Teoriaa käytännössä

Viimeisen parin kuukauden aikana olen miettinyt yhä enemmän facebookista poistumista. Jotenkin tuntuu, että se syö aikaani liikaa ja on jotenkin oikean sosiaalisen elämän varjokuva ja kainalosauva. Olen ollut kirjautuneena sinne 4 vuotta ja jotenkin tänä keväänä koko laitos on alkanut tökkimään aika paljon. Silti siinä on se erikoinen koukuttava elementti ja kun näinkin pitkään olen ollut käyttäjänä, niin riippuvuutta on tietysti päässyt tulemaan. Ei ole itsestään selvää että haluaa ja pystyy irrottautumaan sieltä. Saa nähdä tulenko sitä tekemään vai kuinka käy. 

Facebookin kautta tulee aina kaikenlaisia enemmän tai vähemmän turhia linkkejä minne milloinkin. Yksi linkki, jonne menin, oli nettitesti ”Missä aivosi ovat hyvät?” http://www.quizony.com/brain/index5.html Testi ei ollut mikään tieteellinen, ihan simppeleitä kysymyksiä ja semmoista kevytkamaa kuin nettitestit tuppaavat olla. Vastaus tässä oli kuitenkin yllättävästi kohdalleen osuva ja silmiä avaava. Oikein hätkähdin, miten tämä näin voi tietää minusta jotakin aivan todellista, mitä en ole itsekään tajunnut kunnolla. Tulos oli että olen hyvä filosofisessa ajattelussa ja sitä oli luonnehdittu seuraavasti: ”Sinulla on taipumus pohdiskella isoja kysymyksiä kuten elämän tarkoitusta ja nämä kysymykset ovat sinulle yhtä tärkeitä – tai vielä tärkeämpiä  – kuin pienemmät asiat kuten mitä olisi ruokana. Et välitä asioista, joita pidät pinnallisina (vaikka ystäväsi ja perheesi saattaakin olla kanssasi eri mieltä näiden asioiden tärkeydestä) ja arvostat enemmän eettisyyttä kuin käytäntöä. Olet ”iso kuva”, ”pitkälle ajattelija”.”

Tuli ihan hassu olo, että mistä tämä kysely tietää juuri sen mistä vuosikausia esimerkiksi äitini kanssa olen vängännyt! Äitini on kysellyt mielestäni loputtomiin mitä olisi ruokana seuraavana päivänä ja minusta se on ollut maailman turhin kysymys, että onhan sitä nyt paljon tärkeämpääkin mietittävää ja aina joku ruoka järjestyy! Vastaavia tilanteita syntyy melkein mistä tahansa muusta käytännön asiasta, johon en ollenkaan jaksaisi paneutua kun haluaisin vain pohdiskella syntyjä syviä ja energiaa menee paljon ajatteluun eikä toimintaan.

Tämä pieni hassu nettitesti avasi nyt silmäni jollekin uudelle ymmärrykselle, mikä tuntuu helpottavan elämää. Ihan itkettää.. En ehkä kenties sittenkään ole maailman laiskin ja saamattomin ihminen, millaiseksi itseni olen useasti kokenut! Vahvasti käytännön töitä painottava vanha maatilaympäristö ei varmastikaan ole aivan paras ilmapiiri tuomaan esiin filosofiseen ajatteluun taipuvaisen henkilön kaikkia puolia. Tällaisille taipumuksille on perinteisesti löytynyt vähemmän imarteleva sana, jossa maalaillaan taivaanrantoja. Laiskuus ja lorvikatari ovat myös yleisesti käytettyjä termejä.

Minä puolestani olen taas pitänyt ihmisiä helposti tyhminä, jos heillä ei ole kiinnostusta ”filosofiseen” ajatteluun. Käytännön elämän taitajat saavat hyvin helposti minulta tyhmän leiman mielessäni, jos yhteyttä ei synny suurten kysymysten pohtimisen äärellä. Enhän sitä ääneen sano, mutta pelkkä ajatusleimaaminenkin tuo paljon esteitä yhteydelle. Tämänkin tajuaminen helpottaa elämää. Toivottavasti jatkossa saisi viisautta oikeasti arvostaa erilaisuutta ja kunnioittaa sitä. Jokaisen kyvyt on Herralta tulleita. 

