Vapautuksen muistopäivä

Muutama päivä sitten tein Mielenterveystalon masennuskyselyn. Sen tulos oli: ”mielialasi vaikuttaa olevan normaali ja hyvä”. Yritin etten varmasti olisi yltiöpositiivinen tuota tehdessäni, mutta ei vaan voinut mitään – masennusta ei testissä irronnut, vaikka melkein yritin. En ole koskaan pahimmissa vaiheissa tehnyt näitä kyselyjä, mutta taatusti olisin masennusdiagnoosin saanut. Ajattelen vaikka kysymystä ”Epäonnistumisen tunne”. Jossain kohtaa olisin vastannut varmasti ”Elämäni on ollut tähän saakka vain sarja epäonnistumisia”. Nyt sen sijaan on ihan luontevaa vastata ”En tunne epäonnistuneeni”. Eikä tässä välissä ole tapahtunut mitään ihmeellistä tai konkreettista. Paitsi Jumalan rakkauden ja armon syvemmälle meneminen, ja rauhaa ja lepoa elämässä – syyttävien ajatusten runsasta vähenemistä. Mikä tietysti on ihmeellistä ja konkreettista. Mutta kovin hitaasti tullutta, aivan vähitellen ja pikkuhiljaa viime vuosien saatossa.

Tänään on vuosipäiväni. 14 vuotta Jeesuksen seurassa. Tänä päivänä tasan 14 vuotta sitten päätin että haluan tutustua Jeesukseen. Niiden raskaalta tuntuvien pettymysten ja hylätyksi tulemisen tunteiden keskellä, joissa silloin olin. Ja Jeesus tuli, elämää muuttavalla tavalla – en sitä olisi osannut uskoakaan, että minullekin voi sellaista tapahtua. Sitten on ollut monenlaista sen jälkeen, mutta kaikessa Hän on ollut mukana. Uskova ei todellakaan välty erilaisilta asioilta elämässä. Mutta saa kuitenkin uskoa ja nähdä Jumalan johdatuksen ja avun. Jos ei itse tilanteessa, niin ainakin jälkeenpäin. 

Itse olen halunnut niin monenlaista, puolisoa, lapsia, töihin liittyviä juttuja ja ties mitä. Ihmetellyt miksei Jumala niitä anna, ollut vihainenkin, epäillyt Hänen rakkauttaan. Ja sitten kuitenkin tajuan, että en vain olisi pystynyt niihin asioihin siinä mielentilassa missä olen ollut. Masentuneena, rakkaudettomana, itseä ja toisia syyttävässä ja häpeävässä ajatusmaailmassa. En olisi ollut onnellinen, vaikka itse tietysti olisin kuvitellut tulevani noista ulkoisista asioista onnelliseksi - hyväksytyksi. Enkä sitten kuitenkaan olisi tullut, vaan niistä olisi tullut minulle vain enemmän taakkaa, koska ajatusmaailmani on ollut niin synkkä. 

7 vuotta sitten Herra johdatti elämääni ihmisen, mistä oikeastaan alkoi tämä tämmöinen mielen alueen paraneminen. Kaikki alkoi rakastetuksi tulemisen kokemuksesta. Ihan omana itsenä rakastetuksi tulemisen kokemuksesta. Rakkaudesta joka pääsi yllättäen jostain raosta kuoren alle. Tämän rakkauden kokemuksen siivittämänä uskalsin lähteä katsomaan elämääni syvemmälle. Sieltä on sitten kaikenlaista ongittu valoon. Ja sitten sinne syvemmälle on Jumalan totuus ja armokin päässyt paistamaan. 

Italialainen tuttavani kertoi että tänään Italiassa juhlitaan natsismista ja fasismista vapautumisen vuosipäivää. Minullakin tämä 25.4. on yhtä lailla vapautumisen vuosipäivä. Niin paljosta orjuudesta Jeesus on minua jo vapauttanut, että se on käsittämätöntä. Mutta varmaan tosiaan asioiden pitääkin tapahtua hitaasti, koska persoona ei muuten kestäisi mukana. Ja koska esim. masennus tulee hitaasti, niin ei se ihan yhdessä hetkessä poiskaan lähde. 

