Lasten valtakunta

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Aloitetaan vaikka kirjaamalla muistiin tämän päivän lämpötila, +9-10 C täällä omalla paikkakunnallani. Pilvistä, harmaata, tuulista ja sateista keskipäivän tietämillä.

Tämä syksykausi on ollut oikein taas sohvallamakaamissyksy. Keuhkokuume teki siinä oman osansa, mutta kyllä sitten on makoiltu senkin jälkeen ilman kuumeita. En ole käynyt missään jumpassa koko syksynä. Jonkinlaisia kävelylenkkejä teen, mutta kyllä liikuntaa tarttisi enemmän olla. Heprealaisten tanssien tunnilla kävin syksyllä joitain kertoja. Se oli ihan hauskaa, mutta ei siitäkään nyt kauheasti sitä liikuntaa tullut. Ai niin ja joulukuun alussa olin kerran ratsastustunnilla. 

Tämä ehkä jossain määrin liian vähäinen tai tehoton liikunta on ollut näitä ”ikuisuuskysymyksiä”, jolle ei kovasti mitään ole tapahtunut vuosien varrella. Kun sen oman jutun löytäminen on vain ollut niin vaikeaa. Voin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä pari kertaa tehokkaalle jumppatunnille, mutta kun siellä ei ole kavereita enkä tykkää musiikista ja muutenkin alkaa homma kyllästyttää, niin ei se sitten pitkälle kanna eikä siitä mitään aktiivisempaa elämäntapaa sillä tyylillä tule. Kävely on ainoa laji, mitä olen harrastanut pitkään ja mikä on ”elämäntapa”. Eikä se sitten pelkällä haaveilulla ole juoksuksi muuttunut. Juoksemista häiritsee eräs seikka, josta en nyt viitsi tässä enempää mainita, muuta kuin että semmoinen juttu on, mikä ei ole kiva, niin ei sitten ole tullut pahemmin juostua, vaikka periaatteessa haluaisikin.

Yksi elämää peruspassivoiva tekijä on itsellä kenties tämä asumismuoto eli kerrostalo. Kun asuu yksin ja kerrostalossa, niin eipä minun sitten kotona tule muuta tehtyä kuin kirjoja luettua ja netissä surffailtua ja sieltä erilaisia ohjelmia katseltua ja kuunneltua. Kaikkea sitä sohvalta käsin. Siinäpä ne pimeät illat ja viikonloput sitten menevät, sinänsä ihan hyvin. Nytkin olen lukenut oikein hyvää kirjaa, josta on saanut paljon hyviä ajatuksia lisää, että olen kyllä kiitollinen että tällaiseen on mahdollisuus. Mutta kai sitä haluaisi että koko elämä nyt olisi pelkkää sohvalla makaamista.

Jossain siellä keuhkokuumeen keskellä tuli yhtäkkiä kesken kaiken ajatus asumismuodon muutoksesta. Kun minulla olisi mahdollisuus kokeilla muutakin kuin tätä kerrostalotouhua. Olen kertonut täällä siitä yhden mökin ostamisesta ja remontoinnista. http://munavaikana.blogspot.fi/2014/05/purkuviikko.html Siellä on nyt ollut vuokralaiset 11 kk. Kovin ihanaa, että vuosia asumaton ja kurja mökki sai uuden elämän. Niinkin paljon elämää, että vuokralaisnuorelleparille syntyi heidän asumisvuotensa aikana esikoinen ja nyt mökki ja erityisesti sen pesutilat ovat liian pienet. He lähtevät pois tammikuun lopussa ja minä olen sitten miettinyt että jos kokeilisin siellä asumista.

Erityisesti kerrostaloelämä tökkii keväisin ja kesäisin – ei juuri nyt.. Mutta on siinä sitten taas puolensa ja puolensa. Mietin että erakoidunko sinne sitten jotenkin ”lopullisesti”, tuleeko sieltä lähdettyä harrastuksiin senkään vertaa mitä nyt? Ovatko vanhemmat liian lähellä ja pystynkö pitämään yhtään erillään ”omaa elämää”,  kun maatila on parinsadan metrin päässä? Oletetaanko että olen jatkuvasti heidän asioillaan ja omat kiinnostukseni, jos niitä siinä lähellä puuhaan (tai olen vaan) ovat pahoja ja itsekkäitä, kun en 24/7 toimi heidän toiveiden mukaan? Täällä 10 km päässä olen tarpeeksi kaukana tietyistä ikävistä asioista, joita maatilaan liittyy, mutta onko tapahtunut jo niin paljon muutosta, että pystyisin elämään ilman jatkuvaa murhetta 200 metrin päässä? Tätä en oikein ollenkaan tiedä. Siksi kyseessä olisikin aluksi vain kokeilu.

