keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Tuikku pimeässä



Talviaikaan on siirrytty ja pimeä tulee jo kovin varhain. Muistan kuinka viime vuonna tähän aikaan valmistauduin Israeliin lähtöön. Välillä tuntui, että olisi tehnyt vain mieli jäädä kotiin nukkumaan talviunta, mutta olihan se matka valtavan antoisa ja sieltä auringosta ja lämmöstä oli tietysti hurja tulla takaisin tänne pimeyteen. Tänä syksynä en ole lähdössä Israeliin. Neljänä edellisenä syksynä olen siellä saanutkin käydä eli tämä on näköjään poikkeuksellinen syksy. Nyt jään siis tänne nukkumaan talviunta. Seuraava Israelin matka on suunnitelmissa ensi vuoden puolella.

Viime vuonna lokakuuni oli poikkeuksellisen liikunnallinen. Minulla oli kuukauden kuntosalikortti ja kävin liikkumassa kuukauden ajan kolme kertaa viikossa. Siinä kyllä kunto kohosi, äkkiä sen huomasi. Tuon lokakuun jälkeen ei sitten vastaavaa innostusta ole ollutkaan ja tämä kulunut lokakuu oli aivan toisenlainen kuin vuosi sitten. Kuun alussa sairastuin flunssaan ja vieläkin yskin. Liikkumista en ole harrastanut ollenkaan ja kovin veltoksi on mennyt olotila. Mutta kai tässä jo taas vähitellen voisi taas vähän aktiivisemmaksi alkaa.

No, ainakin on ollut aikaa sitten erilaisille tavoille kuunnella Raamattuopetusta. Olen katsellut TV7:n arkistoa, lukenut Raamattua ja hengellisiä kirjoja, kuunnellut radiota ja CD-levyjä ja osallistuin yhteen raamattuviikonloppuunkin. Aina välillä toivoo että elämä olisi muutakin kuin Sanan kuuloa, siis myös sen mukaan elämistä. Mutta kovin paljon vain edelleen tarvitsen Sanan opetusta ja tuntuu, että nytkin Jumala on johdattanut eteeni sellaisia aiheita, jotka ovat olleet minulle todella tarpeen. 

Ehkä jotakin olen taas oppinut Jumalan rakkaudesta. Ja siitä että ihmisellä on aina mahdollisuus valita – valinnanvapaus on rakkauden ominaisuus. Olen huomannut kuinka paljon kapinoin Jumalaa vastaan, kuinka paljon pelkään ja ajattelen negatiivisesti, Herrastakin. Kuinka pääni on täynnä vihollisen valheita Jumalasta ja itsestäni. Kuinka äärettömän itsekeskeinen olen. Kuinka vähän tai ei ollenkaan haluan palvella muita. Kuinka käsittämätöntä on Jeesuksen kärsivällisyys ja rakkaus. Miten hän saattoi mennä vapaaehtoisesti ristille syntisten ihmisten takia? Kuinka Jumalan rakkaus ei väistynyt vaikka ihminen lankesi syntiin. Kuinka pieni ja mitätön on ihminen ja hänen ajatuksensa ja kuitenkin hän uhmaa Luojaansa ja halveksii Herraa. Kuinka vaikea minun on tunnustaa syntejäni ja näyttää heikkouttani. Kuinka kylmä on sydämeni ja kuinka kipeä ja särkynyt se on. Kuinka paljon kaipaan rakkautta ja kuinka vaikea minun on sitä ottaa vastaan.

Olen ”aina” halunnut jotenkin kokopäiväiseen Jumalan valtakunnan työhön tajuamatta ollenkaan kunnolla kaikkia motiivejani. Ehkä olen halunnut sitä siksi että olisi ”jotain”. Tai siksi, että ajattelen että niin vain asioiden kuuluisi mennä tai ajatellut että silloin Jumala todella hyväksyisi ja rakastaisi – ihan vinoon siis. Olen kiitollinen Herralle, että edelleenkin saan kuitenkin elää tätä hiljaista arkeani. Aiemmin saatoin ihmetellä, kun kuulin vaikka jonkun puhetta, sitä miten Herra antoi sanoja ja voimaa puheeseen jne. Nykyään en oikeastaan ihmettele sitä, vaan ennemminkin sitä asennetta ja rakkautta millä Herran palvelijat jaksavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen Jumalan asialla. Minä kun puhun yhdellä raamattuviikolla, niin sitten olen jo ihan poikki enkä kaipaa pitkään aikaan mitään seuraavaa tilaisuutta. Toisilla on monia juttuja viikossa ja keskusteluja ihmisten kanssa päivittäin. Olen kiitollinen että saan vieläkin olla näin isossa roolissa hiljaisena kuuntelijana. Että Herra hoitaa ja korjaa minua. Auttaa minua näkemään mikä elämässä on tärkeää. Uudistaa ajatuksiani, hoitaa sydäntäni. 