Tässä minä olen -vastaamassa kyselyn kohtaan: ”Tulevaisuus ei masenna eikä pelota minua”, vaikka mieli muistaa vielä hyvin ajan jolloin koki enemminkin: ”Minusta tuntuu, ettei tulevaisuudella ole tarjottavanaan minulle juuri mitään”. Johtuuko sitten kevätauringosta vai mistä, mutta minkäs teet..

Tässä minä olen. Jeesus, mitäs seuraavaksi tehtäisiin?

Elämän merkkejä

Aivan valtavan ihanaa tämä valo ja lämpö ja alkava vihreys luonnossa. Jotenkin valon voittaessa keväällä tulee aina sellainen valtavan helpottunut olo. Aivan kuin sittenkin olisi jotenkin pinnistellyt siellä pimeässä ja kylmässä, vaikkei sitä silloin tajua, sitten vasta kun valo on palannut. Nyt vain huokaisee helpotuksesta – selvisin. On taas niin ihanaa, kun saa katsella heräävää luontoa ja lämmitellä auringossa, pukeutua kevyemmin. Keveyttä, valoa, lämpöä. 

Tänään näin kukon ja kanoja. Vähän liian kaukaisesti tosin. Olen aina välillä kesäisin kuvitellut kuulevani kukon kieuntaa tähän ihan kerrostalolleni. Olen ihmetellyt että kuvittelenko vain vai kenellä voisi olla kanoja tässä kaupunkialueella. Tänään kävelyllä kuulin kieuntaa yhtäkkiä niin kovaa että oli pakko mennä katsomaan mistä se tulee. Ja niinpä tuossa läheisellä omakotitaloalueella olikin pienkanala tehty autotallin kylkeen. 350 metrin päässä minusta kiekuu edelleen. Katselin niitä tieltä kun en toisen pihaan voinut mennä. Maatiaiskanoja, mustia kanoja ja kirjava kukko. Itsekin olen taas haaveillut kanoista. Oi voi..

Näin keväällä tulee olo, ettei niin kauheasti innostaisi tämä kerrostalomeininki. Kesällä asuisi mieluummin maalla ja maantasalla. Koitan ajatella että aikansa kutakin. Kenties joskus vielä muutan maatilan päärakennukseen, asun siellä ja pidän kanoja. En tiedä. Maatilaan liittyvät asiat eivät ole oikein selkeytyneet näiden vuosienkaan saatossa mitä olen tätä blogia pitänyt. Kuitenkin pahin perinteinen kevätruikutus on poissa. Sen verran työnjako on selvinnyt, että minun ei tarvitse olla ahdistunut ja pelätä joutuvani pellolle vastentahtoisesti. Maataloustyöntekijä aloittaa kesätyönsä huomenna – minun osani on ruuanlaitossa ja taaperonhoidossa. Harmitukseni liittyy pihanhoitoon. Haluaisin niin paljon, että maatilan ympäristö voisi olla kauniimpi, mutta siihen ei ole ikinä ollut resursseja. Siitä kyllä kärsin. Olisi niin hienoa, jos joku ehtisi/jaksaisi puutarhaakin laittaa ja muuten ympäristöä kohentaa. Olisi kivempi olla siellä, kun olisi nättiä. Mutta ehkä vielä joskus..

Kevät on niin ihanan armollista aikaa. Kaikki saa aloittaa taas uudelleen. Kaikki on mahdollista, pimeä jää taakse, valo voittaa ja elämä sen mukana. On hieno huomata, että omakin sielu pääsee jo hyvin mukaan kevään iloon. Jumala armo on tullut syvemmäksi omalla kohdalla, pystyy iloitsemaan armosta – tietää mistä puhutaan, kun puhutaan armosta. Se ei ole enää kummallinen sana, joka ei yhtään kolahda, vaan totta omallakin kohdalla. 