Mietin edelleen persoonaa ja persoonallisuutta. Muistan joskus täällä kirjoittaneeni että ajatus omana itsenä olemisesta tuntuu kauhean pelottavalta. Kuitenkin varmasti se, että oma persoonallisuus ei pääse kokonaan esiin tekee juuri osansa yhteydettömyyden kokemukseen. Itsekin tiedän henkilöitä, jotka ovat jotenkin ”piilossa” ja heihin on paljon vaikeampi tai suorastaan mahdotonta saada kontaktia, kun sitten taas joidenkin persoona on paljon enemmän esillä ja yhteys tulee paljon helpommin. En haluaisi lopun elämääni olla ihan piilossakaan.

Itselle yksi piilopiirre on jonkunlainen lapsenmielisyys. Muistan kun otin maatilalle ensimmäiset kanat jonkinsorttisesta vastustuksesta huolimatta. Minulle sanottiin silloin että minua lapsettaa – että oli jotenkin negatiivista lapsellista toimintaa ottaa kesäkanoja. Matkan varrella on ollut lukuisia muitakin tilanteita, joissa persoonallinen innostus on pahoin torjuttu jotenkin pahana asiana. Aivan kuin lapsenkaltainen innostus olisi pahuutta ja itsekkyyttä. Kyllä sellainen latistaa ja masentaa ja lopulta hukkaa kyvyn kokonaan innostua. Nyt sitä sitten etsitään kanojen ja koirien kanssa.. ja Jumalan Sanan kanssa.

Kirja, jota olen viime aikoina lukenut, on vienyt lisää ajattelemaan Isäsuhdetta ja isäsuhdetta – opettanut katsomaan Jeesuksen sydäntä ja suhdetta Isään Jumalaan. Tänään ajattelin kohtaa  ”taivaista kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt””. (Matt. 3:17) Ajattelin tilannetta, jossa Isä tämän Pojalleen sanoi. Se oli tilanne, jossa Jeesus ei ollut vielä julkisesti opettanut mitään, hänellä ei ollut opetuslapsia, hän ei ollut parantanut ketään. Hän ei ollut tehnyt ”mitään” ja Isä oli häneen mieltynyt. Hän oli Hänen Poikansa ja se riitti mieltymykseen. Sydämestään Poika sitten sen jälkeen halusi tehdä Isänsä tekoja. Siinä yhteydessä ei pelkoa ollut eikä epämääräisiä itsekkäitä motiiveja tekemisiin. Jos Jeesus tarvitsi tämän vakuuden sydämeensä taivaalliselta Isältään, niin vähintään yhtä paljon mekin sitä varmuutta tarvitsemme – mieltymystä poikana tai tyttärenä ilman suorituksia – vain omana persoonanaan Jumalan lapsena ja kuvana.

Tämä tyyppi on uusin tulokkaani, Kornelius-kukko. Se on käsinukke ja siihen liittyy ajatus lapsenkaltaisuudesta, ilosta ja luovuudesta. Että jos vielä joskus pystyisi pitämään lapsille jotain ohjelmaa, vaikka Muna vai kana –maatilapyhäkoulua. Siliteltäisiin kanoja ja etsittäisiin munia ja sitten Kornelius-kukko voisi kertoa mikä Raamatunkohta häntä on viime aikoina puhutellut. Niin, tässä siis tarvittaisiin kanojakin.!

 

Tänään Kornelius-kukon valitsemat Raamatunkohdat ovat: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” ja "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta". (Matt. 18:3, 19:14)

Itsenäisyyttä vai ei

Tänään ei ole oikein kunnolla ollut itsenäisyyspäiväfiilis, sellaista kivaa iloa ja kiitollisuutta Suomesta siis. Enemmän kokee hengessä surua kuin iloa tällä hetkellä Suomen tilasta. Viime vuonna taisi olla jo sama juttu. Molempina vuosina juuri ennen itsenäisyyspäivää on eduskunnassa ollut tärkeät äänestykset, joiden lopputulos on ollut vakava. Vuosi sitten marraskuun lopussa hyväksyttiin sukupuolineutraali avioliittolaki ja nyt pari päivää sitten, 4.12. äänestettiin hoitohenkilökunnan oikeudesta kieltäytyä tekemästä abortteja. Eduskunta tyrmäsi äänin 136-33 mahdollisuuden kieltäytyä abortin tekoon osallistumisen omantunnon syistä. Tulos on erittäin surullinen eikä piristä millään lailla muutenkin niin ankean sään itsenäisyyspäivää.