Raamattu puhuu paljon viisaudesta. Se on jotakin aivan muuta kuin filosofiset pohdinnat. Jeesus on itse viisaus ja vain Hänen kauttaan voi olla osallinen jumalallisesta viisaudesta. Tämän on itsekin monesti saanut nähdä: ihmisillä joilla ei ole todellakaan ole filosofisia lahjoja tai koulutuksen tuomaa ”viisautta” voi olla valtavaa Jumalan antamaa sydämen viisautta, kykyä ymmärtää Raamattua, toisia ihmisiä jne. Inhimillisesti ”viisas” voi olla taas Raamatun asioiden äärellä aivan sokea, ihmissuhteissaan toivoton jne. Tästä aiheesta Raamatussa onkin paljon kerrottuna. Jeesus ilmoitti asiansa lapsenmielisille – ei tämän maailman viisaille.

Kaikkein ihaninta on Jumalan viisaus. Se on yhdistävää viisautta. Tämän maailman ”viisaus” erottaa, mutta Jumalan viisaus yhdistää. Se on yhtäläisesti jokaisen ulottuvilla. Ollaan samalla viivalla – käytännön ihmiset ja pohdiskelijat ja kaikki muut siltä väliltä. Vaan tuntuu silti oikein kivalta ymmärtää taas hiukan paremmin itseäänkin. Onneksi Herra voi aktivoida myös muita elämän osa-alueita ja kyllä minä nykyään ihan pystyn jo miettimään sitäkin että mitä olisi ruuaksi seuraavana päivänä. :) Mutta haluaisin kyllä edelleen, että elämässä saisi tehdä muutakin kuin joka päivä pohtia ruokia. En vaan ihan vieläkään tiedä, että missä tällaista pohdiskelijaa oikeasti tarvittaisiin..? Muuta kuin kirjoittamassa blogia.. Mutta kai sekin vielä joskus selviää..

 ”Vaimojen viisaus talon rakentaa, mutta hulluus sen omin käsin purkaa.” (Snl. 14:1)

”Ymmärtäväisellä on viisaus kasvojensa edessä, mutta tyhmän silmät kiertävät maailman rantaa.” (Sn. 17:24)

”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele.” (Jaak. 3:17)

Ja sen vielä sanon, että tästä oivalluksesta tulee aivan tästä mieleen blogini ensimmäinen kirjoitus, http://munavaikana.blogspot.fi/2008/06/useamman-vuoden-jahkaamisen-jlkeen.html jossa kana sai ensi kertaa ottaa jaloillaan kiinni orteen. Ettei minussa ollutkaan mitään vikaa, että vika olikin siinä häkissä, ei minussa.  :)

Purkuviikko

Toukokuussa 2012 kerroin täällä ostamastamme jokseenkin huonokuntoisesta pikku töllistä, josta sitten löytyi homettakin yhden huoneen alla sijaitsevan maakellarin rakenteista. Silloin kaksi vuotta sitten tuo maakellari hävitettiin ja siihen huoneeseen rakennettiin uusi lattia. Asunto on kuitenkin ollut niin huonokuntoinen ja jotenkin vain ruma ja kamala, ettei sillä ole ollut meillä mitään käyttöä. Haaveilin sitä ostaessamme sen itselleni kesäasunnoksi tai kesävieraille sopivaksi majoituspaikaksi, mutta sellaisessa kunnossaan siitä ei ole ollut mihinkään käyttöön ja siinä se sitten on vailla virkaa tönöttänyt. Ruohoa olen satunnaisesti käynyt ajamassa pihasta ja siinä kaikki.

