Pitkä ja pimeä perjantaiehtoo tarjoaa jälleen hyvän
mahdollisuuden mietiskellä yksinäisyyden ihmeellistä maailmaa. Kuinka vaikea
siitä kierteestä onkaan tulla ulos. Haluaisi seuraa, mutta jos sitä olisi, ei
olisi mitenkään itsestään selvää että olisi hyvä olla. Mahdollisesti saattaisi
vain kaivata takaisin yksinäisyyteen – takaisin tuttuun pakopaikkaan. Ja jos
joku kysyisi johonkin – saattaisin hyvinkin vastata kieltävästi. On se niin
monimutkaista.
Mietin tämänkin kerrostalon asukkaita. Yhdeksässä asunnossa
15:ta asuu yksinäinen ihminen. Haluaisiko joku heistä seuraa? En minä tiedä.
Tavallaan olisi niin paljon mahdollisuuksia ja silti jokainen istuu vain yksin
omassa kotonaan. Tai mistä minä sitten tiedän, mitä he tekevät. Muut yksinäiset
tässä talossa ovat aika iäkkäitä. Tuntuu, etten osaa kohdata. Tai en jaksa.
Mielestäni monet vanhukset puhuvat niin kauheasti omista asioistaan. Väsyn
siihen aivan valtavan helposti. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos,
mutinaa väliin. Silti otan aina sen kuuntelijan roolin ja sitten nääkähdän. Kun
se ei ole aitoa ihmisen kohtaamista.
Ihmettelen edelleen aktiivisuuttani edellisessä
asuinpaikassani, jossa kutsuin ennaltaan tuntemattomia kerrostalonaapureita
luokseni. Sen on täytynyt olla kyllä täysin Jumalan vaikuttamaa, kun olen
semmoista tehnyt. Täällä en ole jaksanut muuta kuin välillä rukoilla
naapureiden puolesta – en muuta. Tuntuu edelleen, ettei minussa ole vain
sellaista kontaktipintaa, jolla toimia ihmisten kanssa, jolla elää sosiaalista
elämää. Kaipaisin, että joku kädestä pitäen selittäisi mitä ja miten ihmisille
kuuluu jutella, miten heidän kanssaan olla. Miten olla niin että itsekin
viihtyy. Siis että se joku opettaisi minut tykkäämään ihmisistä. Mielessäni
ihmiset noin keskimäärin ovat edelleenkin jokin välttämätön ”paha”. Joitakin
mötiköitä, joiden kanssa vaan täytyy yrittää pärjätä, kun niitä aina tulee joka
puolella vastaan. Ja sitten kuitenkin kaipaisi ihan oikeaakin yhteyttä näihin
mötiköihin..
Ihmisten seurassa olen yleensä rasittavan tietoinen
itsestäni – joku kontrolli aina päällä. Parhaita hetkiä ovat ne, kun joskus
harvoin saa oikein unohtaa itsensä toistenkin seurassa ja keskittyä siihen
johonkin muuhun. Huomasin tämän erittäin hyvin, silloin kun oli kanoja ja niitä
sai esitellä ihmisille. Oli jotain niin kiinnostavaa juteltavaa, että unohti
itsensä. En kuitenkaan kulje nykyään ympäriinsä kana kainalossa, joten sitten
on taas niin vaikea löytää mitään aihetta, missä ei tarvitsisi jännittää ja
mihin itsensä ulkopuolelle voisi mielenkiinnon heittää.
Naapurikerrostalossa on kerhohuone. Ovat siellä joskus
pitäneet kuulemma virsi-iltoja (en tiedä pitävätkö enää, silloinkin kuullessani
asiasta taidettiin puhua jo menneessä aikamuodossa). Tässä talossa ei ole
kerhohuonetta, joten jos kutsuisi naapureita, niin omaan asuntoon pitäisi
sitten kutsua. Toki voisin raamattupiiriä pitää, mutta olisiko sitten
kiinnostusta. Sitä en tiedä, enkä ole uskaltanut lähteä kyselemään. Tai sitten
vain en ole ollut itsekään tarpeeksi halukas asialle.
Mieli ei kuitenkaan enää masennu niin helposti. Jotakin
uutta voimaa olen saanut. Edes jossain määrin pystyn vastustamaan masentavia
ajatuksia, tai siis kun sellainen tulee, en jää siihen kokonaan rypemään vaan
löydän jo positiivistakin tilalle. Se tuntuu jotenkin hienolta. Ettei ihan
jokaiseen kuralätäkköön tarvitse heittäytyä kieriskelemään. Eikä ihan jokaisen masennuksen
tunteen viemäksi tarvitse antautua, vaan voi taistella vastaankin. Itsesäälin
aaltoihin ei tarvitse syöksyä pää edellä. Nämä ovat itselle isoja asioita
havaita. Tunteiden ei tarvitse viedä minua, vaan voin tehdä valintoja.
Tällaisenakaan iltana ei valtaa epätoivo, mietiskely vain, toki jokunen kyynel
voi tulla.
Niin, mitäs hienoa voisi sitten tehdä tällaisena pimeänä
perjantai-iltana? Tänään – tänään voisi vaikka rukoilla eri ihmisten puolesta.
”Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin
kohtalon.” (Job. 42:10)