Netistä etsin lukuja siitä, että Suomen talvi- ja jatkosodissa on kaatunut noin 95 000 henkeä ja siviilejä kuollut 2000. Tämä on 2,62 % vuoden 1939 väkiluvusta ja on ollut valtava ja muistettava asia Suomelle, perheille ja koko yhteiskunnalle sukupolvesta toiseen.  Lukuna sodissa kaatuneiden määrä kuitenkin kalpenee kovasti, kun sitä verrata itsenäisyyden jälkeen abortoitujen lasten lukumäärään. Vuosittain abortoidaan noin 10 000 pienen ihmisen alkua. Näistä vuonna 2014 92 %:ssa syy on ollut sosiaalinen eli ei mitenkään kenenkään terveyteen liittyvä syy. Eniten abortteja on tehty vuonna 1973 – yli 23 000. Ainakin noin 500 000 lasta Suomen itsenäisyyden aikana on kohdannut yhteiskunnan hyväksymän kuoleman. Maamme väestörakenne olisi aika erilainen jos meitä olisi 500 000 enemmän ja ilmapiiri hyvin toisenlainen, jos tulevia äitejä ja isiä kaikin mahdollisin keinoin tuettaisiin, kannustettaisiin, autettaisiin ja opetettaisiin iloitsemaan lapsesta. Adoptiovanhempia varmasti löytyisi myös hyvin helposti. Abortin kohteeksi joutuminen on mitä ilmeisimmin yleisin kuolinsyy Suomessa ja olisi vähintäänkin tarpeellista lisätä tämä luku kuolinsyytaulukoihin. Hoitohenkilökunnan omantunnonvapaus olisi ollut hyvä ja pienenpieni askel eteenpäin muistuttamassa siitä, että aborttien radikaali vähentäminen eikä niiden automaattinen hyväksyminen tulisi olla koko yhteiskunnan vahva pyrkimys. 

Tällaisia mietteitä tänä itsenäisyyspäivänä kaiken muun ohessa. Näistä teemoista lähtien on ehkä vähän hankala lähteä tässä kirjoituksessa nyt sitten siirtymään oman elämän aiheisiin mutta koitetaan. Aasinsillat abortista omaan arkeen eivät oikein taida onnistua, joten jätetään sillat väliin.

Edellisen kirjoituksen jälkeen on toki ollut taas monenlaista mietettä. Ja mietteiden lisäksi tapahtumiakin, kun viikko sitten viikonloppuna juhlittiin isäni 80-vuotisjuhlia. Olen kyllä kiitollinen siitä, että molemmat vanhempani on nyt 80-vuotiaita ja edelleen suht hyvässä kunnossa, ei esim. muistisairauksia. Nuorempana pelkäsin kovin, että menetän heidän liian varhain. Olen sitä täällä aiemminkin kertonut, kuinka äitini 41-vuotiaana minut ja siskoni 43-vuotiaana saadessaan, on niin puhunut siitä kuinka vanha hän on ollut. Ehkä siitä ja jostain muistakin jutuista on sitten vähän liian nuoresta tullut murhe liian varhain vanhempiensa menettämisestä. Kuitenkin Jumala on nähnyt asiat toisin, eikä siinä sitten ikinä mitään ”liian vanhana tai myöhään” juttua ole oikeasti ollutkaan. Oikeaan ja hyvään aikaan kaikki on tapahtunut, jos sen niin vain itse voi ajatella.

Kovasti aina toivoin kuitenkin että itse olisin voinut saada perheen aiemmin kuin omat vanhempani.. Että olisi voinut olla jotenkin ”parempi”. Se ”vanhana naimisiin ja lapsia”, mistä he ovat puhuneet jotenkin hävettävänä asiana, on nyt sitten kuitenkin oikeastaan enää tavallaan ainoa toivoni tässä asiassa. Että lähellä on esimerkki siitä, että ensimmäisen parisuhteen ja perheen perustaminen 40+ -ikäisenä on kuitenkin vielä mahdollista. Oikeastaan he ovat olleetkin silloin ihan vain pioneereja, kun ensimmäisen lapsen saamisen ikä on selvästi noussut 70-luvun päivistä.

Oikeastaan tosi paljon haluaisin vain eroon vertailusta. Se tuo niin paljon turhaa taakkaa mieleen. Jos en vertailisi elämääni omanikäisiin tuttuihin, niin sinkkuus ja lapsettomuus ei aiheuttaisi läheskään niin suurta ongelmaa. Jos voisin olla vertailematta, voisin olla paljon onnellisempi ja tyytyväisempi nykytilanteeseen. Voisin paljon helpommin uskoa sen, että se miten oma elämäni on mennyt tähän asti, on ollut minulle parasta ja sopivaa, enkä ole jäänyt paitsi mistään valtavan tärkeästä, vaan että tämä reitti on ollut minulle sopiva. Joskus voin ajatella niin, mutta heti kun ajattelen toisia perheineen, niin kyllähän se hyvin hämmentävää on. Ja sitten taas koitan tsempata ja olla ajattelematta niitä toisia. 

