Kukkokiekuu vai ei?

Kirjoitettuani viime viikkoisen tekstin, ajattelin itsekseni, että seuraavaksi en kirjoita mitään ennen kuin on oikeasti tapahtunut jotain. Ei enää jaarituksia, ei jahkailuita. Jos ei tapahdu mitään konkreettista uutta, niin minun puolestani blogi voi olla tauolla aivan hyvin vaikka kuinka kauan.

No, tässä sitä sitten kuitenkin taas kirjoitetaan. Siksi että viikon aikana on tapahtunut asioita. Lisää myöhemmin tai miten Isä johdattaa. 

Huomaan ainakin edes vähän uskaltavani jotakin sellaista mitä en ole uskaltanut aikaisemmin. Kuinka paljon Herra on minua parantanut ja ajatusmaailmaani muuttanut parempaan. On se niin ihmeellistä. Tietysti jännittää, mutta ei kuitenkaan iske pakokauhu. Isä on johdattanut hyvin ja tietää hyvän tästäkin eteenpäin. Ja huomaa, että sittenkään omat tuskat eivät ole menneet hukkaan. Voin ymmärtää edes jotakin surusta, jotakin ilosta, jotakin hylkäämisestä, jotakin rakkaudesta. Voin nähdä edes hiukan sisälle, ei vain ulkokuorta. Sittenkin tuskasta voi tulla rikkaus.

Enpä oikeasti tiedä mitään ja tähän tämä nyt tällä erää jää. Pieni nuppi menee niin pienestä sekaisin. Ei voi kuin anoa Isän johdatusta aivan kaikkeen. Harharetkille ei todellakaan haluaisi, vaan olla Isän suunnitelmassa. Elämä tässä ajassa on niin lyhyt. Herra pidä oikealla tiellä, oikeassa kurssissa!

Ja oli sitten niin tai näin - tänään on kiitoksen päivä. 

”Minun sieluni ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, pelastajastani, sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Tästedes kaikki sukupolvet kutsuvat minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, ja sukupolvesta sukupolveen kestää hänen laupeutensa niitä kohtaa, jotka häntä pelkäävät. Käsivarrellaan hän on osoittanut voimansa. Hän on lyönyt hajalle ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyytensä runsaudella, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois. Hän on ottanut huomaansa palvelijansa Israelin muistaakseen laupeuttaan Abrahamia ja hänen siementään kohtaan, iankaikkisesti, niin kuin hän on isillemme puhunut.” (Luuk. 1:46-55)

Missing the point

Noin viikko sitten yhdessä tilaisuudessa eräs uskova tuttu tuli juttusille ja kertoi saaneensa Herralta joku aamu rukouksessa sanan että A (siis minä) julkaisee kirjan. Joopa joo :)  Jos sana oli Jumalasta niin se toteutuu, enkä oikeastaan epäile, etteikö se Herralta olisi ollut. Jotenkin se tuntuu silti vain niin hassulta nyt, kun itsellä ei ole ollut sellaiset asiat enää mielessä juuri ollenkaan. Joskus aiemmin, blogin alkuaikoina kovastikin kuvittelin, että niistä teksteistä olisi voinut tulla kirja. Joku muukin ihminen sitä silloin sanoi. Mutta viime aikoina en ole moisia enää juuri miettinyt. Tietysti voihan olla että kirja on joku ihan muu kuin tätä blogia. Tai sitten sana ei ollut Jumalalta eikä mitään kirjaa koskaan tule. Että nähtäväksi sitten jää. Mutta että tämmöistäkin on taas kuultu. 

