Omalle ajattelulleen ja toiminnalleen on niin helposti niin
sokea. On valtavaa Jumalan armoa, kun saa sen verran valoa, että voi nähdä ja
ymmärtää, miksi käyttäytyy jossain asioissa niin kuin käyttäytyy – uudelleen ja
uudelleen, vaikka se olisi haitallista itselle ja lähimmäisille. Paljon
helpommin vastaavat kuviot näkee yleensä toisten elämässä. Miten hienoa se
olisikaan, jos pystyisi ottamaan totuudellista palautetta vastaan toisilta.
Vaikka se ei olisikaan niin mairittelevaa.
Tunneriippuvuus. Sitä olen taas miettinyt. Olen siitä
kirjoittanut täällä joskus aikaisemminkin, mutta aihe on taas noussut mieleen.
Jotenkin näkee tämänkin asian taas selvemmin. Riippuvuudet ovat haitallinen keino/yritys
paeta todellisuutta, joka on liian kipeä. Jotenkin ei vain kestämään jotakin
pahaa oloa tai olosuhteita ja alkamaan työstää sitä, vaan pakenee jonnekin,
mistä saa äkillistä helpotuksen tunnetta. Vaikka sitten nettiin tai
epäterveisiin ihmissuhteisiin, joiden tarkoituksena on oman pahan olon
lievittäminen. Ihastuminen voi olla kuin humalatila – todellisuus hämärtyy ja
aina on saatava lisää, ettei totuutta tarvitse kohdata. Aina välillä kuitenkin
masennus valtaa ja häpeäkin pyörii kuvassa – jossain sisällä ymmärtää, ettei kaikki
ole niin kuin pitäisi.
Ensimmäiset tosi vahvat ja pitkäkestoiset ihastumisen
alkoivat 9-vuotiaana. Olin jatkuvasti valtavan ihastunut johonkuhun läpi
kouluvuosien ja elin jatkuvissa haaveissa ja unelmissa, että joku rakastaisi.
Aikuisiällä vastaava riippuvuus jatkui vähän eri muodoissa. Milloin roikuin ajatuksissani kenenkin
perässä, vaikka mitään seurustelusuhdetta ei edes ollut. Kaveruutta tai
vastaavaa saattoi olla, mutta todellisuuteen nähden ajatusmaailmani oli aina
valtavassa kuplassa enkä oikein voinut kunnolla keskittyä mihinkään muuhun.
Kaikki muu elämä - opiskelu ja työ - on tapahtunut jotenkin ”vasemmalla kädellä” (kun oikeakätinen
puhuu). Kun Jumala ihmeellisellä tavalla irrotti jostakin ihastuksesta, kohta
oli mieli jo seuraavassa. Vaikka kuinka oli ajatellut, ettei enää toista samaa
kuvioita. Hylätyksi tulemisen pelko ja kipu oli kohtuuton.
En tiedä olenko edelleenkään täysin vapaa tästä – siis totuuden
pakenemisesta. Vieläkin minun on vaikea keskittyä tähän hetkeen, kohdata arkinen
todellisuus ja tarttua siihen. Ne asiat, joita olen paennut, ovat tietyllä
lailla edelleen olemassa. Tiedän, että olen näitä elämäni aihealueita
käsitellyt jossain määrin ja Herra on haavoja hoitanut. Siksi on paljon
helpompi nyt. Mutta tietyt kipupisteet ovat edelleen olemassa – sellaiset joita
en ole pystynyt kohtaamaan. Juuri ne, mitä on yrittänyt lykätä syrjään, juosta
karkuun, laastaroida tunnekuohuilla umpeen – siinä onnistumatta. Aika ei
paranna haavoja, se on totta. Vain totuus tekee vapaaksi. Mutta joko pystyy
kohtaamaan asiat, niin kuin ne ovat? Joko märkivä haava voidaan avata
puhdistusta varten? Mistä saan tarvittavan tuen, kun en ole pystynyt tähän
aikaisemminkaan? Voinko jo särkyä, murtua ja nöyrtyä vai vieläkö piiloudun
kovaan kuoreen?
Ja sitten kuitenkin on vahva toivo. Että voi kohdata
totuutta vieläkin lisää. Jos sittenkin olisi mahdollista päästä irti häpeästä,
jos sittenkin olisi mahdollista saada terve pohja tällekin elämänalueelle.
Eilen eräs ihminen, joka ei tiedä tilanteestani mitään
rukoili ja sanoi siinä jotakin seuraavia ajatuksia: ”Jeesuksen läheisyys tekee
sinut onnelliseksi, Jumala tekee sinut onnelliseksi. Jos joskus sitten tulee
ystävä, niin sitäkin sitten, mutta se ei ole onnesi ehto.” Kyllä minä jo tätä
paljon ymmärrän. Kyllä minusta aika usein juuri tältä tuntuu. Parasta
maailmassa on olla Jeesusta lähellä. Eilen illalla sain siitä taas ihanan
maistiaisen. Maailmankaikkeuden Kuningasta lähellä. Hän haluaa olla minun
kanssani. Miksi annankaan ajatusteni harhailla muualla, miksi toivoni
onnellisuudesta olisi missään muualla, kuin Hänessä, joka on kaikkein suloisin,
hellin ja ihanin. Miksi etsisin sydämeni parantajaa mistään muualta.
Ehkä vielä pöyhitään sydämen maaperää. Ehkä vielä
paljastetaan kipeimmät ohdakkeet kaikkein syvimmällä. Ehkä vielä itketään kun
niitä kaivellaan. Ja ehkä vielä ihmetellään kuinka tämä ei voinut tapahtua jo
paljon aiemmin, kun se ei niin vaikeaa sitten ollutkaan. Ehkä vielä iloitaan,
kun kipu on pois. Ehkä vielä kiitetään Jumalaa, kun Hän käänsi pahan hyväksi.
”Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu.” (Ps.
34:5)