Rakastaako Jumala todella näin penseää tapausta? Rakastaako Herra, vaikka en tee juuri mitään? Rakastaako Herra, vaikka en puhu Jeesuksesta oikein kellekään? Rakastaako Herra, vaikka niin usein pelkään enemmän ihmisiä kuin Jumalaa? Jne jne. Pikkuhiljaa uskallan uskoa: Kyllä Hän rakastaa. Hän on itse Rakkaus. Hän toimii olemuksensa mukaan. "Itseänsä kieltää hän ei saata". Hän rakastaa. Ja sitä rakkautta minä saan oppia ihmettelemään, siitä elämään. Päivä kerrallaan. 

"Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” (Jer. 31:3)

 "Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus." (1. Joh. 4:8)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kana kynittävänä



Saapa nähdä millainen kirjoitus tulee, kun on näin kökkö olo tätä aloittaessa. Olisin ehkä halunnut mennä tuossa lähellä olevaan hengelliseen tilaisuuteen (uusi paikka, uudet järjestäjät), mutta enpäs sitten yksin uskaltanut. Tai kehdannut tai mitä se sitten oli. Jotain että pelot ja ylpeys voittivat ja paha olo tuli. Olen vain niin väsynyt menemään yksin uusiin juttuihin. Enkä sitten tosiaan mennytkään. Mutta kyllä siinä ristiriitaan joutuu. Äh. 

On kyllä ollut taas niin ”riisumista” tämä viikko. Termi, jota usein käytetään nöyrtymisestä ja tosiasioiden havaitsemisesta itsestään. Termi, joka on kyllä aivan Raamatusta otettu. Riisuutumista omasta itsestä, jotta voisi pukeutua siihen, mitä Jumala haluaa antaa. Mutta onhan tuo riisuminen aina ihan oma juttunsa – ei niin kivaa.

Yhdessä vaiheessa tällä viikolla huusin Jumalalle että olen väsynyt olemaan ”hyvä”. Ja todella olen. Jotenkin jostain on niin syvälle juurtunut tällainen valhe, että minun pitäisi jotenkin olla hyvä omassa voimassani. Kai se johtuu siitä, kun sisimmässäni on vahva syyllistävä ajatus siitä että olen ”paha”, niin sitten on pitänyt jotenkin yrittää todistaa itselleen ja muille että näin ei ole.  Ja sitten onkin tullut tämä valheellinen hyvän ulkokuori, jossa ei ole ollut tilaa olla totuudellinen ja sitä mitä itse on, kun pitää niin kuoresta kiinni. Ja väsyy siihen. Ja väsyy toisten ihmisten seurassa. Päätyy yksinäisyyteen ja sekään ei ole hyvä.

Viimeksi jo kirjoitin itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä ja siihen olen nyt myös jotenkin havahtunut. Siihen, kuinka äärimmäisen vähän ajattelen toisia ihmisiä. Ajatuksista varmastikin 99 % pyörii sen ympärillä mitä minun elämässäni tapahtuu tai ei tapahdu, kuinka minua kohdellaan ja on kohdeltu, kuinka minun tarpeisiini ei vastata, kuinka minua ei kuunnella jne jne. Muille ihmisille ja Jumalallekin tulee siinä lähinnä vain tarpeiden tyydyttäjän rooli. Huh. Yksi kuvaava asia tästä oli, kun katselin TV7:n arkistosta ohjelmasarjaa ”Rakasta tositarkoituksella”. Ohjelman yhdessä kohtaa pyydettiin valitsemaan lukuisasta määrästä verbejä itselleen parhaiten sopivat siitä kuinka haluaa elämässä palvella toisia. Ja minulla oikeastaan löi vain tyhjää. Palvella toisia..? Öö.. Miksi palvelisin toisia kun omatkin asiat ovat aivan rempallaan.. Ja sitten kuitenkin tuntuu että siinä on yksi avain ja syy depressioihin – elämästä puuttuu toisten palveleminen.