Joidenkin ystävien kanssa vaihdettiin kuulumisia kuluneella viikolla. Jollakin oli tuskaa töistä, jollakin parisuhteesta. Jollakin oli iloa töistä, jollakin parisuhteesta. Kun kuulen kertomuksia stressaavasta työstä tai tuskallisesta parisuhteesta, olen valtavan kiitollinen, että minulla ei ole kumpaakaan.  Siis sitä huonoa versiota, kun tuntuu etten vain kestäisi. Mutta minun tylsyyteni on nykyään se, että ei sitten ole oikein mitään.  Sellaista mikä tuntuu omalta, missä voisi olla luova ja tehdä itselle sopivankokoisia päätöksiä. Ehkä tämän nyt jotenkin taas huomaa, kun kai minulla sitten kuitenkin jollain lailla alkavat voimat palautua. Olen pitkään ollut palkkatyön jättämisen jälkeen kiitollinen siitä, että ”ei ole mitään” ja saa vain olla. Eihän tilanne nyt ihan tällainenkaan ole, mutta silti se vähän siltä on tuntunut. Nyt sitä sitten jo joskus harmittelee. Mutta sitten taas, tähänkin tilanteeseen ja näihin elämänrytmeihin on aika hyvin tottunut eikä tätä oikein muuttaakaan osaa. Varsinkaan kun ei yhtään tiedä että miten.

Jotenkin tämä blogin kirjoittaminen tuntuu nykyään vähän vaikealta. Kaipaan ehkä enemmän ja enemmän todellista jakamista, livenä, eikä kirjallisesti. Monenlaista ajatusta kyllä aina pyörii ja tarve olisi jakaa niitä kyllä, mutta sitten kun alan kirjoittaa, mitään ei enää nousekaan alkuunkaan niin selkeästi mieleen kuin ennen. Se tuntuu vähän oudolta, kun niin oppi nauttimaankin tästä kirjoittamisesta ja siinä avautumisesta. Nyt on sitten taas vähän pihalla, että mitäs sitten seuraavaksi, jos kirjoitukset loppuvat, kun kuitenkin tuntuu, ettei mitään konkreettista uutta ole tapahtumassa. Tässäkään tekstissä ei nyt ole mitään selkeää asiaa ja juonta. Tajutonta poukkoilua. Mutta se nyt jatkuu vielä:

Välillä olen huolissani suhteestani Jumalaankin. Olenko siinä aivan tosissani, olenko täydestä sydämestä seuraamassa Jeesusta? Rakastanko Häntä todella? Kaikkina niinä hiljaisinakin hetkinä, vai valitanko ja syytänkö Jumalaa omista vääristä valinnoistani, omasta paatuneesta ja kylmästä mielestäni? Haluaisin olla Herran palvelija täydestä sydämestä  ja niin usein löydän vain sen ulkokultaisen puolen joka on  sisältä täynnä itsekkyyttä ja omia haluja. Jeesus auta. Kaipaisin myös niin jotakin hengellistä virvoitusta. Hunajan pisaroita.

Mutta olen kyllä oppinut sanomaan ”Kiitos Jeesus”. Erilaisissa tilanteissa. Ajattelen, että Herra on paljon myös ottanut pois suorittamisen tarvetta. Minulla ei ole enää sellainen olo, että pitäisi mennä töihin, harrastuksiin tai vastaavaa vain siksi että jotenkin olisi jotakin. Enkä tarvitse parisuhdetta siksi että sellainen kuuluisi olla tai siksi että voisin kokea olevani hyväksytty. Minun ei tarvitse puhua hengellisissä tilaisuuksissa siksi että saisin siitä jotakin arvostusta. Kaiken hiljaisuuden keskellä Jumala on sittenkin tehnyt paljon parin viimeisen vuoden aikana. Mitä enemmän ajattelen Jeesusta sitä parempi olo on. Mitä enemmän ajattelen itseäni, sitä huonompi. Usein vain mieli kiertyy omiin juttuihin, vaikka siitä se huono olo juuri tulee. 

Hiljaa mennään. Rukoilen että Jumala entistä enemmän kääntäisi mieltäni pois itsestäni. Jeesukseen ja toisiin ihmisiin. Rakkaudella. Se on ainoa tapa miten elämään voi mitään pointtia tulla.