Suurin osa puolison ja perheen kaipuustani on vuosien varrella ollut sitä, kun muillakin on ja paljon pienempi osa sitä, että itse todella olisi näitä asioita kaivannut. Rehellisimmilläni olen varmaankin rukoillessa ja totuus on, että tosi vähän ole rukoillut puolisoa vuosien varrella. Paljon enemmän olen rukoillut sitä, että voisin jotenkin tulla sellaiseksi, että rikkinäisyyksiä voisi parantua ja että voisin edes olla valmis parisuhteeseen. Todella paljon haluaisin tosiaan nyt tästä vertailusta vapautua. Ettei aina ensimmäisenä häpeäisi ja toivoisi voivansa vaipua maan alle, kun marketissa törmäilee vanhoihin luokkakavereihin lapsineen tai lapsijuttuineen.

Tässä ihan lähiaikoina törmäsin marketissa kouluajoilta tuttuun henkilöön. En ole ollut hänen kanssaan tekemisissä noin 20 vuoteen. Tämä kohtaaminen oli erilainen. Hänen elämäntilanteensa oli jotenkin kovin samantyyppinen kuin minun.  Hän, 37 v., ei perhettä, ei oikein selkeää suuntaan työelämästä tai suunnasta ylipäänsä, jossain määrin masennusta jne. Hyvin avoimesti kerrottiin näitä juttuja sitten ulkona parkkipaikalla pimeässä, sateessa ja tuulen piiskatessa. Minun tuli kuitenkin hyvä mieli. Ei niinkään siitä, että joku toinenkin on samoissa vaikeuksissa, vaan siitä että näin hänet hyvin kauniina ja hauskana persoonana ja elämänsä täynnä mahdollisuuksia. Luulen, että hän ei itse ollenkaan nähnyt itseään ja tilannettaan niin. Mutta minä näin niin. Ja siitä tuli yllättävän hyvä mieli. Josko sittenkin itsessäkin kuitenkin olisi niitä hyviäkin juttuja niin kuin tässä kouluaikojen tutussa? Jos sittenkin persoonassani voisi olla jotain ihan kivaa ja hauskaa? Ettei kysymys olekaan niin siitä, ettei ihan kivaa persoonaa ole olemassa, vaan ettei sitä vain näe? Josko sittenkin jotkut uudet mahdollisuudet odottavat  kuitenkin vain ihan oven takana?

Jos tätä itsenäisyyspäivää muistaisi nyt sitten vertailusta vapaana päivänä. Luottamista Jumalaan, turvautumista Häneen, katsetta Häneen eikä vertailujen hakemista toisista. Sitä samaa toivon ja rukoilen Suomellekin. Todellista itsenäisyyttä, ei muiden maiden perässä juoksemista eikä niistä turvan hakemista, vaan rohkeutta erilaisuuteen ja luottamista Herraan, Israelin Jumalaan.

”Tutkikoon kukin omat tekonsa. Silloin hänellä on kerskumista vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toisiin, sillä jokaisen on kannettava oma taakkansa.” (Gal. 6:4-5)

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. Hän karkoitti viholliset sinun tieltäsi, hän sanoi: 'Hävitä!'” (5. Moos. 33:27)

Kannustava perusturva

Pysyvän perusturvallisuuden kokemuksen kaipuusta tuli näköjään jotenkin koko syksyn pohdinta. Olenhan toki aiemminkin miettinyt pelkoja ja turvallisuutta, mutta tämmöistä tämä on – samoja asioita nousee esille jonkun ajan kuluttua uudestaan– vähän eri näkökulmasta, vähän eri syvyydestä.

Tämä perusturva-asia on kyllä niin perustavan laatuinen, ettei ihme, että se ei ihan yhdellä ajatuksella toiseksi käänny. Ja kai se asia on muutenkin ihmisessä niin syvällä, että siihen on vähän vaikea päästä kiinni. Jossain sanotaan että perusturvallisuuden tunne kehittyy ensimmäisen elinvuoden aikana, jossain puhutaan 0-3 vuodesta. Ollaan asioissa, joille ei ole oikein sanojakaan eikä tapahtumia voi selkeästi muistaa. Jännityksen ja pelon tunne vain tulee, ennen kuin on ehtinyt edes kunnolla ajatella mitään tai tapahtua mitään. Erilaiset tilanteet vain laukaisevat jännitystä, vaikka oma järki yrittäisi selittää jotakin muuta.