Jeesuksen opetuksen tunnetuimpia juttuja on: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää tekin heille” (Luuk. 6:31) Se on ollut ehkä itselleni liiankin tuttu, niin että olisin osannut tarttua siihen konkreettisesti. Tai sitten se on ollut omalle itsekkäälle ajatusmaailmalleni niin vieras, että se on pingahtanut heti pois. Olen myös ehkä yrittänyt toimia niin, mutta sitten on katkeroitunut kun muut eivät olekaan toimineet samoin – että itsellä onkin ollut jotain vääriä motiiveja toimimiseensa ja on väsähtänyt omiin yrityksiinsä. Jeesus ei kehota jäämään odottelemaan siunauksia toisilta, vaan jakamaan niitä muille. Apua. Ja sitten on tietysti nämä vaikeitakin ihmisiä rakastamaan kehottavat kohdat: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitosta te siitä saatte? Rakastavathan syntisetkin niitä, jotka heitä rakastavat. Ja jos teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, niin mitä kiitosta te siitä saatte? Niinhän syntisetkin tekevät. Olkaa armahtavia, niin kuin teidän Isännekin on armahtava.” (Luuk. 6:32-33,36) Tämä menee kaikki täysin yli sen mihin ihminen pystyy. Ja niin kai se on tarkoitettukin menemään. Vain Jeesus pystyy siihen. 

Usein kuulee, että nyky-yhteiskuntamme Suomi on hyvin itsekeskeinen ja että ylipäänsä länsimainen kulttuuri on hyvin itsekeskeinen. Siitäpä minulla ei sitten mitään verrokkia omassa elämässäni ole ollut – tällaista tämä on aina ollut niin kuin minä olen tätä elämää ollut tarkkailemassa. Olen juurikin sen itsekeskeisyyden kulttuurin tuote siinä määrin että olen pitänyt tätä kaikkea täysin normaalina. Sokeutta omissa silmissä. Paavali kirjoittaa Timoteukselle millaisia ihmiset ovat viimeisinä aikoina: ”Ihmiset ovat silloin itserakkaita ja rahanahneita, kerskailijoita, ylimielisiä, pilkkaajia ja vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä ja jumalattomia. He ovat rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelijoita, hillittömiä ja raakoja, hyvän vihaajia, petollisia, yltiöpäisiä ja omahyväisiä. He rakastava enemmän nautintoja kuin Jumalaa.” (2. Tim. 3:2-4). Tunnistan itseni miltei joka sanasta. 

Totesin kuluneella viikolla myös, että olen pettynyt Jumalaan. Hän ei ole ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Toteamukseni tarkoitus oli siis, että olin kuvitellut Jumalan ehkä jotenkin sellaiseksi että Hän vain helpolla tavalla muuttaa olosuhteeni eikä minun ei tarvitse muuttua ollenkaan - tai hyvin vähän. Tämä on ollut paljon rajumpaa, kuin mitä olin kuvitellut. Mutta sitten taas olen jatkuvasti saanut tutustua siihen millainen Jumala oikeasti on. Omat mielikuvat saavat väistyä ja niihin voi pettyä. Haluan kai kuitenkin tutustua Jumalaan sellaisena kuin hän oikeasti on eikä oman kuvitelmieni tuotteeseen. Jeesukseen en ole pettynyt. Hän on ollut paljon parempaa kuin mitä olin kuvitellut. Jeesuksesta minulla on ehkä ollut jotenkin negatiiviset mielikuvat. Hän on osoittautunut aivan erilaiseksi kuin mielikuvani. Mahtavaksi. Ja mielikuva omasta hyvästä itsestäni on romuttunut. Minä pahenen – Jeesus paranee. Näin sen vissiin sitten kuuluu mennäkin. :) Tuntuu taas ihan hyvältä.