Itsellä tosiaan tämä asioihin tarttuminen on ollut hyvin huonoa, eikä minulla nytkään olisi ollut rohkeutta ja virtaa tarttua tämän mökin remontoimiseen vaadittaviin toimenpiteisiin. Onneksi sisarellani on vähän toisenlainen mentaliteetti ja hänpä tässä keväällä sitten yhtäkkiä vain hommasi rakennusfirman miehen tölliä katselemaan ja kohta oli jo remonttiurakka sovittuna. Viikon verran siellä on nyt sitten töitä tehty. Kaikki oikeastaan vanhan purkua vasta. Minun tehtäviini kuuluu näköjään löytää edelleen hengelliset vertaukset näistä rakennusprojekteista..

Tämä töllin lattian purkaminen oli siis hyvin puhuttelevaa. Siinä oli valtavan monia eri kerroksia. Kun talo on vanha, sieltä löytyi ihan sammal- ja hiekkakerros pohjimmaisten lattialankkujen ja varsinaisen lautalattian välistä. Miehillä oli kova työ kaivaa ja kantaa pois pölyävä hiekka- ja sammalmassa. Kun lattia oli poistettu, löytyi myös alimmaisista seinähirsistä lahoja kohtia. Lahot kohdat koverrettiin pois. Varsinaista vanhaa lattiaa ei jäänyt jäljelle yhtään, pelkkä maa oli vastassa - kaikki vanha oli käyttökelvotonta uuden pohjan rakentamisista ajatellen. Tarvitaan kokonaan uusi perustus.

Minua on koko ajan vähän hirvittänyt tämä talo sen yhden huoneen homelöydön takia. Olen miettinyt mitä kaikkea talosta löytyy ja voiko siinä ikinä turvallisin mielin asua pelkäämättä, että koko talo on jotenkin homeitiöiden vallassa. Siellä on aina ollut vähän tunkkainen haju ja sitten mielessään on jo kuvitellut kaikki kauhuskenaariot. Ehkä pelonkaan takia en ole ollut innokas tarttumaan asiaan ja siksi talo on ollut tyhjänpanttina. Jotenkin tämä kaiken auki kaivaminen siis helpotti asiaa. Kaikki avataan ja kaikki paljastuu. Kyllä, siellä on jotain ongelmia, mutta kun ne paljastetaan ja poistetaan, asia tulee kuntoon eikä tarvitse arvailla enää – ei tarvitse pelätä enää. Kun talo saa uuden pohjan ja perustan, sille voi tulla uusi elämä ja käyttötarkoitus. Kaikesta tästä löydän helposti itseni. Edelleen kaivamassa pohjiin asti, löytämässä uusia kerroksia, joita pitää kaivaa, että kaikki vanha voidaan laittaa pois.

Tällä viikolla löysin omasta mielestäni taas aivan uuden mädäntyneen pohjarakenteen. Huomasin miettiväni elämän ja ihmissuhteiden tarkoitusta ja tajuavani, että olen jotenkin ajatellut, että elämän/ihmissuhteiden tarkoitus on omien tarpeiden tyydyttäminen. Aika mätä ja haiseva pohjarakenne! Ei ihme että tällaisella talolla ei ole kauheasti käyttöä eikä siellä kukaan oikein pidempään viihdy. Nyt kuitenkin kun tietää, että Jumala tyydyttää kaikki tarpeeni, voin tarpeettomana heittää tämän vanhan ajatuksen pois sen paljastuttua ja korvata sen tällä Herran antamalla ajatuksella – että hän tyydyttää tarpeeni. Tuntuu huomattavasti paljon vahvemmalta lattianiskalta tämä jälkimmäinen. Sen päälle rakentuu varmasti paljon parempi kestävämpi ja tukevampi pohja elämälle. Ettei tarvitsekaan miettiä ihmissuhteissa ensisijaisesti omien tarpeiden täyttymistä ja jatkuvasti pettyä tai pelätä pettyvänsä, koska eiväthän tarpeet ne sitä kautta voikaan toteutua. Sitten ihmissuhteista ja koko elämästä voikin ajatella aivan toisin: rakastamisen kautta – oikeasti välittämisen kautta.