”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7)

Rauhaa

Tasan vuosi sitten tänään oli aika erilainen ilta. Olin Israelissa ja alkuillasta tuli ensimmäinen ilmaiskuhälytys. Oltiin juuri isolla porukalla silloin koolla. Sitten vain rukoiltiin. Ja sen jälkeen syötiin illallista, mutta oli vähän jännittynyt olo, kun ei yhtään tiennyt että alkaako tässä nyt jotakin isompaa ja tuleeko raketteja pian jatkuvalla syötöllä. Illalla oli outoa mennä nukkumaan, kun mietti että tuleeko yöllä hälytys. Mutta ei sitä sitten yöllä tullut. Muutamana seuraavana päivänä vielä tuli muutama yksittäinen raketti, mutta kiitos Jumalalle, kaikki nuo Tel Aviviin saakka tulleet ohjukset pystyttiin torjumaan ilmassa. Eikä tuon viime marraskuun jälkeen vastaavaa tilannetta ole sitten ollutkaan. Sain todella olla siellä kokemassa jotakin erikoista.. Ja vieläkin osaa olla kiitollinen siitä, että Suomessa ei ole tarvinnut ilmahälytyksiä kuunnella. Jotenkin se hälytysääni kyllä painautui mieleen. Sen kuullessaan kaikki pysähtyi. Ja kun tilanne oli ohi, taas elämä jatkui.

Mutta nyt ollaan ihan näissä kotioloissa. Vaan täälläkin minulla on ollut nyt jotenkin mielenkiintoinen viikko. Ja itse asiassa täälläkin on ollut tietynlaisia ”ilmaiskuja”. Raamatussa sanotaan: ”Emmehän me taistele verta ja lihaa vastaan vaan hallituksia ja henkivaltoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita ja taivaan avaruuden pahoja henkiolentoja vastaan” (Ef. 6:12) Näillä hallituksilla ja maailmanvaltiailla tarkoitetaan kaikilla siis näkymättömiä pimeyden voimia eikä ketään ihmisiä tai maallisia hallituksia (taistelu ei ole verta ja lihaa eli ihmisiä vastaan). Joskus kun hengellisesti on tapahtumassa jotain hienoa, joku tulossa uskoon tai muuten jotain tärkeää tapahtumassa, saatan jollain lailla kokea myös tuota pimeyden painostusta. Tulee esimerkiksi selittämätöntä masennusta, joka sitten menee ohi yhtä selittämättömästi. Tällaista ”ilmahyökkäystä” oli jonkun verran tällä viikolla, mutta sitten on ollut niitä hienoja juttuja.

Kuluneen viikon aikana olen saanut jutella kahden uuden ihmisen kanssa Jeesuksesta. Molemmat ovat halunneet antaa elämänsä Jeesukselle. Toisen kanssa olen saanut rukoilla. Ja sitten oli yksi tilaisuus jossa olin puhumassa. Herra antoi siihen sanoman ja luulen että tilaisuudessa oli useampia jotka eivät ole (vielä) tehneet ratkaisua seurata Jeesusta elämässään. Tilaisuuden nimi oli hengellinen ilta. Ja huvittavaa siinä oli, että se oli eteläpohjalaisille suunnattu (vaikka nyt ollaankin ihan toisessa maakunnassa). Kun olen niin paljon edellisessä työssäni ollut eteläpohjalaisten kanssa, niin tuntui taas ihan Jumalan huumorintajultakin että minua nyt pyydettiin puhumaan tuohon iltaan, jossa oli niin paljon eteläpohjalaisia paikalla. Niin, vaikutti siltä että moni kuunteli. Jumalalle sitten jää, mitä sana ihmisissä on saanut vaikuttaa. Mutta oikeastaan en yhtään ihmettele, että alkuviikosta oli hetken aikaa vähän vaikeaakin oloa. Niin paljon on hienoa tällä viikolla tapahtunut.