Jotain räntähiukkasten tapaisia putoilee ja puut ovat jo pudottaneet liki kaikki lehtensä. Pohjolan perukka paljastaa hyisen luonteensa ja talvi on edessä. Riisumista ja pukemista taivaasta tulevaan valkoiseen pukuun, sitäpä ne puutkin odottavat.  Olettehan riisuneet pois vanhan ihmiset tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan.” (Kol. 3:9-10)

lauantai 12. lokakuuta 2013

Itsekäs kirjoitus



Olen ollut viikon flunssassa eikä mieli ole ollut kaikkein parhain. Jotenkin aina meinaan vähän masentua flunssassa ja käännyn sisäänpäin vielä enemmän kuin normaalisti. Ajattelen niin helposti että tämä on oma vika, kun ei ole osannut hoitaa vastustuskykyä paremmaksi. Tulee yksinäinen olo. Ja sitten joutuu tekemään päätöksiä, mikä usein myös ahdistaa: perunko sen ja sen, pystynkö menemään sinne ja sinne. Ettei vaan kukaan saisi tartuntaa takiani ja sitten joudun kantamaan syyllisyyttä siitä. Ja asioita mitkä tuntuu että on pakko tehdä vaikka ei jaksaisi. Kaikki nämä sen lisäksi että on vain tympeä olo jo itse flunssan takia. Liikunnat jää ja siitäkin tulee tympeä olo. 

Mutta joo, onhan tämä tauti nyt taas jo parempaan päin. Ja onhan näistä aina selvitty. Silti toivoisin osaavani ajatella näissä(kin) tilanteissa jotenkin reippaammin. ”Miehekäs mieli kestää sairauden, mutta kuka voi kestää, jos mieli on murtunut?” todetaan Sananlaskussa (18:14) Niinpä. Juuri ja juuri mieleni kestää flunssan. Muista sairauksista en olisi yhtään varma. Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin, joten toivon kyllä, että mieli voisi vielä vahvistua, eikä tarvitsisi sairauksista tarvitsisi masentua. (Oikeasti en ollenkaan ymmärrä miten niin monet ihmiset ovat aivan valoisia vaikka heillä on monenlaista vaivaa ja kipujakin. Hieno juttu niin, siinä on opettelemista..)

Itsekkyyttä olen ajatellut jonkun verran viime aikoina. Itsekkyyttä itsessäni. Onko itsekästä ajatella itsekkyyttä itsessään? Näin olen joka tapauksessa tehnyt. Itsekkyyden näkee niin valtavan helposti muissa, mutta itsessä niin valtavan huonosti. Ja vaikka näkeekin itsessään, asian korjaaminen vasta vaikeaa onkin – jotenkin mahdotonta – ainakin minulle. No, olen kuitenkin nyt huomannut, että olen äärimmäisen itsekäs. 

Joskus olen jostain lukenut että itsemurhan tekeminen on itsekkyyden äärimmäinen muoto. Tavallaan se onkin selvää, mutta jotenkin minulle se vain ei kunnolla ole ollut selvää. Kun on itse siinä pahan olon silmässä ja haluaisi vain pois kaikesta tuskasta eikä näe että itsellä olisi kellekään mitään annettavaa. Ei siinä meinaa tajuta, että tämähän onkin puhtaasti itsekästä koko ajattelu. Tai sitten ei välitä siitä, että se on. Nyt voi jo kauempaa tarkkailla millaisissa ajatuksissa on tullut joskus vellottua. 

En tiedä kunnolla mitä rakkaudelle tapahtui minussa. Jotenkin se on vain hävinnyt tuskien teillä ja korvautunut suorituksilla, jotka eivät tuo mitään. Onhan näitä ajatusmalleja jo riisuttu tässä koko ajan. Ei minun nyt suorittamisesta pitänyt puhua. Vaan siitä itsekkyydestä. Vaikka onhan se suorittaminenkin itsekkyyttä. Että yrittää ansaita itselleen jotakin. Esimerkiksi rakkautta. Elämä kääntyy toisten rakastamisesta rakkauden metsästämiseksi ja kerjäämiseksi. Jumalan rakkaudessa kuuluisi olla vapaa rakastamaan ja palvelemaan – ei orjana suorittamaan. Mitä tiedän tämän, mutta tieto ei oikein riitä – tarvitaan syvempää kuin vain tieto. Tarvitaan sydämen muutos.