Tämä rakennuspohja on vain niin tärkeä. Minua ei yhtään enää haittaa, ettei minulla ole ollut kauheasti töitä ja tekemisiä viime vuosina. Olisin käyttänyt ne kaikki vain menestyksen hakemiseen – yhtä lailla ”hengellisetkin” tehtävät. Tämä menestyksen etsiminen oli tosiaan toinen asia, minkä Jumala jotenkin nosti mieleen tällä viikolla. Nyt en haluaisi muuta kuin että tavallaan AIVAN KAIKKI nämä mädät ajatusrakenteet tulisivat valoon ja esiin. Niiden päälle ei todellakaan voi rakentaa mitään. Raamattu kertoo että Jumalan sana on se kalliopohja, jonka päälle rakennettu talo kestää. Haluaisin, että kaikki perusajatukset – sellaiset, joita emme oikeastaan koskaan puhu, mutta josta kuitenkin kaikki asenteet ja muut ajatukset nousevat – voisivat olla rakentuneita niiden ajatusten perustalle joka nousee Jumalan sanasta. Totuudelle ja rakkaudelle siis. Ja suhteelle Jeesukseen – Kallioon.

Tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa osannut oikein kunnolla olla kiitollinen siitä että olen saanut olla niin paljon yksin. Paha yksinäisyys muuttuikin yhtäkkiä kiitoksen aiheeksi. Jos olisin ollut aina paljon ihmisten kanssa tai parisuhteessakin, minulla ei varmastikaan olisi ollut aikaa ja mahdollisuuksia olla samalla lailla Raamatun äärellä ja pohtia erilaisia asioita, jotka sitten kuitenkin ovat olleet itselle todella tärkeitä oivalluksia. Kun olen ihmisten kanssa, olen hyvin helposti toisten vietävänä, en ole pystynyt itsenäisyyteen. Tämä yksinäisyyden aika on vain tarvittu. Ja yhtäkkiä se ei edes tunnu yhtään yksinäisyyden ajalta – Herra on ollut kanssani koko ajan.

Kaivaukset siis jatkukoot ihan kaikessa rauhassa juuri niin kauan kuin tarve on. Purkaminen ja  perustus ovat hitaita vaiheita. Uskoisin että tuossakin mökissä aika nopsasti sitten tulevat seinät ja katto – verrattuna tähän alkuun. Ja mikä käyttö sitten tulee olemaan – se jääköön nähtäväksi.

”Mutta joka kuulee [Jeesuksen sanat] eikä tee, se on miehen kaltainen, joka perustusta panematta rakensi huoneensa maan pinnalle; ja virta syöksähti sitä vastaan, ja heti se sortui, ja sen huoneen kukistuminen oli suuri." (Luuk. 6:49)

”Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.” (1. Kor. 3:11)

”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,” (Ps. 51:6)

”Aika on purkaa ja aika rakentaa.” (Saarn. 3:3)

”Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.” (1. Kor. 8:1)

 "Eikö tämä ole se rakentajan poika?" (Matt. 13:55)

Lattia purettuna maahan saakka.

Hiljaisuus järven rannalla

Vietin eilisen päivän paikassa, missä olen viimeksi ollut 21 vuotta sitten – oman kunnan eräässä vapaa-ajanviettopaikassa järven rannalla. 21 vuotta sitten olin siellä yhdeksännen luokan luokkabileissä. Muistan hyvin kuinka ensimmäinen alkoholikokeiluni liittyi tuohon tilanteeseen ja paikkaan silloin. Uskoon tullessa sitten 23-vuotiaana sain vapautua humalahakuisesta juomisesta ja sain rohkeuden siinä asiassa käyttäytyä toisin kuin ehkä sosiaalinen paine olisi jossain tilanteissa ohjaillut toimimaan. Kiitos Jeesukselle siitä.

