Mutta tietysti paras on kertoa asioista Jumalalle itselleen. On ihana
tunne, kun vaikka minkä asian huomaa itsessään ja vaikka kuinka sitä häpeäisi,
niin kun sen kertoo Jumalalle, saa huomata tulevansakin rakastavan Isän luo,
joka ei heitä pois vaan aina antaa anteeksi lapselleen. Ei ole Jumalalle
syntisyyteni yllätys. Hän on tiennyt sen koko ajan. Itsestä tuntuu joskus
kauhealta huomata itsessään milloin mitäkin kurjaa. Mutta Jumala on kyllä
tiennyt ne asiat koko ajan. Parantuminen ja tunnustaminen on minun parhaakseni –
Jumalalle niissä asioissa ei ole mitään uutta.
Asioista kertominen on rakkautta ja vie kohti suurempaa
yhteyttä, suhteessa itseen, toisiin ja Jumalaan. ”Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä
kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä.” (Ef. 4:25) Paljon on itsellä
opeteltavaa tällä tiellä. Mutta onneksi kuitenkin suuntaviitta on Raamatussa
annettu. Totuuden suuntaan – Jeesuksen suuntaan.
P.S. Kylvöt ovat olleet valmiina jo monta päivää. En ollut
traktorissa ollenkaan. Aivan ihmeellinen juttu.