Tänään olin tilaisuudessa, jonka nimi oli ”hoitavan sanan päivä”. Pääpuhuja oli uskova psykiatrian erikoislääkäri ja oli kyllä erittäin hyvä ja tervehenkinen puhe hänellä. Siinä oli paljon samoja aiheita mitä itsekin on tässä pyöritellyt jo pidempään. Kuinka olemme niin helposti erilaisten asioiden vankeja. On orjuutta, esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteistä. Oli puhetta minäkuvasta ja Jumalakuvasta, tunteista ja asioista, jotka ovat niiden takana. En nyt tässä pysty referoimaan alkuunkaan tuota hyvää luentoa. Mutta sitä vain, että pohdittavaa vielä riittää. Ja toisaalta on ilo huomata että paljon on tapahtunutkin. Itse ainakin huomaa, että kun ymmärtää itseä, ymmärtää toisiakin paljon paremmin. Kun on armollisempi itselle, on helpompi olla armollisempi myös toiselle. Minulta oli kysytty voinko olla tuossa tilaisuudessa sellainen, jolle voi tulla juttelemaan asioistaan, jos haluaa. Lupauduin ja yksi nuori nainen tulikin yhtä asiaansa siinä kertomaan. Saatiin se sitten yhdessä Herralle jättää. Ihan hienoa sekin.

Maatilan kevät sitten tosiaan alkaa. Tänä keväänä varmaankin poikkeuksellisen aikaisin. Onhan siinä paljon vaikeaa juttua, mutta koitan olla murehtimatta, kun se ei ainakaan hyödytä mitään. Paljon on solmuja auennut tähän mennessä, niin kyllä sitä luottavaisin mielin saa mennä eteenkinpäin. Että rakkaus, valo ja elämä voittavat. Armosta käsin. Jeesuksen kanssa.

”Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan.” (Ef. 4:7)

Staattinen tila

Täällä vaihteeksi nenäliinapaketin äärellä. Maaliskuussa ei ollut flunssaa, mutta huhtikuu toi taas omansa. Näitähän tähän talvikauteen on mahtunut. Siitä olen kiitollinen, että viime viikonloppuna ei ollut, kun oli niin monenlaista tärkeääkin juttua siinä. Tänä viikonloppuna on vain talon yhtiökokous. Kyllähän sekin vähän jännittää, kun nyt sitten ekaa kertaa olen siellä puheenjohtajana. Osaanko yhtään kopauttaa nuijalla suht oikeissa kohdissa ja muutenkin olla tilanteen tasalla? No huomenna sen sitten näkee..

Olen asunut tällä paikkakunnalla yhtäjaksoisesti kohta 3 vuotta. Mieli on sinä aikana mennyt rajusti alas ja sitten pientä tasaista tahtia ylös. Usein tuntuu jo ihan hyvältä. Mutta sitten on tämä tietty asia, joka on särkenyt minua vuosikymmeniä. Asia, joka ei ole muuttunut mihinkään. Asia, jonka vankilassa tunnen olevani aivan yhtä paljon nyt, kuin olen tuntenut koko elämäni. Dominoiva henkilö yhdistettynä olosuhteisiin, joissa olen kiinni. Olen kasvanut tähän tilanteeseen ja koen olevani edelleen tässä asiassa vanki. Jos alan miettiä, mitä haluaisin tehdä elämässäni, minua alkaa itkettää, koska tuntuu, etten kuitenkaan voi. On asioita, jotka kiinnostaisi, mutta minulla ei ole niin paljon energiaa, että pystyisin hoitamaan nykyiset velvollisuudet ja lisäksi ne asiat, jotka kiinnostaisivat. Joskus mietin opiskelua, mutta se on täysin mahdoton ajatus tämän kaiken päälle. Opiskeluhalun pitäisi olla aivan valtava, että pystyisin tekemään niin suuria irrottautumisia ja muitakin käytännön järjestelyjä kuin mitä olosuhteet edellyttäisivät. Ei minulla niin suuria intoja ole ollut. 

Jonnekin tämäkin talvikausi meni. En osaa sanoa mihin. Jonnekin vain. Israelissa sai käydä. Ja yksi uusi ihminen vei aika paljon ajatuskapasiteettia, mutta onneksi tilanne on nyt rauhoittunut. Muusta en osaa mitään sanoa. Päivät vain menevät. Toki on kaikenlaisia hyviä juttuja paljon, lukemista ja oivalluksia, mutta kun minulta kysytään mitä olen tänä talvena tehnyt.. nii-in, siinäpä hyvä kysymys. En tee asioita sydämestäni ja siksi tämä on tämmöistä haahuilua.