Jotenkin olen tässä viime aikoina päätynyt perkaamaan mielessäni isän ääntä ja Isän ääntä. Siitä jo viimeksi vähän kirjoitinkin, mutta konkreettisia esimerkkejä on tipahdellut mieleen päivien kuluessa. Kuinka hidasta ja vaikeaa onkaan ymmärtää, ettei isän ääni olekaan taivaallisen Isän ääni. Että vaikka isän ääni laukaisee minussa tunteen, etten osaa mitään ja väärin menee ja parempi vain jähmettyä paikoilleen, niin silti voi olla, että taivaallisella Isällä on minulle kuitenkin joku kannustuksen sana.  Ehkä siltikin Isän varastossa on minulle rohkaisun sanoja, vaikka en ole niitä tottunut kuulemaan. Kenties kuitenkin Isä kestää minun pelkojani ja haluaa auttaa ja rohkaista oikeasti eikä vain vähättele murheitani ja jätä yksin selviytymään. Olisiko mahdollista että Isä sittenkin haluaisi olla läsnä ja olisi aidosti kiinnostunut asioistani? Voisiko sittenkin olla oikeasti yhteys Isään?

Eilen olin tilaisuudessa, jossa oli minulle paljon tuntemattomia ihmisiä läsnä. Olin siellä virallisena kokousedustajana, mutta tosiaan ensimmäistä kertaa tuossa jutussa mukana. Ja kyllä huomaa, että sitä jännitystä vaan pukkaa, vaikka edellisessä työpaikassa erinäiset kokoukset (ja niihin liittyvä jännitystila) olivat arkipäivää. Olen niin väsynyt ihmispelkoon ja haluaisin että se jo vaihtuisi terveeseen Jumalanpelkoon. Mutta sisimmän äänimaailman tarvitsisi saada se Isän ääni. Vaikka niin paljon toivoisikin, että tuollaisessakin kokouksessa kuin eilen oli, joku kertoisi että täällä sinua rakastetaan ja olet turvassa ja kukaan ei naura sinulle ja haluaisimme niin kuulla mielipiteitäsi (jotka ovat ehkä erilaisia kuin meidän muiden), niin sellaista ei yleensä tosielämässä tapahdu. Perusturva tarvitsisi olla omasta takaa. Että itsestä nousisi se lupa olla ja sanoa. Hyväksyvästä Isän äänestä.

Mutta on se ihanaa, että on sellaisiakin uskovia, joiden sisällä on se turvallinen Isän ääni. Tuolla eilenkin sai muutamaa oikein erityisesimerkkiä tällaisesta kuulla. Rohkeutta sanoa oma mielipiteensä, rohkeutta tuoda esiin Isän ääntä ja olla linjassa Jeesuksen sanojen kanssa. Ja juuri tällaiset asiat tekevät näistä henkilöistä myös erittäin helposti lähestyttäviä, kun heillä ei ole sitä pelon laittamaan suojakuorta ollenkaan. 

Tämäkin aika tarvitsisi niin paljon uskovia, jotka eivät olisi pelon vaan rohkeuden hengen vallassa. Ei vaan joitain muutamia sellaisia, vaan että kaikki Isän lapset saisivat olla pelosta vapaita. ”Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Joskus kuulee joidenkin kertovan tyyliin että jossain tilanteessa ”Jumala vain otti kaikki pelot pois”. Yhtään en tiedä, miksi itse olen päätynyt näissä asioissa tämmöiselle kaivamisten ja perkaamisten tielle, mutta olenpa nyt sitten vaan. Ja toki on nähnyt, etteivät ne pelot monen muunkaan elämästä ihan ykskaks ole lähteneet, vaan asiat etenevät myös hitaampana prosessina. Ehkä näin ainakin pääsee lähemmäs Jumalan Sanaa. Etsimään todella sitä turvakalliota, josta siellä puhutaan ja sitä siipien suojaa. Etsimään sitä peruskalliota, että elämä todella voisi olla Sanan varassa, eikä omien ajatusten ja tunnemuistojen hiekalla. Että kun myrsky tulee, saisi luottaa, että on kalliolla joka kestää. Mutta hiekkaa nyt edelleen kuopsutellaan..

”Herra on minun voimani ja kilpeni; häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun.” (Ps. 28:7)

Perusturva

No niin, nyt on kulunut kolme viikkoa keuhkokuumesairastamisen aloituksesta. 3 vuorokautta olen ollut ilman antibioottia ja olotila on aika hyvää toipilasvaihetta. Jotakin oireita on edelleen ja olen kyllä ottanut hyvin rauhallisesti. Kolmeen viikkoon en ole käynyt missään tilaisuuksissa - kotisohvalla makaaminen ja netin kautta erilaiset ohjelmat ovat olleet päivien sisältönä. Kuluneella viikolla olen kyllä viettänyt aikaa maatilallakin, ettei enää koko aikaa ihan omassa asunnossa möhi. Ja toki nyt sitten olen jaksanut jo ihan hyvin käydä kaupassa ja semmoista. Ehkä eniten ihmettelen nyt sitä oloa, kun tuntuu niin kuin olisi vähän kuumetta vielä, vaikka mittari ei sitä enää näytäkään. No, tätä nyt sitten vaan katsellaan, että mihin suuntaan menee.