Jotkut asiat taas ovat kestäneet paljon kauemman muuttuakseen, enkä tiedä muuttuvatko täysin koskaan. Meitä oli eilen tuolla paikassa semmoinen 20 henkeä – raamattupiirin kevätretkellä. Kovin hyvin en ollenkaan kaikkia tunne, vaikka kaikki olenkin joskus tavannut – osan taas tunnen ihan hyvinkin. Uusissa tilanteissa ja ympäristöissä tulee myös esiin eri lailla ihmisten luonteet ja käyttäytymiset, kun tehdäänkin asioita yhdessä eikä vain istuta ja puhuta. 

Nämä tämmöiset vapaamuotoiset yhdessä olemiset ovat olleet minulle aina aika vaikeita tilanteita. Ulkopuolinen olo ja hiljaisuuteen vajoaminen ovat olleet kautta vuosien vähän liiankin tuttuja tunteita sosiaalisissa tilanteissa, jossa väkeä on yhtään enemmän paikalla. Hiljaisen tarkkailijan rooli menee päälle niin helposti ja jää vain sivustaseuraajaksi haaveillen olevansa yhtä supliikki kuin tuo tai tuo. Kaipaa huomiota ja kaipaa pystyä jakamaan asioitaan, mutta sitten on vain tukossa, ajatus alkaa kulkea jotenkin niin, ettei niitä asioita voikaan sanoa ääneen. Joku turvattomuuden tunne menee päälle, eikä pysty olemaan sillälailla avoin kuin haluaisi.

No, eipä nämä tilanteet enää nyt mitään niin kamalia ole kuin joskus aikaisemmin. Sitä paitsi nykyään näitä tilanteita on niin paljon vähemmän eikä ole mitään pakkoa mennä mukaan, jos ei halua. Opiskellessa ja töissä tällaisia tilanteita tuli väkisin ja jatkuvasti eikä niistä voinut olla pois, vaikka olo oli jossain määrin ahdistava aina välillä. Nykyään valinnanvaraa on paljon enemmän. Tietysti on erilaisia juhlia ja sellaisia, mutta välillä kyllä saa vain itsekin ihmetellä sitä, mitä Herra on tässä asiassa tehnyt ja kuinka helppo on välillä olla sellaisissakin tilanteissa jotka joskus aikaisemmin olisivat olleet painajaista. Avaimia helpompaan oloon on ollut monia. Yksi on ollut vain tilanteen hyväksyminen. Että ei soimaa eikä säti itseään siitä ettei ole mitään sanottavaa ja vaikka onkin tuppisuuna. Että sitten vain on hiljaa ja ihan kaikessa rauhassa sitä. Kyllä tällainen ajattelu ihan helpotti sitä kaikkein pahinta olo ja ehkä siitä on sitten kummunnut sitä että välillä ihan levosta käsin pystyykin juttelemaan, vaikka olisikin vähän enemmän väkeä paikalla. Ja sitten joskus taas ei.

Meillä oli silloin ysillä jotenkin ihan kiva luokka enkä muista näitä nimenomaisia luokkabileitä sosiaalisena kauhukokemuksena. Sellaisia on sitten tullut paljon sen jälkeen kyllä. 21 vuoden jälkeen olemassa on vielä jotakin siitä samasta hiljaisesta ja arasta tytöstä, joka kaipaa huomiota ja harmittelee kun ei sitä osaa ottaa tai ei uskalla täysin olla omana itsenään isoissa ryhmissä. Mutta sitten kuitenkin, ei tässä nyt mitään hätääkään ole. Ollaan sitten hiljaa – ei väännetä väkisin.

Ehkä muutenkin vähitellen puhumisen arvostaminen on menettänyt itsellä merkitystään. Ehkä olen pitänyt sitä omien vaikeuksieni takia tärkeämpänä kuin se itse asiassa onkaan. Tietysti on hyvä ja tavoittelemisen arvoista, että pystyy kertomaan asiansa, jos haluaa. Ja on ongelmallista jos ei pysty jakamaan asioitaan vaikka haluaisi ja se olisi itselle ja muille hyväksi - jos yhteyden muodostuminen jää vajaaksi. Mutta toisaalta sitten taas puhetta ja sanoja on niin valtavan paljon, ja suuri osa siitä on aivan turhaa. On niin helppo puhua asioista, antaa itsestäänkin jotakin mielikuvaa sanoillaan – ja sitten totuus voi olla jotakin aivan toista. Sanat sinänsä eivät auta juuri mitään. Toki ne voivat ilmaista monia asioita – mutta vain silloin niillä on merkitys, jos ne ilmaisevat jotakin konkreettista totuutta. Eivätkä jää vain sanoiksi vaan ovat totta myös tekojen tasolla. 