Rakkautta paljon mietin nykyään. Kauheasti halusin ennen, että olisi joku joka rakastaisi. Ajattelin että jonkun toisen ihmisen rakkaus olisi vastaus suurin piirtein kaikkiin ongelmiin. On sitä ajatusmaailma jonkun verran muuttunut. Nykyään kun ajattelen kuitenkin enemmän  sitä, miten itse voisin rakastaa muita. Ja harmittelen ehkä vähän sen rakkauden puutetta ja vähyyttä. Toivon, että vielä joskus se mitä teen, voisi saada voimansa rakkaudesta. Kyllä tämä kaikki väsymiseni työhön ja kaikkeen tekemiseen on johtunut siitä, ettei siinä ole ollut rakkautta mukana. Olen tehnyt töitä vain velvollisuudentunnosta, kunnes voimat loppuivat. Rakkautta ja hyväksyntää ei saanutkaan töitä tekemällä. Nyt mietin, minkä tekemisen kautta voisin parhaiten rakastaa toisia. En ole kyllä vielä aivan vastausta löytänyt..

Viime syksynä katselin terapeuttisen sielunhoidon koulutusta. Aloin kirjoittaa hakupapereita, mutta en sitten löytänyt kuitenkaan tarpeeksi motivaatiota, koulutus oli kaukana ja aikataulut päällekäin muiden alkusyksyn menojeni kanssa. Huomaan jälleen vähän katselevani samaa koulutusta. Mutta sitten on nämä kaikki muut jutut sumentamassa asiaa. Ja toki edelleenkin koulutuspaikka on kaukana. Toinen juttu, mikä kiinnostaisi oli Raamatun heprea ja kreikka. Mutta niihinkin löytyy edelleen mutta.. Iso mutta kun..

Ajattelen siltä, että joskus se voima sitten vain vielä tulee. Se voima joka pakottaa olemaan oma itsensä ja tekemään niitä asioita, joita varten on luotu. Se voima jolla tullaan ulos munankuoren sisältä eikä enää jäädä vangeiksi. Se voima joka suuntautuu oikeaan, rakkauden tekoihin. Voima joka rikkoo näennäiset jutut, iskostetut velvollisuudet. Voima joka on jo nyt olemassa ja kasvamassa munankuoren sisällä ja vain odottaa että se on vahvistunut niin suureksi, että pystyy nokallaan tekemään reijän ja kömpimään ulos – aloittamaan itsenäisen elämän.

Gal. 5:6 sanotaan: ”rakkauden kautta vaikuttava usko”. Ei ole kuin yksi suunta voimaantumiseen – Jeesuksen suunta. Hänen rakkaudessaan oleminen, siitä eläminen. Se on ainoa mahdollisuus ja sitten vain voi tulla joskus ulos sitä halua tehdäkin jotakin minkä motiivina olisi rakkaus. Onneksi jo sen tietää, että itsestä ei voi eikä tarvitse mitään yrittää puristaa. Siitä ei tule kuin väsymys. Se on todellakin nähty.

"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". (2. Kor. 12:9)

Sanomia Ruotsista

On jotenkin ollut ihan monenlaista viime aikoina. Minua kovasti puhuttelee tuo Venäjän tilanne. On sellainen olo, että rajan takana myrskyää jo ja että on vain ajan kysymys, koska aallot lyövät yli laidan tällekin puolelle. Mutta jutellaan nyt ensin muista aiheista.

Viime viikonloppu oli jotenkin tärkeä. Olin taas pitkästä puhumassa, oli raamattuviikonloppu ruotsinsuomalaisten keskuudessa Vätternin rannalla. Jälkimmäisenä päivänä koin, että nyt aiheeksi Herra olisi antamassa oman elämäni vaiheet. Vaikka täällä blogissa olen asioita avoimesti käsitellyt ja prosessoinut - vatkannut ja pyöritellyt, puheissani aiheena on ollut yleensä Raamatun asiat vähemmän henkilökohtaisella tasolla. Kyllä nytkin se kuuluisa vanha minä, ego – liha, mitä nimeä halutaankin käyttää, laittoi vastaan, kun kyllähän se ylpeydelle ottaa omia heikkouksia ja ongelmia kertoa. Mutta jotenkin Jumala asian vain selkeästi aiheeksi antoi ja siihen sitten voiman ja halun puhuakin omasta elämästä – erityisesti hylätyksi tulemisen kokemuksista, siitä seuranneista tunneriippuvuuksista, elämän supistumisesta vain haavemaailmassa elämiseksi ja sitten siitä hoidosta mitä Jumala on antanut ja kuinka saa nähdä asioita nyt toisin. Oli yllättävää, miten Jumala kosketti ihmisiä tämän avautumisen kautta. Yhtäkkiä useampi uskalsi ja halusi kertoa ääneen erityisesti traagisia lapsuuskokemuksia, jotka olivat muokanneet vahvat jäljet koko elämään. Tuntui, että Herra hoiti ihmisiä siinä. Joku halusi henkilökohtaista keskustelua ja saatuaan purkaa asioita hän vaikutti vapautuneelta.

