Olen ollut viikon flunssassa eikä mieli ole ollut kaikkein
parhain. Jotenkin aina meinaan vähän masentua flunssassa ja käännyn sisäänpäin
vielä enemmän kuin normaalisti. Ajattelen niin helposti että tämä on oma vika,
kun ei ole osannut hoitaa vastustuskykyä paremmaksi. Tulee yksinäinen olo. Ja
sitten joutuu tekemään päätöksiä, mikä usein myös ahdistaa: perunko sen ja sen,
pystynkö menemään sinne ja sinne. Ettei vaan kukaan saisi tartuntaa takiani ja
sitten joudun kantamaan syyllisyyttä siitä. Ja asioita mitkä tuntuu että on
pakko tehdä vaikka ei jaksaisi. Kaikki nämä sen lisäksi että on vain tympeä olo
jo itse flunssan takia. Liikunnat jää ja siitäkin tulee tympeä olo.
Mutta joo, onhan tämä tauti nyt taas jo parempaan päin. Ja
onhan näistä aina selvitty. Silti toivoisin osaavani ajatella näissä(kin)
tilanteissa jotenkin reippaammin. ”Miehekäs mieli kestää sairauden, mutta kuka
voi kestää, jos mieli on murtunut?” todetaan Sananlaskussa (18:14) Niinpä.
Juuri ja juuri mieleni kestää flunssan. Muista sairauksista en olisi yhtään
varma. Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin, joten toivon kyllä, että mieli voisi
vielä vahvistua, eikä tarvitsisi sairauksista tarvitsisi masentua. (Oikeasti en
ollenkaan ymmärrä miten niin monet ihmiset ovat aivan valoisia vaikka heillä on
monenlaista vaivaa ja kipujakin. Hieno juttu niin, siinä on opettelemista..)
Itsekkyyttä olen ajatellut jonkun verran viime aikoina.
Itsekkyyttä itsessäni. Onko itsekästä ajatella itsekkyyttä itsessään? Näin olen
joka tapauksessa tehnyt. Itsekkyyden näkee niin valtavan helposti muissa, mutta
itsessä niin valtavan huonosti. Ja vaikka näkeekin itsessään, asian korjaaminen
vasta vaikeaa onkin – jotenkin mahdotonta – ainakin minulle. No, olen kuitenkin
nyt huomannut, että olen äärimmäisen itsekäs.
Joskus olen jostain lukenut että itsemurhan tekeminen on
itsekkyyden äärimmäinen muoto. Tavallaan se onkin selvää, mutta jotenkin
minulle se vain ei kunnolla ole ollut selvää. Kun on itse siinä pahan olon
silmässä ja haluaisi vain pois kaikesta tuskasta eikä näe että itsellä olisi
kellekään mitään annettavaa. Ei siinä meinaa tajuta, että tämähän onkin
puhtaasti itsekästä koko ajattelu. Tai sitten ei välitä siitä, että se on. Nyt
voi jo kauempaa tarkkailla millaisissa ajatuksissa on tullut joskus vellottua.
En tiedä kunnolla mitä rakkaudelle tapahtui minussa.
Jotenkin se on vain hävinnyt tuskien teillä ja korvautunut suorituksilla, jotka
eivät tuo mitään. Onhan näitä ajatusmalleja jo riisuttu tässä koko ajan. Ei
minun nyt suorittamisesta pitänyt puhua. Vaan siitä itsekkyydestä. Vaikka onhan
se suorittaminenkin itsekkyyttä. Että yrittää ansaita itselleen jotakin. Esimerkiksi
rakkautta. Elämä kääntyy toisten rakastamisesta rakkauden metsästämiseksi ja
kerjäämiseksi. Jumalan rakkaudessa kuuluisi olla vapaa rakastamaan ja palvelemaan
– ei orjana suorittamaan. Mitä tiedän tämän, mutta tieto ei oikein riitä –
tarvitaan syvempää kuin vain tieto. Tarvitaan sydämen muutos.
Ihmiselle joka haluaa ulospäin ja itselleenkin esittää hyvin
ystävällistä ja avuliasta, on vähän järkkyä huomata, että oikeasti on aivan
äärimmäisen itsekäs. Toisaalta järkkyä on myös se, että oikeastaan ei ole siitä
edes kauhean järkyttynyt. Näin vain on näreet. Paatumusta löytyy oikein
kunnolla. Juuri mikään toisille ihmisille tapahtuva ei kosketa (jos sillä ei
ole yhtymäkohtia omaan itseen). Koulusurmia, kodittomia, päihderiippuvaisia,
sotia, nälänhätää, prostituutiota, lapsiorjia jne jne. Nykyään minua liikuttaa
nämä asiat jo vähän enemmän kuin aikaisemmin. Joskus ajattelin vain että tässä
elämässä jokaisen pitää vain pärjätä ja selviytyä itse - oli tilanne mikä
hyvänsä. Onneksi sentään vähän on pehmennyt. Mutta ei kyllä vieläkään niin
paljon, että kovastikaan mitään toisten eteen tekisin. (Vaikka jos tekisi, niin
tuskin sitä sitten mainostaisi. Siis tekisi, eikä vain roikkuisi netissä..)
Nyt tosiaan vain puhuttelee tämä itsekkyyden vankila. Se on
minussa tosi vahvasti. Toki sen täytyy olla monissa muissakin, kun ihan yksin
tuskin tätä maailman kärsimystä saan aikaiseksi, mutta oman osani välinpitämättömyydelläni
kyllä. Syntiinlankeemus on tehtävänsä tehnyt. Raamatun lupaukset kuitenkin ovat
sellaisia, että Jeesus vapauttaa tästä itsekkyyden orjuudesta rakkauteen ja
palveluun. Tunnustan itsekkyyteni ja rukoilen, että Jumala voi vielä muuttaa
lisää sydäntäni – opettaa rakastamaan ja palvelemaan. Toimimaan hyvän puolesta.
Ei olemaan vain itseään varten ja passivoitumaan vaan aktivoitumaan ja
rakastamaan. Joo – kuulostaa minulle itselleni täysin utopialta, että
todellakin vain Jeesus voi saada jotain aikaan.
”Sillä minä tiedän, ettei minussa, nimittäin lihassani, asu
mitään hyvää. Tahto minulla tosin on, mutta hyvää en pysty saamaan aikaan. Sitä
hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä toteutan.
” (Room. 7:18-19)