Jollekin 3 viikoksi neljän seinän sisään voisi olla suurikin pysäytys elämässä, mutta omaan nykyään hyvin rauhalliseen elämään tämä ei ole ollut mikään valtavan suuri muutos. Joitain asioita olen kuitenkin päässyt kohtaamaan tässä vähän uudella syvyydellä. Muutamia pelkoja joiden olemassa olon olen kyllä tiennyt, mutta jotka tulivat taas hyvin konkreettisiksi. Ja  kun niitä oli nyt aikaa kohdata, niin jotain apuakin on saanut.

Olen siis taas havainnut, että minulla on aikalailla vuotava perusturvallisuus. Vähän kun tapahtuu jotakin, pientä keikutusta normaaliin, niin heti pukkaa pelkoa jostakin raosta sisään. Tällaisen sairauden keskelläkin aina välillä kovasti pelotti ja mieleen nousee kysymys: Pitääkö Jumala minusta oikeasti huolen? Jotenkin huomaan, että tunnetasolla minun on tosiaan usein vaikea levätä turvallisuudentunteessa, kun vähän jotain vaikeutta ilmenee. Jotakin on rikki ja pelkää hylkäämistä. Tai en kunnolla ollenkaan pysty selittämään, että mistä tämä edes johtuu. Että on niin vaikea käsittää, että on turvassa vaikka joutuukin tällä kertaa sairauden ravisteluun. Että vaikka fyysinen olo ei ole hyvä, niin ettei silti tarvitse pelätä. Että olen ihan yhtä arvokas ja Jumalan lapsi sairaana kuin terveenä. Tätä rukoilen, että tämä perusturvallisuus Isään ja Hänen huolenpitoonsa voisi tulla vielä paljon syvemmäksi. Ettei elämä olisi peruspelossa ja -jännityksessä vaan perusturvallisuudessa.

Toinen pelko, jonka kohtasin selvästi, liittyy jaksamiseen. Minulla on niin usein sitä tunnetta, ettei jaksaisi. Että pelkää että on vaan pakko tehdä asioista, vaikkei jaksaisi. Tällainen sairaus nostaa heti myös pintaan nämä ajatukset. Ensimmäisenä olen ollut kiitollinen ajankohdasta, ettei nyt ole mitään kovin päällekaatuvaa, että olisi pakko vaan jaksaa. Ja toisaalta mietin kauhuissani, miten järkyttävän hirveää olisi, jos tällainen sairaus tulisi kun olisi vaikka lapsia huollettavana. Että olisikin vain pakko jaksaa hoitaa heitä, vaikkei jaksaisikaan. 

Minun on siis ollut vaikea luottaa siihen, että Jumala oikeasti järjestää tilanteet ja voimat oikeassa suhteessa. Reilun 38 vuoden elämänkokemukseni on näyttänyt sen, että Jumala on oikeasti mitoittanut hyvin tehtävät ja voimavarat. Kun Hän on antanut jonkun tehtävän, on myös saanut voiman siihen. Silti ympärillä ja ajatuksissa viuhuu hyvin usein joku orjapiiskurin ruoska joka on aivan kuin jatkuvasti vaatimassa yli voimien. Ja tavallaan koko ajan pelkään niitä tilanteita, joissa ulkopuolelta odotetaan enemmän kuin jaksan. Tässä taas yksi iso syy avioliittopeloillenikin, kun pelkään että lähelle tulee joku ihminen joka odottaa minulta ruuanlaittoja, siivouksia ja ties mitä tekemisiä eri suhteessa, kuin missä oma voima menee. Ja sama juttu työelämään, jossa edelleen ahdistaa ajatus toisten odotuksista tekemisten suhteen. Ettei ole lupaa sanoa kesken kaiken – nyt en jaksa.

Tätä jaksamisasiaa tosiaan pohdin taudin keskellä ja koin siihen saavani aidosti rohkaisua Jumalalta. Uskoa siihen, että Hän todella antaa voiman silloin kuin sitä tarvitaan. Että saa olla heikkona ja Hän pitää huolen ja sitten ovat ne asiat mihin Hän oikeasti antaa voiman. Jotenkin pystyin ottamaan vastaan lupauksen ”Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös sinun voimasi.” (5. Moos. 33:25). Vaikka olen vuosia kokenut voimattomuutta ja jaksamattomuutta ja pelännyt tulevia päiviä, (kun on ajatellut ettei niistä tulee mitään hyvää, vaan pelkkää pakkopullaa kun voimat ovat näin olemattomat) niin haluan uskoa myös Jumalan lupaukseen voimista. Että Jumala pystyy minunkin kohdallani toimet ja voiman kohdistamaan oikein. Että se voima sitten vain tulee, kun tilanteetkin tulevat. Eikä sen tarvitse tulla mitenkään etukäteen.

