Aivan valtavan ihanaa tämä valo ja lämpö ja alkava vihreys
luonnossa. Jotenkin valon voittaessa keväällä tulee aina sellainen valtavan
helpottunut olo. Aivan kuin sittenkin olisi jotenkin pinnistellyt siellä
pimeässä ja kylmässä, vaikkei sitä silloin tajua, sitten vasta kun valo on
palannut. Nyt vain huokaisee helpotuksesta – selvisin. On taas niin ihanaa, kun
saa katsella heräävää luontoa ja lämmitellä auringossa, pukeutua kevyemmin.
Keveyttä, valoa, lämpöä.
Tänään näin kukon ja kanoja. Vähän liian kaukaisesti tosin.
Olen aina välillä kesäisin kuvitellut kuulevani kukon kieuntaa tähän ihan
kerrostalolleni. Olen ihmetellyt että kuvittelenko vain vai kenellä voisi olla
kanoja tässä kaupunkialueella. Tänään kävelyllä kuulin kieuntaa yhtäkkiä niin
kovaa että oli pakko mennä katsomaan mistä se tulee. Ja niinpä tuossa
läheisellä omakotitaloalueella olikin pienkanala tehty autotallin kylkeen. 350
metrin päässä minusta kiekuu edelleen. Katselin niitä tieltä kun en toisen
pihaan voinut mennä. Maatiaiskanoja, mustia kanoja ja kirjava kukko. Itsekin
olen taas haaveillut kanoista. Oi voi..
Näin keväällä tulee olo, ettei niin kauheasti innostaisi
tämä kerrostalomeininki. Kesällä asuisi mieluummin maalla ja maantasalla.
Koitan ajatella että aikansa kutakin. Kenties joskus vielä muutan maatilan
päärakennukseen, asun siellä ja pidän kanoja. En tiedä. Maatilaan liittyvät
asiat eivät ole oikein selkeytyneet näiden vuosienkaan saatossa mitä olen tätä
blogia pitänyt. Kuitenkin pahin perinteinen kevätruikutus on poissa. Sen verran
työnjako on selvinnyt, että minun ei tarvitse olla ahdistunut ja pelätä joutuvani
pellolle vastentahtoisesti. Maataloustyöntekijä aloittaa kesätyönsä huomenna –
minun osani on ruuanlaitossa ja taaperonhoidossa. Harmitukseni liittyy
pihanhoitoon. Haluaisin niin paljon, että maatilan ympäristö voisi olla
kauniimpi, mutta siihen ei ole ikinä ollut resursseja. Siitä kyllä kärsin.
Olisi niin hienoa, jos joku ehtisi/jaksaisi puutarhaakin laittaa ja muuten
ympäristöä kohentaa. Olisi kivempi olla siellä, kun olisi nättiä. Mutta ehkä
vielä joskus..
Kevät on niin ihanan armollista aikaa. Kaikki saa aloittaa
taas uudelleen. Kaikki on mahdollista, pimeä jää taakse, valo voittaa ja elämä
sen mukana. On hieno huomata, että omakin sielu pääsee jo hyvin mukaan kevään
iloon. Jumala armo on tullut syvemmäksi omalla kohdalla, pystyy iloitsemaan
armosta – tietää mistä puhutaan, kun puhutaan armosta. Se ei ole enää
kummallinen sana, joka ei yhtään kolahda, vaan totta omallakin kohdalla.
Tänään olin tilaisuudessa, jonka nimi oli ”hoitavan sanan
päivä”. Pääpuhuja oli uskova psykiatrian erikoislääkäri ja oli kyllä erittäin
hyvä ja tervehenkinen puhe hänellä. Siinä oli paljon samoja aiheita mitä
itsekin on tässä pyöritellyt jo pidempään. Kuinka olemme niin helposti
erilaisten asioiden vankeja. On orjuutta, esimerkiksi toisten ihmisten
mielipiteistä. Oli puhetta minäkuvasta ja Jumalakuvasta, tunteista ja asioista,
jotka ovat niiden takana. En nyt tässä pysty referoimaan alkuunkaan tuota hyvää
luentoa. Mutta sitä vain, että pohdittavaa vielä riittää. Ja toisaalta on ilo
huomata että paljon on tapahtunutkin. Itse ainakin huomaa, että kun ymmärtää
itseä, ymmärtää toisiakin paljon paremmin. Kun on armollisempi itselle, on
helpompi olla armollisempi myös toiselle. Minulta oli kysytty voinko olla tuossa
tilaisuudessa sellainen, jolle voi tulla juttelemaan asioistaan, jos haluaa.
Lupauduin ja yksi nuori nainen tulikin yhtä asiaansa siinä kertomaan. Saatiin
se sitten yhdessä Herralle jättää. Ihan hienoa sekin.
Maatilan kevät sitten tosiaan alkaa. Tänä keväänä varmaankin
poikkeuksellisen aikaisin. Onhan siinä paljon vaikeaa juttua, mutta koitan olla
murehtimatta, kun se ei ainakaan hyödytä mitään. Paljon on solmuja auennut
tähän mennessä, niin kyllä sitä luottavaisin mielin saa mennä eteenkinpäin.
Että rakkaus, valo ja elämä voittavat. Armosta käsin. Jeesuksen kanssa.