Israelista tultuani halusin kotona vain rauhoittaa mieleni. Edelleen huomaan, että heti kun tapahtuu jotain normaalista poikkeavaa, menen kyllä aika helposti jotenkin mielessäni ”kierroksille”. Lisääntyvää syvärauhaa mieleeni edelleen kaipaisin. Levollisuutta ja luottamusta Herraan tapahtuu sitten ihan mitä vain – hyvää ja iloista tai sitten jotain muuta. Jeesus lupasi jättää omilleen rauhansa ja uskon että se minussakin on – mieli vaan edelleen tekee omat temppunsa,  helposti tulee myrsky vesilasiin. Mutta kai sitä kuitenkin jotakin tasoittumista on tullut. Ja ainakin ymmärrän nykyään että mielenrauha on todella valtava lahja ja juuri sen Jeesus on omilleen antanut. Näyttää menevän meikäläisellä aika kauan aikaa tämä asian tajuamiseen ja vielä enemmän siihen, että oppii rauhan säilyttämään eri tilanteissa. Mutta kuitenkin voin sanoa: Kiitos Jeesus rauhastasi, jonka olet antanut.

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.” (Joh. 14:27)

”Itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin.” (2. Tess. 3:16)

Nyt ei ole kanoja, vaan kyyhkysiä lepäämässä Jerusalemissa Länsimuurilla (=Itkumuurilla). Kuva on vuoden takaa.

Ehtoota II

Aika erikoista Herran johdatusta taas. Edellisessä tekstissäni viikko sitten mietiskelin tämän kerrostalon asukkaita ja sitä olisiko täällä jollain erityistä seuran tarvetta. Tänä iltana olenkin sitten istunut vajaan tunnin erään naapurini luona. Tullessani kotiin tämän henkilön ovi oli auki ja minua odotettiin kynnyksellä. Naapurini oli yli 2 kk sairaalassa vakavan sairaskohtauksen takia, mutta nyt hän oli sitten päässyt kotiin. Oli vähän hurjaakin, kun ihminen oli niin paljon muuttunut parissa kuukaudessa. Itsenäisestä ihmisestä oli tullut liki kaikessa apua tarvitseva. Mutta olen iloinen, että hän on tuossakin kunnossa. Tuntuu, että Jumala on vastannut rukouksiin. Jossain vaiheessa ei edes tiennyt selviääkö tämä henkilö hengissä ja nyt hän on päässyt kotiin. Luulen, että jatkossa minun ei tarvitse miettiä onko tässä talossa joku joka kaipaa juttuseuraa. Täällä on..

Ehtoota

Pitkä ja pimeä perjantaiehtoo tarjoaa jälleen hyvän mahdollisuuden mietiskellä yksinäisyyden ihmeellistä maailmaa. Kuinka vaikea siitä kierteestä onkaan tulla ulos. Haluaisi seuraa, mutta jos sitä olisi, ei olisi mitenkään itsestään selvää että olisi hyvä olla. Mahdollisesti saattaisi vain kaivata takaisin yksinäisyyteen – takaisin tuttuun pakopaikkaan. Ja jos joku kysyisi johonkin – saattaisin hyvinkin vastata kieltävästi. On se niin monimutkaista.

Mietin tämänkin kerrostalon asukkaita. Yhdeksässä asunnossa 15:ta asuu yksinäinen ihminen. Haluaisiko joku heistä seuraa? En minä tiedä. Tavallaan olisi niin paljon mahdollisuuksia ja silti jokainen istuu vain yksin omassa kotonaan. Tai mistä minä sitten tiedän, mitä he tekevät. Muut yksinäiset tässä talossa ovat aika iäkkäitä. Tuntuu, etten osaa kohdata. Tai en jaksa. Mielestäni monet vanhukset puhuvat niin kauheasti omista asioistaan. Väsyn siihen aivan valtavan helposti. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutinaa väliin. Silti otan aina sen kuuntelijan roolin ja sitten nääkähdän. Kun se ei ole aitoa ihmisen kohtaamista.