Jaksamispelko oli siis jotenkin vähän helpompi käsitellä kuin perusturvallisuuskysymys, johon varmasti liittyy paljon enemmän asioita. Perusturvassa on sitten jo kysymys siitä, mitä ylipäänsä ajattelee Jumalan syvimmän olemuksen olevan. Jos ajattelen Isä-Jumalan olevan pelottava ja arvaamaton ja kaukainen äksyilijä, kuinka sitten uskaltaisin täysillä ja aivan koko painolla turvautua Häneen. Miksi sitten taas ajattelen, että Isässä Jumalassa saattaisi olla arvaamattoman ja etäisen äksyilijän piirteitä? Olisinko kuitenkin nähnyt tällaista käytöstä jossakussa kenties läheisessäkin henkilössä ja sittenkin siirtänyt ne mielessäni Isä-Jumalan ominaisuuslistaan..?

”Vaikka isäni ja äitini minut hylkäisivät, Herra ottaa minut hoiviinsa.” (Ps. 27:10) ”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:16) ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:18-19)

”Jumala on rakkaus.” Olen varmaan kaikkina aikoina Raamattua lukeneista Jeesuksen seuraajista hitain ymmärtämään tämän.. Rakkaus- ja pelkoasioiden äärellä pyöriminen jatkuu minulla edelleen ja pyydän että Isä siihenkin vielä lisää valoa ja rakkauden konkretiaa toisi. Mutta tosiaan ei mitään hätää tässä nyt..

Sairasta kerrottavaa

Se tauti oli sitten keuhkokuume. Ja on edelleen. Nyt, 11 vrk:n sairastamisen jälkeen, alkaa tulla vähitellen sitä fiilistä, että parantumisen puolelle olisi päästy. Että jaksaa istuakin ja pikkuisen tehdä jotain. Äsken vein roskat – se oli suuri askel. Ja tänään olen jaksanut itse tiskatakin ja panna pyykkiä kuivumaan. Antibioottikuurin pitäisi jatkua vielä 8 päivää.

On kyllä ollut ihan kunnon tauti. Kauhea yskä, joka edelleenkin häiritsee erityisesti öisin, jolloin nukkumisesta ei meinaa tulla mitään. Ja sitten vaan veto pois kokonaan – mitään ei jaksa – maata vain. Aluksi kuumetta enemmän ja myöhemmin vähemmän. Ruokahalu oli myös pitkään poissa – kaikki vaan ällötti. Tänään ensi kertaa söin mielellään lämmintä ruokaa.

Mielentila ei myöskään ole pysynyt mitenkään positiivisena koko ajan, vaan välillä on pelottanut ja ollut surkeana. Itkeminen on kuitenkin hankalaa, koska se aiheuttaa rajuja yskäkohtauksia. Alkuvaiheessa masennusta tuli, kun kuume ja yskä vain jatkuivat, eikä ollut mitään diagnoosia. Turhaan en antibiootteja haluaisi syödä ja niinpä ensimmäisen lääkärin kertoma ”mahdollinen keuhkoputkentulehdus”, ei vielä riittänyt motivoimaan antibioottien aloittamista. Kun olo yhden paremman päivän jälkeen taas huononi, menin toiselle lääkärille, joka otti keuhkokuvan ja tulehdusarvot, minkä jälkeen keuhkokuume olikin selvä tapaus. Sitten ei tarvinnut enää arvailla aloittaako antibiootit vai ei. Diagnoosi helpotti mieltäkin huomattavasti.

Toinen ahdistusvaihe liittyi sitten taas siihen, kun taas tuli epätoivoinen olo että mitään ei tapahdu. Antibiootteja olin syönyt jo monta päivää ja silti olotilassa ei ollut tapahtunut oikein mitään muutosta. Päädyin lääkäriin uudelleen ja vahvampaa aihetta sitten vain syömään.

Kellekään en tällaista tautia toivoisi, mutta paljon kiitosaiheitakin on. Minulle nyt ehkä ensimmäisenä nousee mieleen ajankohta. Israelin matka on takanapäin, samoin maatilalla on ihan hyvä tilanne olla pois. En ole joutunut perumaan yhtään mitään tähän mennessä – on ihan hyvä väli olla pari viikkoa oman asunnon uumenissa. Jos olisi kevät tai kesä minua surettaisi kovasti, etten voi nauttia ulkoilusta. Toki nytkin on ollut kauniita päiviä, mutta en ole harmitellut mitään väliinjäävää. Valoa kuitenkin vähän riittää vielä mieltäkin piristämään.

Lohtua on tuonut myös eräs ystäväni, josta tuli kohtalontoveri. Hän oli Israelissa samaan aikaan kuin minä ja hän sairastui hyvin samanlaiseen tautiin samoihin aikoihin. Vuoronperään ollaan tsempattu toisiamme, kun on ollut epätoivon hetkiä. Ei ole tarvinnut olla tässä olotilassa aivan yksin.