Niin. Kyllähän se itselle erikoiselta tuntuu. Kipujen läpi on kuljettu, niitä tongittu, pureskeltu ja jauhettu, mutta myös haavoihin balsamia Jumalalta saatu. Vieläkin on häpeää minussa kyllä, vieläkin pelkoja ja syyllisyyttä, mutta kuitenkin paljon vähemmän kuin joskus. Vieläkin haluan olla Isän hoitopöydällä. Vieläkin haluan, että saan ymmärtää rakkautta syvemmälle ja syvemmälle. Mutta kyllä sekin jo ihmeellistä on, että nyt jo, kun kerron omista jutuistani, Jumala voi sen kautta auttaa muita vapauden suuntaan omista tuskistaan. On se ihmeellistä. Viime kesänä tämä yksi nuori entuudestaan tuntematon nainen kertoi tämän blogin kautta saaneensa avaimia elämään. Nyt ensi kertaa näitä samoja asioita lyhyesti suullisesti kerrottuna tuo avaimen jonkun muun lukkoihin. Se vaan on erikoista. Nähdä ja kuulla että ihminen vapautuu jostakin mikä sitoo. Aikanaan vapautin kanoja, nyt Jumala vapauttaa ihmisiä. Vapauteen pääseminen on vain niin hienoa. Laajenevat elinpiirit, persoonan rohkeuteen tuleminen, häkeistä ulos astuminen. Se vaan on niin hienoa.

Niin, haluankohan sittenkään kirjoittaa nyt enempää Venäjästä.. Se vain on nyt todella nostanut mieleen kaikki ne Herralta eri profeettojensa kautta tulleet sanat, mitä ole kuullut ja lukenut viimeisen 10 vuoden aikana. Tähän asti ne tuntuivat kaukaisilta asioita, mutta nyt ne ovat tulleet kovin lähelle. Enää ei tarvitse olla profeetta nähdäkseen, että nämä asiat – siis Suomen jonkinasteinen miehitys – on Venäjän nykypolitiikalla täysin mahdollista. Suomalaiset voisivat kääntyä Jumalan puoleen ihan ilman vaikeuksiakin, mutta jotenkaan ei näytä siltä, että tällaista ilmapiiriä kuitenkaan olisi. Kenties todella tarvitsemme vaikeat ajat, että ihmiset haluavat etsiä apua Jeesuksen hoivista. 

En ole koskaan aikaisemmin ajatellut, että pitäisi alkaa konkreettisesti varautua kriisitilanteeseen. Olen vain ajatellut, että ehkä sellainen joskus tulee, mutta se on joskus sitten. Nyt on kuitenkin tullut yllättävästi aivan toinen mieli, jotain pientä olen tehnytkin. Katselen kaupassa, kuinka ruoka on vielä halpaa ja mietin että kuinka kauan. Rukoilen Jumalalta viisautta mahdollisiin varautumiseen liittyviin juttuihin. Ohjeitahan löytyy ihan Huoltovarmuuskeskuksen nettisivuiltakin. Periaatteessahan oli mikä tilanne tahansa, jokaisen kansalaisen olisi syytä tiedostaa huoltovarmuuteen liittyviä juttuja, vaikka vain vähän normaalia pidemmän sähkökatkoksen varalta.

Mutta on ihanaa, että saa luottaa Taivaalliseen Isään. Tyynessä ja myrskyssä.

Laitan tähän linkin ns. Tukholman profetiaan, joka on yksi laajimmin levinneistä Venäjää koskevista sanomista. Se on tullut jo vuonna 1984, 30 vuotta sitten. http://www.kolumbus.fi/gematria/profetia.htm