Uskovien on esimerkiksi valtavan helppoa käyttää valtavasti aikaa Raamatun sanojen opiskeluun, analysointiin, keskusteluun jne. Tämä kaikki on oikein hyvää ja tarpeellista, mutta itse Raamatun sanoma on hyvin konkreettinen – näiden sanojen on tarkoitettu tulla elämäksi ja toiminnaksi – ei vain jäädä puheisiin. Sanoman ydin on rakkaus, joka vaikuttaa muutosta ja toimintaa. ”älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18) ja ”uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak. 2:17)

Olen yleensä kauhean mielelläni ollut aina kuulemassa kaikkia keskusteluja mitä Raamattuun liittyy ja ehdottomasti halunnut olla mukana niissä ja ihmetellyt aina niitä jotka mieluummin tekevät samaan aikaan jotain käytännön palveluun liittyvää – esim. ruuanlaittoa, niin kuin usein tuollaisissa tapahtumissa on tarpeen. Eilisessä sain huomata hassua muutosta itsestäni tässä. Onneksi varsinaisen ruuanlaiton teki sen asian loistavasti taitava henkilö, mutta itsestä oli sitten ihan kiva järjestää siinä muita käytännön juttuja ruokailuihin liittyen. Eikä yhtään haitannut vaikka jäin hiukan paitsi jostain yleisestä ohjelmasta, missä muut olivat. Ehkä sain kokea pienen palvelun armolahjan ihmeen. Tekemistä, mikä ei tuntunut vastenmieliseltä tai pakolta vaan ihan kivalta. 

Ja niin, olisikohan sekin ihan hauska mainittava Herran ihmeellisen johdatuksen seuraus, että tämä henkilö, kenen kanssa häärin siellä keittiössä, oli mukana myös niissä luokkabileissä silloin 21 vuotta sitten. Noin 20 vuotta on tässä välissä ollut, ettei olla oltu missään yhteyksissä, mutta nyt sitten oltiin taas samassa paikassa – Jeesuksen tähden tällä kertaa.

Kylvöjen jälkeinen oireyhtymä

Sataa ja se tuntuu hyvältä, kun melkein kaikki on jo kylvetty. Saunassa käynti kylvöjen päätteeksi – teki mieli lämmitellä kun on niin kylmä päivä. Ei kyllä pölyjä tarvinnut käydä minun nyt pesemässä pois. En ole koskenut traktoriin ollenkaan. Hiukan olin kerran kiertokoetta tekemässä ja siinä kaikki osallistumiseni kylvötöihin. Papereita kyllä olen täyttänyt sitten. Mutta näin tämä meni. En tiedä osaanko nyt olla sitten täysin tyytyväinen tähänkään. Kun on olo että ei ole tehnyt mitään.. Ja sitten en kuitenkaan olisi pellollakaan halunnut olla. Paitsi ehkä hetken, että olisi voinut sanoa olleensa kylvöillä. Nyt en voi edes sanoa. Mutta toki saa olla tyytyväinen ja kiitollinen että tämä meni nyt näin. Isäni 78 v teki suurimman osan peltotöistä. Ja sitten kyllä paljon maataloustyöntekijä ja sisarenikin.

