Oi ihana toukokuu

On ollut paljon hyvää tunnetta tässä toukokuun alussa. Olen nauttinut luonnon heräämisestä ja uusien mahdollisuuksien tunteesta. Jotenkin tämä toukokuun alku on niin hienoa aikaa – vihreys herää ja tekee mieli kuopsuttaa puutarhaa. Muutaman viikon päästä tilanne on jo ryöpsähtänyt käsistä, kun alkuunkaan kaikkea ei pysty tekemään mitä haluaisi ja kohta kaikkialla vain rehottaa, mutta tässä vaiheessa voi vielä kuvitella kuinka tänä kesänä kaikki on toisin.

Silmäni ovat jotenkin myös avautuneet uudella tavalla maatilalle. Olen alkanut nähdä sen ihan kauniina paikkana. Usein kun joku tuttava tulee käymään siellä ensimmäistä kertaa, hän saattaa sanoa jotakin positiivista paikasta. Eräs taiteilijatuttavani piti sitä kovinkin hienona paikkana ja mielessään suunnitteli sinne taideleiriä – maalaajia joka nurkalle. Itse olen näiden kommenttien äärellä yleensä ollut aivan pihalla. Hieno paikka? Mitä järkyttävää valehtelua – täällähän on kauheaa! Oma synkkä mielenmaailmani ja se, että on niin paljon lapsesta saakka ollut ko. paikassa, on tehnyt täysin sokeaksi sille, että pitäisi ympäristöä mitenkään viihtyisänä. Tänä keväänä olen kuitenkin nähnyt asioista toisin. Onhan siinä paljon hienoa. Oikeastaan on ihan käsittämätöntä, että minulla on sellainen paikka. Ennen olen pitänyt asiaa käsittämättömänä vain pahassa mielessä – en olisi halunnut että sellaista paikkaa olisi vaivoinani. Nyt taas yhtäkkiä huomaan ajattelevani että onpas käsittämättömän hienoa, että minulla on tämmöinen paikka! Ja vaikka kaikki ei olekaan viimeistä päälle kunnossa – ei sekään ole niin kauhean vakavaa.

Olenko maalainen vai kaupunkilainen, haluanko äidiksi vai en, mikä on elämässä tärkeää? Nämä ovat olleet minulle niin kovin vaikeita kysymyksiä. En vain ole tiennyt – on vain ajatellut että pitää olla joustava ja ottaa vastaan se mitä tulee. Kun en ole uskaltanut kai ajatella loppuun asti, tuntea itseäni. Tai pelännyt niin paljon, että jos haluan jotain, niin se ei kuitenkaan toteudu eli on paljon parempi, ettei halua mitään. Niinpä sitten ei tapahdukaan mitään. No, nyt kuitenkin uskallan tuntea, että maalla asuminen tuntuu hyvältä. Ainakin kesällä. Jos vain asuisin tässä kerrostalossa lopun ikääni. Ei oikein tunnu omalta. Jos asuisin yksin tässä kerrostalossa lopun ikääni. Se on niin järkyttävän pelottava ajatus, että haluaisin todella asioiden menevän toisin. Mutta pystynkö jo niihin toisiin askeliin..?

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä. Ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan surevani ajatusta äitienpäivästä siitä näkökulmasta, että kun en itse ole äiti. Tällainen suru ei ole koskaan aikaisemmin tullut mielen viereenkään – siis äitienpäivään liittyen. Näin se mieli muuttuu. Kai se kuitenkin on vähän kova pala että itseä nuorempi sisareni on nyt sitten äiti – minä en. Yhtäkkiä elämät ovat hyvin erilaiset, vaikka alkulähtökohdat ovat olleet hyvin samanlaiset. Toinen toimii ja uskaltaa, toinen vain haaveilee ja pelkää.

Kuitenkin – näin toukokuussa kun lämpöaallot ovat viimeinkin saavuttaneet napapiirinkin läheiset alueet ja vihreys on pursuamassa esiin estämättömällä tavalla – näen viimein kauneutta myös maatilan alueella. Ja niitä mahdollisuuksia. Olisi niin hienoa kunnostuttaa rakennuksia ja pihaa. Ja ottaa silkkikanoja. Kunpa ei enää kovin kauaa tulisi sitä muttaa. Mutta. Mutta minä asun nyt kerrostalossa. Minä en vieläkään tiedä, mitä voisin oikeasti tehdä. Mihin oikeasti pystyn ja mihin oikeasti en pysty. Nämä menevät sekaisin. 

Pitäisi olla semmoinen koulu, jossa naisia rohkaistaisiin puolisoiksi ja äideiksi ja muutenkin elämässä yleensä. Usein ihmettelen, miksei koko koulutusurani varrella missään vaiheessa ole tullut vastaan mitään tällaista. Rohkaisua tavalliseen elämään ja arkeen. Tietoa ja kurssiarvosanoja on kyllä jaettu mitä ihmeellisimmistä asioista, mutta rohkaisua siihen että kyllä sitä olet aivan hyvä nainen ja pystyt tekemään elämässä käytännön asioita ja sinua autetaan ilman arvostelua – sitä ei ole saanut kuulla kuin aivan murusina hengellisissä piireissä. Mutta kai se koulu sitten kuitenkin on olemassa – elämän koulu ja nöyryyden koulu. Opetellaan sitten niin aasta alkaen kuin vain voi.

Tykkään raamatunkohdasta "Näin he [vanhemmat naiset] voivat ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miestään ja lapsiaan" (Tiit. 2:4) Ettei tämmöinen asia ole mikään itsestään selvyys vaan ohjausta tarvitaan.