Ihmiselle joka haluaa ulospäin ja itselleenkin esittää hyvin ystävällistä ja avuliasta, on vähän järkkyä huomata, että oikeasti on aivan äärimmäisen itsekäs. Toisaalta järkkyä on myös se, että oikeastaan ei ole siitä edes kauhean järkyttynyt. Näin vain on näreet. Paatumusta löytyy oikein kunnolla. Juuri mikään toisille ihmisille tapahtuva ei kosketa (jos sillä ei ole yhtymäkohtia omaan itseen). Koulusurmia, kodittomia, päihderiippuvaisia, sotia, nälänhätää, prostituutiota, lapsiorjia jne jne. Nykyään minua liikuttaa nämä asiat jo vähän enemmän kuin aikaisemmin. Joskus ajattelin vain että tässä elämässä jokaisen pitää vain pärjätä ja selviytyä itse - oli tilanne mikä hyvänsä. Onneksi sentään vähän on pehmennyt. Mutta ei kyllä vieläkään niin paljon, että kovastikaan mitään toisten eteen tekisin. (Vaikka jos tekisi, niin tuskin sitä sitten mainostaisi. Siis tekisi, eikä vain roikkuisi netissä..) 

Nyt tosiaan vain puhuttelee tämä itsekkyyden vankila. Se on minussa tosi vahvasti. Toki sen täytyy olla monissa muissakin, kun ihan yksin tuskin tätä maailman kärsimystä saan aikaiseksi, mutta oman osani välinpitämättömyydelläni kyllä. Syntiinlankeemus on tehtävänsä tehnyt. Raamatun lupaukset kuitenkin ovat sellaisia, että Jeesus vapauttaa tästä itsekkyyden orjuudesta rakkauteen ja palveluun. Tunnustan itsekkyyteni ja rukoilen, että Jumala voi vielä muuttaa lisää sydäntäni – opettaa rakastamaan ja palvelemaan. Toimimaan hyvän puolesta. Ei olemaan vain itseään varten ja passivoitumaan vaan aktivoitumaan ja rakastamaan. Joo – kuulostaa minulle itselleni täysin utopialta, että todellakin vain Jeesus voi saada jotain aikaan.

”Sillä minä tiedän, ettei minussa, nimittäin lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla tosin on, mutta hyvää en pysty saamaan aikaan. Sitä hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä toteutan. ” (Room. 7:18-19)

”Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian vuoksi, vaan pitäkää nöyrästi toista parempana kuin itseänne. Älkää katsoko vain omaa parastanne vaan myös toisten. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.” (Fil. 2:3-5)

perjantai 4. lokakuuta 2013

Hyvää teatteri-iltaa



Vaivaa niin paljon tämä kaksinaamaisuus. Tai riittääköhän edes kaksi naamaa, kuulostaa aika vähältä, mutta viisi- tai kymmennaamaisuudesta harvemmin puhutaan. Olisi nimittäin varmaan aika kätevää, jos pystyisi olemaan oma itsensä kaikkien kanssa. Olisin varmasti hyvä näyttelijä, kun teen sitä koko ajan. Edelleenkin sanoisin että tahattomasti – että se tulee vain aivan luonnostaan. Olen niin oppinut joustamaan siihen suuntaan ja tähän suuntaan, että oma persoona ei ole vieläkään ihan selvillä. Mutta nykyään kyllä huomaan jo edes vähän paremmin, mitä teatterin kulisseissa tapahtuu, kuka näytelmän on ohjannut ja käsikirjoittanut. Siellä odotetaan ja toivotaan, että ihmiset tykkäisivät näytelmästä ja että siitä hyötyisi jotakin, suosiota, rakkautta, hyväksyntää jne. 

Vaikeinta Jeesuksen seuraamisessa tuntuu minulle olevan ehdottomasti se, että siitä ei saa suosiota ja hyväksyntää. Vaikuttaa siltä, että monet eivät ole kiinnostuneita Jeesuksesta ja Hänen nimensä mainitseminen saa ihmisissä aikaan jotakin reaktioita – joita pelkään jo etukäteen ennen kuin mitään on tapahtunut . Minulle kaikki ristiriitaisuudet ovat aina olleet kauhean vaikeita kestää. Omassa elämässäni paljon helpommin kätken vaikeat asiat, jos sillä vain voi ostaa rauhaa ja välttää konfliktin. Olen mieluummin olematta mitään mieltä, jos tiedän toisen ihmisen olevan eri mieltä ja varsinkin jos asia on yhtään sellainen että siitä voi nousta ristiriita. Tämä toimintatapa on aiheuttanut paljon hallaa itselleni enkä tosiaan ole tullut esiin omana itsenäni vaan jäänyt usein varjoihin tai sovittelijan rooliin. Jeesuksen seurassa tunnen olevani jatkuvasti törmäyskurssilla, kun en ole vieläkään tullut kunnolla ulos kuoresta. Haluaisin vapaaksi tästä kuoresta ja naamioista, mutta sitten taas pelot iskevät.

