Täällä vaihteeksi nenäliinapaketin äärellä. Maaliskuussa ei
ollut flunssaa, mutta huhtikuu toi taas omansa. Näitähän tähän talvikauteen on
mahtunut. Siitä olen kiitollinen, että viime viikonloppuna ei ollut, kun oli
niin monenlaista tärkeääkin juttua siinä. Tänä viikonloppuna on vain talon
yhtiökokous. Kyllähän sekin vähän jännittää, kun nyt sitten ekaa kertaa olen
siellä puheenjohtajana. Osaanko yhtään kopauttaa nuijalla suht oikeissa
kohdissa ja muutenkin olla tilanteen tasalla? No huomenna sen sitten näkee..
Olen asunut tällä paikkakunnalla yhtäjaksoisesti kohta 3
vuotta. Mieli on sinä aikana mennyt rajusti alas ja sitten pientä tasaista
tahtia ylös. Usein tuntuu jo ihan hyvältä. Mutta sitten on tämä tietty asia,
joka on särkenyt minua vuosikymmeniä. Asia, joka ei ole muuttunut mihinkään.
Asia, jonka vankilassa tunnen olevani aivan yhtä paljon nyt, kuin olen tuntenut
koko elämäni. Dominoiva henkilö yhdistettynä olosuhteisiin, joissa olen kiinni.
Olen kasvanut tähän tilanteeseen ja koen olevani edelleen tässä asiassa vanki.
Jos alan miettiä, mitä haluaisin tehdä elämässäni, minua alkaa itkettää, koska
tuntuu, etten kuitenkaan voi. On asioita, jotka kiinnostaisi, mutta minulla ei
ole niin paljon energiaa, että pystyisin hoitamaan nykyiset velvollisuudet ja
lisäksi ne asiat, jotka kiinnostaisivat. Joskus mietin opiskelua, mutta se on
täysin mahdoton ajatus tämän kaiken päälle. Opiskeluhalun pitäisi olla aivan
valtava, että pystyisin tekemään niin suuria irrottautumisia ja muitakin
käytännön järjestelyjä kuin mitä olosuhteet edellyttäisivät. Ei minulla niin
suuria intoja ole ollut.
Jonnekin tämäkin talvikausi meni. En osaa sanoa mihin.
Jonnekin vain. Israelissa sai käydä. Ja yksi uusi ihminen vei aika paljon
ajatuskapasiteettia, mutta onneksi tilanne on nyt rauhoittunut. Muusta en osaa
mitään sanoa. Päivät vain menevät. Toki on kaikenlaisia hyviä juttuja paljon,
lukemista ja oivalluksia, mutta kun minulta kysytään mitä olen tänä talvena tehnyt..
nii-in, siinäpä hyvä kysymys. En tee asioita sydämestäni ja siksi tämä on
tämmöistä haahuilua.
Rakkautta paljon mietin nykyään. Kauheasti halusin ennen,
että olisi joku joka rakastaisi. Ajattelin että jonkun toisen ihmisen rakkaus
olisi vastaus suurin piirtein kaikkiin ongelmiin. On sitä ajatusmaailma jonkun
verran muuttunut. Nykyään kun ajattelen kuitenkin enemmän sitä, miten itse voisin rakastaa muita. Ja
harmittelen ehkä vähän sen rakkauden puutetta ja vähyyttä. Toivon, että vielä
joskus se mitä teen, voisi saada voimansa rakkaudesta. Kyllä tämä kaikki
väsymiseni työhön ja kaikkeen tekemiseen on johtunut siitä, ettei siinä ole ollut
rakkautta mukana. Olen tehnyt töitä vain velvollisuudentunnosta, kunnes voimat
loppuivat. Rakkautta ja hyväksyntää ei saanutkaan töitä tekemällä. Nyt mietin,
minkä tekemisen kautta voisin parhaiten rakastaa toisia. En ole kyllä vielä
aivan vastausta löytänyt..
Viime syksynä katselin terapeuttisen sielunhoidon
koulutusta. Aloin kirjoittaa hakupapereita, mutta en sitten löytänyt kuitenkaan
tarpeeksi motivaatiota, koulutus oli kaukana ja aikataulut päällekäin muiden
alkusyksyn menojeni kanssa. Huomaan jälleen vähän katselevani samaa koulutusta.
Mutta sitten on nämä kaikki muut jutut sumentamassa asiaa. Ja toki edelleenkin
koulutuspaikka on kaukana. Toinen juttu, mikä kiinnostaisi oli Raamatun heprea
ja kreikka. Mutta niihinkin löytyy edelleen mutta.. Iso mutta kun..
Ajattelen siltä, että joskus se voima sitten vain vielä
tulee. Se voima joka pakottaa olemaan oma itsensä ja tekemään niitä asioita,
joita varten on luotu. Se voima jolla tullaan ulos munankuoren sisältä eikä
enää jäädä vangeiksi. Se voima joka suuntautuu oikeaan, rakkauden tekoihin.
Voima joka rikkoo näennäiset jutut, iskostetut velvollisuudet. Voima joka on jo
nyt olemassa ja kasvamassa munankuoren sisällä ja vain odottaa että se on
vahvistunut niin suureksi, että pystyy nokallaan tekemään reijän ja kömpimään
ulos – aloittamaan itsenäisen elämän.
Gal. 5:6 sanotaan: ”rakkauden kautta vaikuttava usko”. Ei
ole kuin yksi suunta voimaantumiseen – Jeesuksen suunta. Hänen rakkaudessaan
oleminen, siitä eläminen. Se on ainoa mahdollisuus ja sitten vain voi tulla
joskus ulos sitä halua tehdäkin jotakin minkä motiivina olisi rakkaus. Onneksi
jo sen tietää, että itsestä ei voi eikä tarvitse mitään yrittää puristaa. Siitä
ei tule kuin väsymys. Se on todellakin nähty.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi
heikkoudessa". (2. Kor. 12:9)
