Vietin eilisen päivän paikassa, missä olen viimeksi ollut 21
vuotta sitten – oman kunnan eräässä vapaa-ajanviettopaikassa järven rannalla. 21
vuotta sitten olin siellä yhdeksännen luokan luokkabileissä. Muistan hyvin
kuinka ensimmäinen alkoholikokeiluni liittyi tuohon tilanteeseen ja paikkaan
silloin. Uskoon tullessa sitten 23-vuotiaana sain vapautua humalahakuisesta
juomisesta ja sain rohkeuden siinä asiassa käyttäytyä toisin kuin ehkä
sosiaalinen paine olisi jossain tilanteissa ohjaillut toimimaan. Kiitos
Jeesukselle siitä.
Jotkut asiat taas ovat kestäneet paljon kauemman
muuttuakseen, enkä tiedä muuttuvatko täysin koskaan. Meitä oli eilen tuolla
paikassa semmoinen 20 henkeä – raamattupiirin kevätretkellä. Kovin hyvin en
ollenkaan kaikkia tunne, vaikka kaikki olenkin joskus tavannut – osan taas
tunnen ihan hyvinkin. Uusissa tilanteissa ja ympäristöissä tulee myös esiin eri
lailla ihmisten luonteet ja käyttäytymiset, kun tehdäänkin asioita yhdessä eikä
vain istuta ja puhuta.
Nämä tämmöiset vapaamuotoiset yhdessä olemiset ovat olleet
minulle aina aika vaikeita tilanteita. Ulkopuolinen olo ja hiljaisuuteen
vajoaminen ovat olleet kautta vuosien vähän liiankin tuttuja tunteita
sosiaalisissa tilanteissa, jossa väkeä on yhtään enemmän paikalla. Hiljaisen
tarkkailijan rooli menee päälle niin helposti ja jää vain sivustaseuraajaksi haaveillen
olevansa yhtä supliikki kuin tuo tai tuo. Kaipaa huomiota ja kaipaa pystyä
jakamaan asioitaan, mutta sitten on vain tukossa, ajatus alkaa kulkea jotenkin
niin, ettei niitä asioita voikaan sanoa ääneen. Joku turvattomuuden tunne menee
päälle, eikä pysty olemaan sillälailla avoin kuin haluaisi.
No, eipä nämä tilanteet enää nyt mitään niin kamalia ole
kuin joskus aikaisemmin. Sitä paitsi nykyään näitä tilanteita on niin paljon
vähemmän eikä ole mitään pakkoa mennä mukaan, jos ei halua. Opiskellessa ja
töissä tällaisia tilanteita tuli väkisin ja jatkuvasti eikä niistä voinut olla
pois, vaikka olo oli jossain määrin ahdistava aina välillä. Nykyään
valinnanvaraa on paljon enemmän. Tietysti on erilaisia juhlia ja sellaisia,
mutta välillä kyllä saa vain itsekin ihmetellä sitä, mitä Herra on tässä
asiassa tehnyt ja kuinka helppo on välillä olla sellaisissakin tilanteissa
jotka joskus aikaisemmin olisivat olleet painajaista. Avaimia helpompaan oloon
on ollut monia. Yksi on ollut vain tilanteen hyväksyminen. Että ei soimaa eikä
säti itseään siitä ettei ole mitään sanottavaa ja vaikka onkin tuppisuuna. Että
sitten vain on hiljaa ja ihan kaikessa rauhassa sitä. Kyllä tällainen ajattelu
ihan helpotti sitä kaikkein pahinta olo ja ehkä siitä on sitten kummunnut sitä
että välillä ihan levosta käsin pystyykin juttelemaan, vaikka olisikin vähän
enemmän väkeä paikalla. Ja sitten joskus taas ei.
Meillä oli silloin ysillä jotenkin ihan kiva luokka enkä
muista näitä nimenomaisia luokkabileitä sosiaalisena kauhukokemuksena.
Sellaisia on sitten tullut paljon sen jälkeen kyllä. 21 vuoden jälkeen olemassa
on vielä jotakin siitä samasta hiljaisesta ja arasta tytöstä, joka kaipaa
huomiota ja harmittelee kun ei sitä osaa ottaa tai ei uskalla täysin olla omana
itsenään isoissa ryhmissä. Mutta sitten kuitenkin, ei tässä nyt mitään
hätääkään ole. Ollaan sitten hiljaa – ei väännetä väkisin.
Ehkä muutenkin vähitellen puhumisen arvostaminen on
menettänyt itsellä merkitystään. Ehkä olen pitänyt sitä omien vaikeuksieni
takia tärkeämpänä kuin se itse asiassa onkaan. Tietysti on hyvä ja tavoittelemisen arvoista, että pystyy kertomaan asiansa, jos haluaa. Ja on ongelmallista jos ei
pysty jakamaan asioitaan vaikka haluaisi ja se olisi itselle ja muille hyväksi - jos yhteyden muodostuminen jää vajaaksi. Mutta toisaalta
sitten taas puhetta ja sanoja on niin valtavan paljon, ja suuri osa siitä on
aivan turhaa. On niin helppo puhua asioista, antaa itsestäänkin jotakin
mielikuvaa sanoillaan – ja sitten totuus voi olla jotakin aivan toista. Sanat
sinänsä eivät auta juuri mitään. Toki ne voivat ilmaista monia asioita – mutta vain
silloin niillä on merkitys, jos ne ilmaisevat jotakin konkreettista totuutta.
Eivätkä jää vain sanoiksi vaan ovat totta myös tekojen tasolla.
Uskovien on esimerkiksi valtavan helppoa käyttää valtavasti
aikaa Raamatun sanojen opiskeluun, analysointiin, keskusteluun jne. Tämä kaikki
on oikein hyvää ja tarpeellista, mutta itse Raamatun sanoma on hyvin
konkreettinen – näiden sanojen on tarkoitettu tulla elämäksi ja toiminnaksi –
ei vain jäädä puheisiin. Sanoman ydin on rakkaus, joka vaikuttaa muutosta ja
toimintaa. ”älkäämme rakastako
sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18) ja ”uskokin,
jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak. 2:17)
Olen yleensä kauhean mielelläni ollut aina kuulemassa
kaikkia keskusteluja mitä Raamattuun liittyy ja ehdottomasti halunnut olla
mukana niissä ja ihmetellyt aina niitä jotka mieluummin tekevät samaan aikaan
jotain käytännön palveluun liittyvää – esim. ruuanlaittoa, niin kuin usein
tuollaisissa tapahtumissa on tarpeen. Eilisessä sain huomata hassua muutosta
itsestäni tässä. Onneksi varsinaisen ruuanlaiton teki sen asian loistavasti
taitava henkilö, mutta itsestä oli sitten ihan kiva järjestää siinä muita
käytännön juttuja ruokailuihin liittyen. Eikä yhtään haitannut vaikka jäin
hiukan paitsi jostain yleisestä ohjelmasta, missä muut olivat. Ehkä sain kokea
pienen palvelun armolahjan ihmeen. Tekemistä, mikä ei tuntunut vastenmieliseltä
tai pakolta vaan ihan kivalta.