Olotilat heilahtelevat edelleen erityisen paljon tämän omien tekemisten ja niihin suhtautumisen suhteen. Tyhjänpanttina-olotila on tuttu, mutta sitten se toimeentarttuminenkin on edelleen tosi vaikeaa. Ja kun ei tiedä että mihin toimeen edes tarttuisi. Jos miettii juttuja maatilan ulkopuolelta, niin maatilan kuviot tuntuvat lyövän estettä – ei edes pysty kunnolla miettimään mitään sen ulkopuolelta. Ja sitten maatilan sisäisissä kuvioissa on myös omat esteensä edelleen – sielläkin on oma reviiri ja toiminta-alue hukassa: jos haluaisi jotain, niin tuntuu ettei kuitenkaan voi tehdä niin. Niin kas, sitten vain passiivisena odottelee jotain ulkopuolista pelastajaa. Tätähän tämä on paljolti itsellä ollut. Jumalankin on ajatellut vain yhtäkkiä tuovan jonkun valtavan muutoksen tilanteisiin. Mutta sitten ehkä jossain vaiheessa on vähitellen tajunnut että Jumalan toimintatapa onkin usein vähän erilainen kuin itse ajattelee sen olevan. Että se tuleekin tavallaan ihmisestä sisältäpäin. Että Herra antaa rohkeutta, luottamusta, vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Että sitten uskaltaakin toimia toisin kuin aiemmin. Onhan minulla tällaista jo paljon tapahtunut. Mutta on toki paljon vielä paikallaan polkemistakin. Kun ei vain tiedä että mitä edes haluaisi.

Pikkuhiljaa karisee pois sellaiset suuret luulot ja odotukset. Kai sekin on jotakin tervehtymistä – ainakin sellaiselta se itsestä tuntuu. Kun pienet asiat alkavat tuntua merkityksellisimmiltä ei tarvitse odottaa jotain suuria ja mahdottomia. Joku ihan tavallinen työ alkaa tuntua tosi fiksulta ja mielenkiintoiselta. Joku arkinen perhe-elämä alkaa kuulostaa aivan huipulta. Varsinkin kun ei edelleenkään koe pystyvänsä kumpaankaan.

Kaikennäköistä pyöritän mielessäni, mutta tuntuu, ettei siinä ole mitään sellaista, mitä en jo joskus aiemmin olisi täällä kertonut. Rukoilen sydämen eheytymistä, jotta pystyisi yhteyteen kaikilla mahdollisilla tasoilla mitä ihmiselle on tarkoitettu. Rukoilen rakkautta ja rakkauden vaikuttamaa tahtomista ja tekemistä, ettei niin helposti nuukahtaisi ja että voisi olla aidosti kiinnostunut. Rukoilen että voisi todella rakastaa Jumalaa ja olla aidossa rakkaussuhteessa Häneen. Rukoilen ettei tarvitsisi miettiä omaa elämäänsä jatkuvasti ja olla itsekeskeinen vaan että voisi vielä oikeasti joskus elää Jeesus-keskeisesti ja lähimmäistä huomioiden eikä aina vain omia tarpeitansa vatkaten ja ihmetellen. 

Mutta tämmöistä tämä on – ilman Jeesusta en pysty mihinkään. Aiemmin luulin, että kun vaan tarpeeksi yrittää ja vain ottaa itseään niskasta kiinni niin pystyy melkein mihin vain. Tiettyyn pisteeseen asti sitä pystyikin itseään pakottamaan, mutta sitten se stoppi vaan tuli. Nykyään tuntuu että vain sen pystyy tekemään mihin Herra antaa voiman – kaikesta muusta väsyy eikä jaksa yhtään. En pysty vääntämään itseäni enää oikein mihinkään niin fiksuilta ja hyviltä kun asiat toisten tai omissakin silmissä saattaisivat vaikuttaa. Vieläkin haluaisi kertoa toisille kuinka nykyään minä teen sitä ja sitä. Mutta jos tosiaan vähitellen tajuaisin että vain Jumalan voimalla voi tehdä. Omat voimat on loppuunsyöty. Minä en enää omassa voimassa voi mitään. Ehkä sittenkin hyvä niin.

En oikein vielä ymmärrä mitä on Jeesuksen kautta eläminen – Raamattu käyttää sellaista termiä. Mutta kuulostaa hyvältä – kuulosta toivolta. Kuulostaa ainoalta mahdollisuudelta. ”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.” (1. Joh. 4:9)