Jeesuksen seurassa mennään koko ajan kohti totuutta. Yksi masennuksen aiheuttaja on juuri tämä kaksinaamaisuus. Uskovien kanssa Jeesuksen seuraaja ja muiden kanssa hiljaa koko asiasta. Tai ettei ainakaan pysty puhumaan siitä kunnolla. Tämä harmittaa minua jotenkin tosi paljon, tympii ja kaikella lailla tylsistyttää elämää. Ja tulee sitten itsesyytöstäkin ja kaikkea mikä ei ainakaan auta tilannetta. Mikä ilo siitä tuleekaan, kun joskus puhuu jonkun kanssa Jeesuksesta. Mutta en oikein muista koska sellaista olisi tapahtunut viimeksi. Siis jonkun hengellisen tilaisuuden ulkopuolella.. No, kyllä sitä joskus tapahtuu, mutta silti koen että asia on minulle ongelma. 

Haluaisin puhua Jeesuksesta sellaisten kanssa, joita asia oikeasti kiinnostaisi. Kai Suomessakin joku totuutta etsii - totta kai etsii. Mutta eivät kai ne sitten minun tielleni osaa kävellä ja minä en osaa mennä heidän luo ja muutenkin kun en oikein ollenkaan juttele vieraille ihmisille missään. Oma elinpiiri on tällä hetkellä aika suppea. Perhepiiri ja raamattupiiri, siinähän ne piirit pyörivät ja joskus joku muu kaveri jossain. Mutta mihinkään uusiin piireihin en oikein edes haluaisi mennä, ennen kuin jotenkin uskallan olla oma itseni ja myös sanoa ääneen että Jeesus on Herrani. Se jännitys ja ihmettely, että mitä voi sanoa ja koska voi sanoa ja mitä ne minusta ajattelee, on vain niin valtavan rasittavaa ja kuluttavaa. Mutta joku vain kahlitsee edelleen, pelot, ylpeys, ego. Ja seurauksena on vankila. Koskahan tajuaisin että sittenkin olisi paras vain tulla ulos, tuli mitä tuli? Koska uskaltaisin ajatella että on aivan sama mitä muut ajattelevat? Koska ajatuksiani eivät enää rasittaisi muiden ajatukset, vaan voisi ajatella ihan itse? Koska psyyke pysyisi kasassa, vaikka joku sanoisi pahasti? Koska voisi antaa anteeksi herjaajille eikä jäädä vangiksi omaan vihaan joka siinä nousee?

Jeesus ja hänen seuraajansa puhuvat tästä aiheesta paljon Raamatun lehdillä. Jokainenhan sen joutuu kohtaamaan tavalla tai toisella. Joku voi joutua maksamaan hengellään. Jos asuisin jossakin esim. vahvasti islamilaisessa maassa, jossa sukulaisetkin saattavat järjestää tappotuomion jonkun alkaessaan Jeesuksen seuraajaksi olisin varmaankin jo menettänyt uskoni, kun olen tällainen pelkuri. Jeesuksen seuraaminen ei todellakaan ole mitään uskonnollista hymistelyä, jota tehdään muiden mieliksi, vaan aivan päinvastoin. Muidenmielistejäkilttityttöpelkuri on Jeesuksen seurassa tullut ihan uudelle ja ihmeelliselle alueelle. Että oikein pitäisi uskaltaa sanoa, mitä mieltä on asioista! Jeesus, auta ja opeta! Ja auta vapaaksi ihmisten mielipiteistä.

Tässä jotain aiheeseen liittyviä raamatunkohtia:

Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmisillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija. (Gal. 1:10)

Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. (Matt. 16:24)

Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valehdellen puhuvat teistä kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Samoinhan myös vainottiin profeettoja, jotka olivat ennen teitä. (Matt. 5:11-12)

Jos teitä pilkataan Kristuksen nimen tähden, olette autuaita, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää päällänne. Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tai siksi, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin asioihin. Mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäkööt tästä nimestään Jumalaa. (1. Piet. 4:14-16)