Ihmettelen edelleen aktiivisuuttani edellisessä asuinpaikassani, jossa kutsuin ennaltaan tuntemattomia kerrostalonaapureita luokseni. Sen on täytynyt olla kyllä täysin Jumalan vaikuttamaa, kun olen semmoista tehnyt. Täällä en ole jaksanut muuta kuin välillä rukoilla naapureiden puolesta – en muuta. Tuntuu edelleen, ettei minussa ole vain sellaista kontaktipintaa, jolla toimia ihmisten kanssa, jolla elää sosiaalista elämää. Kaipaisin, että joku kädestä pitäen selittäisi mitä ja miten ihmisille kuuluu jutella, miten heidän kanssaan olla. Miten olla niin että itsekin viihtyy. Siis että se joku opettaisi minut tykkäämään ihmisistä. Mielessäni ihmiset noin keskimäärin ovat edelleenkin jokin välttämätön ”paha”. Joitakin mötiköitä, joiden kanssa vaan täytyy yrittää pärjätä, kun niitä aina tulee joka puolella vastaan. Ja sitten kuitenkin kaipaisi ihan oikeaakin yhteyttä näihin mötiköihin.. 

Ihmisten seurassa olen yleensä rasittavan tietoinen itsestäni – joku kontrolli aina päällä. Parhaita hetkiä ovat ne, kun joskus harvoin saa oikein unohtaa itsensä toistenkin seurassa ja keskittyä siihen johonkin muuhun. Huomasin tämän erittäin hyvin, silloin kun oli kanoja ja niitä sai esitellä ihmisille. Oli jotain niin kiinnostavaa juteltavaa, että unohti itsensä. En kuitenkaan kulje nykyään ympäriinsä kana kainalossa, joten sitten on taas niin vaikea löytää mitään aihetta, missä ei tarvitsisi jännittää ja mihin itsensä ulkopuolelle voisi mielenkiinnon heittää.

Naapurikerrostalossa on kerhohuone. Ovat siellä joskus pitäneet kuulemma virsi-iltoja (en tiedä pitävätkö enää, silloinkin kuullessani asiasta taidettiin puhua jo menneessä aikamuodossa). Tässä talossa ei ole kerhohuonetta, joten jos kutsuisi naapureita, niin omaan asuntoon pitäisi sitten kutsua. Toki voisin raamattupiiriä pitää, mutta olisiko sitten kiinnostusta. Sitä en tiedä, enkä ole uskaltanut lähteä kyselemään. Tai sitten vain en ole ollut itsekään tarpeeksi halukas asialle. 

Mieli ei kuitenkaan enää masennu niin helposti. Jotakin uutta voimaa olen saanut. Edes jossain määrin pystyn vastustamaan masentavia ajatuksia, tai siis kun sellainen tulee, en jää siihen kokonaan rypemään vaan löydän jo positiivistakin tilalle. Se tuntuu jotenkin hienolta. Ettei ihan jokaiseen kuralätäkköön tarvitse heittäytyä kieriskelemään. Eikä ihan jokaisen masennuksen tunteen viemäksi tarvitse antautua, vaan voi taistella vastaankin. Itsesäälin aaltoihin ei tarvitse syöksyä pää edellä. Nämä ovat itselle isoja asioita havaita. Tunteiden ei tarvitse viedä minua, vaan voin tehdä valintoja. Tällaisenakaan iltana ei valtaa epätoivo, mietiskely vain, toki jokunen kyynel voi tulla.

Niin, mitäs hienoa voisi sitten tehdä tällaisena pimeänä perjantai-iltana? Tänään – tänään voisi vaikka rukoilla eri ihmisten puolesta.

”Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon.” (Job. 42:10)