Sataa ja se tuntuu hyvältä, kun melkein kaikki on jo
kylvetty. Saunassa käynti kylvöjen päätteeksi – teki mieli lämmitellä kun on
niin kylmä päivä. Ei kyllä pölyjä tarvinnut käydä minun nyt pesemässä pois. En
ole koskenut traktoriin ollenkaan. Hiukan olin kerran kiertokoetta tekemässä ja
siinä kaikki osallistumiseni kylvötöihin. Papereita kyllä olen täyttänyt
sitten. Mutta näin tämä meni. En tiedä osaanko nyt olla sitten täysin
tyytyväinen tähänkään. Kun on olo että ei ole tehnyt mitään.. Ja sitten en
kuitenkaan olisi pellollakaan halunnut olla. Paitsi ehkä hetken, että olisi
voinut sanoa olleensa kylvöillä. Nyt en voi edes sanoa. Mutta toki saa olla
tyytyväinen ja kiitollinen että tämä meni nyt näin. Isäni 78 v teki suurimman
osan peltotöistä. Ja sitten kyllä paljon maataloustyöntekijä ja sisarenikin.
Olotilat heilahtelevat edelleen erityisen paljon tämän omien
tekemisten ja niihin suhtautumisen suhteen. Tyhjänpanttina-olotila on tuttu,
mutta sitten se toimeentarttuminenkin on edelleen tosi vaikeaa. Ja kun ei tiedä
että mihin toimeen edes tarttuisi. Jos miettii juttuja maatilan ulkopuolelta,
niin maatilan kuviot tuntuvat lyövän estettä – ei edes pysty kunnolla
miettimään mitään sen ulkopuolelta. Ja sitten maatilan sisäisissä kuvioissa on
myös omat esteensä edelleen – sielläkin on oma reviiri ja toiminta-alue
hukassa: jos haluaisi jotain, niin tuntuu ettei kuitenkaan voi tehdä niin. Niin
kas, sitten vain passiivisena odottelee jotain ulkopuolista pelastajaa. Tätähän
tämä on paljolti itsellä ollut. Jumalankin on ajatellut vain yhtäkkiä tuovan
jonkun valtavan muutoksen tilanteisiin. Mutta sitten ehkä jossain vaiheessa on
vähitellen tajunnut että Jumalan toimintatapa onkin usein vähän erilainen kuin
itse ajattelee sen olevan. Että se tuleekin tavallaan ihmisestä sisältäpäin.
Että Herra antaa rohkeutta, luottamusta, vaikuttaa tahtomista ja tekemistä.
Että sitten uskaltaakin toimia toisin kuin aiemmin. Onhan minulla tällaista jo
paljon tapahtunut. Mutta on toki paljon vielä paikallaan polkemistakin. Kun ei
vain tiedä että mitä edes haluaisi.
Pikkuhiljaa karisee pois sellaiset suuret luulot ja
odotukset. Kai sekin on jotakin tervehtymistä – ainakin sellaiselta se itsestä
tuntuu. Kun pienet asiat alkavat tuntua merkityksellisimmiltä ei tarvitse
odottaa jotain suuria ja mahdottomia. Joku ihan tavallinen työ alkaa tuntua
tosi fiksulta ja mielenkiintoiselta. Joku arkinen perhe-elämä alkaa kuulostaa
aivan huipulta. Varsinkin kun ei edelleenkään koe pystyvänsä kumpaankaan.
Kaikennäköistä pyöritän mielessäni, mutta tuntuu, ettei
siinä ole mitään sellaista, mitä en jo joskus aiemmin olisi täällä kertonut. Rukoilen
sydämen eheytymistä, jotta pystyisi yhteyteen kaikilla mahdollisilla tasoilla
mitä ihmiselle on tarkoitettu. Rukoilen rakkautta ja rakkauden vaikuttamaa
tahtomista ja tekemistä, ettei niin helposti nuukahtaisi ja että voisi olla
aidosti kiinnostunut. Rukoilen että voisi todella rakastaa Jumalaa ja olla
aidossa rakkaussuhteessa Häneen. Rukoilen ettei tarvitsisi miettiä omaa
elämäänsä jatkuvasti ja olla itsekeskeinen vaan että voisi vielä oikeasti joskus
elää Jeesus-keskeisesti ja lähimmäistä huomioiden eikä aina vain omia
tarpeitansa vatkaten ja ihmetellen.
Mutta tämmöistä tämä on – ilman Jeesusta en pysty mihinkään.
Aiemmin luulin, että kun vaan tarpeeksi yrittää ja vain ottaa itseään niskasta
kiinni niin pystyy melkein mihin vain. Tiettyyn pisteeseen asti sitä pystyikin
itseään pakottamaan, mutta sitten se stoppi vaan tuli. Nykyään tuntuu että vain
sen pystyy tekemään mihin Herra antaa voiman – kaikesta muusta väsyy eikä jaksa
yhtään. En pysty vääntämään itseäni enää oikein mihinkään niin fiksuilta ja
hyviltä kun asiat toisten tai omissakin silmissä saattaisivat vaikuttaa.
Vieläkin haluaisi kertoa toisille kuinka nykyään minä teen sitä ja sitä. Mutta
jos tosiaan vähitellen tajuaisin että vain Jumalan voimalla voi tehdä. Omat
voimat on loppuunsyöty. Minä en enää omassa voimassa voi mitään. Ehkä sittenkin
hyvä niin.