Apua on sitten todellakin tarvinnut, mutta olen sitä myös saanut. Siskoni ja 80-v äitini ovat vuoropäivinä käyneet luonani tuoden kauppatavaroita ja tiskanneet astioita. Ja naapurikin on auttanut. Keuhkokuume ei perhekunnassamme ole onneksi ollut mikään tuttu vieras, mutta muistoja siitä kuitenkin on. Kun olin 8-vuotias, eli 30 v sitten, äidilläni oli keuhkokuume. Muistan kyllä että hän silloin sairaalassa siitä oli. Nyt vanhoista kalentereista luettiin, että hänen sairaala-aikansa kesti 2,5-viikkoa. Tuohon aikaan liittyy myös kananmunamuisto. Äiti halusi, että hänelle tuodaan joka päivä raaka kananmuna sairaalaan ja hän koki saavansa niistä voimia palautumiseen. Maatilalla edelleen nämä tietyt kupit, joilla rikottu raaka muna vietiin sairaalaan muistuttavat tästä, koska kuppeja ei ole juuri mihinkään muuhun käytetty. Muistoissani siis munat ovat aina kuuluneet keuhkokuumeen hoitoon :)

Minulla on tosiaan jonkinasteista lääkekammoa, koska tuntuu, että olen niin usein saanut sivuoireita. Ehkä muisto, mikä on jättänyt suurimman jälkensä, liittyy tapaukseen 2000-luvun alkuvuosille. Minun oli tarkoitus seuraavana päivänä lähteä Pietariin, mutta illalla aloin kokea virtsatietulehduksen oireita. Olin aiemmin saanut antibiootit vastaavaan, mutta en ollut sitten kuitenkaan tarvinnut niitä. Ajattelin että nyt aloitan kuurin pystyäkseni hyvin tekemään matkan. Yöllä kuitenkin heräsin aivan kauheaan sydämen hakkaamiseen. Pulssi oli todella korkea ja olin niin peloissani, että soitin hätäkeskukseen, kun en muutakaan numeroa tiennyt. Ambulanssia ei paikalle tullut, vaan keskustelu riitti rauhoittamaan tilannetta. Vaikka pulssi tasaantui, reaktiosta jäi sen verran kummallinen olotila, etten matkalle uskaltanut aamulla lähteä. Myöhemminkin olen milloin mistäkin saanut sydämentykytysjuttuja ja muita oireita, etten edelleenkään ole mitenkään innolla kaikkiin purkkeihin heti tarttumassa.

Keuhkokuumeeseen toki ymmärtää, että antibiootteja täytyy ottaa, vaikka pelottaisikin. Olen koittanut nyt lohduttautua lääkkeen nimellä. Ensimmäinen oli Amorion, tämä uusi Amorion Comp. Latinan rakkaus-sana Amor keikkuu siellä nimessä. Helpottaa, kun ajattelee, että minulla on määrätty lääkkeeksi rakkautta.. Jälkimmäinen nyt aiheuttaa ehkä jotain pieniä tuntemuksia, mutta ei vielä mitään sellaista, että sitä olisi ahdistava käyttää.

Että olen saanut rakkautta sekä sisäisesti ja ulkoisesti. Arjessa on autettu ja lisäksi moni on rukoillut puolestani ja muuten vain kysellyt vointeja. Kyllä kaikella pienillä jutuilla on paljon merkitystä. Se on yksi tämän heikkouden siunauksia, että saa olla aidosti ottamassa vastaan, eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Välillä itsestä on tuntunut että tässä olotilassa mieleni ja kehoni on ollut samassa tilassa. Normaalisti kroppa pystyisi tekemään asioita, mutta mieli ei jaksa – nyt on oltu samalla viivalla kun kroppakaan ei jaksa. Siinä on oma helpotuksensa ja rauhansa. Ja toki sitten kun sairastaa eikä voi tehdä asioita, niin jossain vaiheessa mieli jo vähän haluaisi alkaa tehdä jotain. Arjen asiatkin alkavat kiinnostaa ja ymmärtää kuinka suuri asia on jos vaan jotain normaalia pystyy touhuamaan. Ettei se kaupassakäyntikään ole itsestään selvyys. Ja pieni ruuanlaittokin voi olla ihan mukavaa..

Mutta pikkuhiljaa ja hetki kerrallaan – toipumista riittää vielä pitkäksi aikaa. Halusin nyt joitain tunnelmia kuitenkin kirjoittaa täältä sairasmaailmastakin..

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jokta rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)

P.S. Muutama tunti tämän kirjoittamisen jälkeen ja reilusti yli vuorokausi uuden antiobiootin aloittamisen jälkeen huomaan ettei paukkauksessa luekaan Amorion Comp vaan Amoxin Comp. Samaa ainetta jne, mutta ehkä aloittamista helpotti luulo että vieläkin syö "rakkaus"-pillereitä..