Saapa nähdä millainen kirjoitus tulee, kun on näin kökkö olo
tätä aloittaessa. Olisin ehkä halunnut mennä tuossa lähellä olevaan
hengelliseen tilaisuuteen (uusi paikka, uudet järjestäjät), mutta enpäs sitten
yksin uskaltanut. Tai kehdannut tai mitä se sitten oli. Jotain että pelot ja
ylpeys voittivat ja paha olo tuli. Olen vain niin väsynyt menemään yksin uusiin
juttuihin. Enkä sitten tosiaan mennytkään. Mutta kyllä siinä ristiriitaan
joutuu. Äh.
On kyllä ollut taas niin ”riisumista” tämä viikko. Termi,
jota usein käytetään nöyrtymisestä ja tosiasioiden havaitsemisesta itsestään.
Termi, joka on kyllä aivan Raamatusta otettu. Riisuutumista omasta itsestä,
jotta voisi pukeutua siihen, mitä Jumala haluaa antaa. Mutta onhan tuo
riisuminen aina ihan oma juttunsa – ei niin kivaa.
Yhdessä vaiheessa tällä viikolla huusin Jumalalle että olen
väsynyt olemaan ”hyvä”. Ja todella olen. Jotenkin jostain on niin syvälle
juurtunut tällainen valhe, että minun pitäisi jotenkin olla hyvä omassa
voimassani. Kai se johtuu siitä, kun sisimmässäni on vahva syyllistävä ajatus
siitä että olen ”paha”, niin sitten on pitänyt jotenkin yrittää todistaa
itselleen ja muille että näin ei ole. Ja
sitten onkin tullut tämä valheellinen hyvän ulkokuori, jossa ei ole ollut tilaa
olla totuudellinen ja sitä mitä itse on, kun pitää niin kuoresta kiinni. Ja
väsyy siihen. Ja väsyy toisten ihmisten seurassa. Päätyy yksinäisyyteen ja
sekään ei ole hyvä.
Viimeksi jo kirjoitin itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä ja
siihen olen nyt myös jotenkin havahtunut. Siihen, kuinka äärimmäisen vähän
ajattelen toisia ihmisiä. Ajatuksista varmastikin 99 % pyörii sen ympärillä
mitä minun elämässäni tapahtuu tai ei tapahdu, kuinka minua kohdellaan ja on
kohdeltu, kuinka minun tarpeisiini ei vastata, kuinka minua ei kuunnella jne
jne. Muille ihmisille ja Jumalallekin tulee siinä lähinnä vain tarpeiden
tyydyttäjän rooli. Huh. Yksi kuvaava asia tästä oli, kun katselin TV7:n
arkistosta ohjelmasarjaa ”Rakasta tositarkoituksella”. Ohjelman yhdessä kohtaa
pyydettiin valitsemaan lukuisasta määrästä verbejä itselleen parhaiten sopivat
siitä kuinka haluaa elämässä palvella toisia. Ja minulla oikeastaan löi vain
tyhjää. Palvella toisia..? Öö.. Miksi palvelisin toisia kun omatkin asiat ovat
aivan rempallaan.. Ja sitten kuitenkin tuntuu että siinä on yksi avain ja syy
depressioihin – elämästä puuttuu toisten palveleminen.
Jeesuksen opetuksen tunnetuimpia juttuja on: ”Niin kuin te
tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää tekin heille” (Luuk. 6:31) Se on
ollut ehkä itselleni liiankin tuttu, niin että olisin osannut tarttua siihen
konkreettisesti. Tai sitten se on ollut omalle itsekkäälle ajatusmaailmalleni
niin vieras, että se on pingahtanut heti pois. Olen myös ehkä yrittänyt toimia
niin, mutta sitten on katkeroitunut kun muut eivät olekaan toimineet samoin –
että itsellä onkin ollut jotain vääriä motiiveja toimimiseensa ja on väsähtänyt
omiin yrityksiinsä. Jeesus ei kehota jäämään odottelemaan siunauksia toisilta,
vaan jakamaan niitä muille. Apua. Ja sitten on tietysti nämä vaikeitakin
ihmisiä rakastamaan kehottavat kohdat: ”Jos te rakastatte niitä, jotka
rakastavat teitä, mitä kiitosta te siitä saatte? Rakastavathan syntisetkin
niitä, jotka heitä rakastavat. Ja jos teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää
teille, niin mitä kiitosta te siitä saatte? Niinhän syntisetkin tekevät. Olkaa
armahtavia, niin kuin teidän Isännekin on armahtava.” (Luuk. 6:32-33,36) Tämä
menee kaikki täysin yli sen mihin ihminen pystyy. Ja niin kai se on
tarkoitettukin menemään. Vain Jeesus pystyy siihen.
Usein kuulee, että nyky-yhteiskuntamme Suomi on hyvin
itsekeskeinen ja että ylipäänsä länsimainen kulttuuri on hyvin itsekeskeinen.
Siitäpä minulla ei sitten mitään verrokkia omassa elämässäni ole ollut –
tällaista tämä on aina ollut niin kuin minä olen tätä elämää ollut
tarkkailemassa. Olen juurikin sen itsekeskeisyyden kulttuurin tuote siinä
määrin että olen pitänyt tätä kaikkea täysin normaalina. Sokeutta omissa
silmissä. Paavali kirjoittaa Timoteukselle millaisia ihmiset ovat viimeisinä
aikoina: ”Ihmiset ovat silloin itserakkaita ja rahanahneita, kerskailijoita,
ylimielisiä, pilkkaajia ja vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä ja
jumalattomia. He ovat rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelijoita,
hillittömiä ja raakoja, hyvän vihaajia, petollisia, yltiöpäisiä ja omahyväisiä.
He rakastava enemmän nautintoja kuin Jumalaa.” (2. Tim. 3:2-4). Tunnistan itseni
miltei joka sanasta.
Totesin kuluneella viikolla myös, että olen pettynyt
Jumalaan. Hän ei ole ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Toteamukseni
tarkoitus oli siis, että olin kuvitellut Jumalan ehkä jotenkin sellaiseksi että
Hän vain helpolla tavalla muuttaa olosuhteeni eikä minun ei tarvitse muuttua
ollenkaan - tai hyvin vähän. Tämä on ollut paljon rajumpaa, kuin mitä olin kuvitellut. Mutta
sitten taas olen jatkuvasti saanut tutustua siihen millainen Jumala oikeasti
on. Omat mielikuvat saavat väistyä ja niihin voi pettyä. Haluan kai kuitenkin
tutustua Jumalaan sellaisena kuin hän oikeasti on eikä oman kuvitelmieni
tuotteeseen. Jeesukseen en ole pettynyt. Hän on ollut paljon parempaa kuin mitä
olin kuvitellut. Jeesuksesta minulla on ehkä ollut jotenkin negatiiviset
mielikuvat. Hän on osoittautunut aivan erilaiseksi kuin mielikuvani. Mahtavaksi.
Ja mielikuva omasta hyvästä itsestäni on romuttunut. Minä pahenen – Jeesus paranee.
Näin sen vissiin sitten kuuluu mennäkin. :) Tuntuu taas ihan hyvältä.
