Chickenpox

Minua pelottaa. Minua pelottaa aika paljon. Ihan vähän melkein hassun kuuloisesta syystä, mutta ei se nyt silti yhtään hassulta tunnu. Siskoni (37 v) sairastui vesirokkoon. Pahimmat päivät ovat kai ohi ja rukoillaan, ettei mitään jälkitauteja tai muita seuraamuksia tulisi. Pelkoni kohdistuu nyt ihan itseeni ja omaan aika suureen mahdollisuuteen sairastua samaan tautiin seuraavien viikkojen aikana. Minulla ei ole vasta-aineita veressä ja olen aivan liian myöhään tajunnut tämän asian vakavuuden. Eilen näin netistä, että rokotteen olisi voinut ottaa vielä 72 h altistumisen jälkeen. Harmitti aivan kauheasti, kun en tuotakaan ole aiemmin tiennyt. Nyt ei voi muuta kuin jäädä katsomaan että tuleeko tauti minuunkin, vaikka alkuviikosta olisi vielä voinut ottaa rokotteenkin... Olen siskoni seurassa ollut aivan edellisinä päivinä hänen oireidensa alkamisesta, joten altistukseni on hyvin todennäköinen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei mitenkään aiemmin ole tullut vastaan tämä asia ja että kannattaisi selvittää onko sairastanut vesirokon ja jos ei niin ottaa rokote. Nyt minä sitten vain kohtaan pelkojani taas jollain uudella tasolla.

Olen aina jotenkin tuntenut jotain pelkoja sairastuessani. Tavallinen flunssakin ahdistaa usein vähän alussa. Kun meneehän siinä usein omat systeemit sekaisin, joutuu perumaan jotain juttuja, ei tiedä mimmoinen tauti tällä kertaa on tullut ja kauanko kestää, erinäisiä syyllisyydentunteita jne. Ja jotenkin semmoinen yksinäisyydentunne. Viime vuoden keuhkokuume ei mitenkään vähentänyt tautipelkoa vaan melkein pahensi. Oli niin kamalaa olla aivan voimattomana yksin kauhean taudin kourissa, syödä lääkkeitä (joita pelkään myös, kun saan niin helposti kaikkia sivuvaikutuksia) ja kaiken keskellä miettiä Jumalaa, ja ihmetellä millainen Hän on, kun ei varjele tällaiselta kauhukokemukselta. Nyt sitten luen netistä aikuisten vesirokosta ja olen aivan kauhuissani. Tautia jotenkin mahdollisesti lyhentävän viruslääkkeen vaikutuksista en ole edes pystynyt lukemaan. (Siskoni ei sitä käyttänyt, kun ei ole halunnut vauvalleen lisäaineita maitoon..) Itse pitäisi sitten kuitenkin pystyä päättämään ottaako lääkkeen vai ei ja kaikki tämmöiset päätökset ahdistaa kovasti.

Eli minä nyt sitten pelkään. Ja koitan ottaa tämän nyt myös mahdollisuutena kohdata pelkoa ja ajatella pelon alle. Kun olen nyt kuitenkin Jumalan lapsi, jolla voisi olla mahdollisuus myös olla pelkäämättä tulevaisuutta. Minulla pitäisi olla mahdollisuus uskoa itseni Jumalan käsiin ja ajatella että olen turvassa tässäkin tilanteessa tapahtui mitä tapahtui. Ja minä huomaan, että luottamukseni on hyvin haperaa ja turvallisuudentunne aika olematon. Minun on vaikea luottaa että Jumala haluaa minulle vain ja ainoastaan hyvää ja parasta vaikeuksienkin keskellä. Pelkään että tauti tulee, koen sen keskellä suurta yksinäisyyttä ja Jumalakin jostain kaukaa vain ihmettelee miksi en tajunnut ottaa rokotetta ajoissa, kun olisihan tässä ollut melkein 40 vuotta aikaa..

Luen Psalmia 91 ja ihmettelen tätä uskoa. ”Hän päästää sinut linnustajan ansasta ja surmaavasta rutosta. Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus. Sinä et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka kulkee pimeässä, et tautia, joka tekee tuhojaan keskellä päivää.” (Ps. 91:3-6) Olen ollut tämän psalmin äärellä todellisten pelkojen ja tilanteiden keskellä ennenkin. Silloin kyseessä oli ”lentävät nuolet”, kun marraskuussa 2012 Tel Avivissa ollessani sinne ammuttiin Gazasta raketteja. Ja kyllä minä silloin pelkäsin päivällä lentävää nuolta ja yritin tällä psalmilla lohduttautua. Nyt puolestani rukoilen, että oikeasti ei tarvitsisi pelätä tauteja. Tuntuu uskomattomalta, että voisi oikeasti olla pelkäämättä, vaikka kysymyksessä olisi rutto: ”Kaatukoot tuhat sivuiltasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, mutta sinuun ei satu.” (Ps. 91:7) Mistä voi tulla tällainen rohkeus ja luottamus varsinkin, kun näkee että uskovillakin on monenlaisia sairauksia? Täysin yliluonnollista ja yli ymmärryksen käyvää.

Luulen, että kokemus Tel Avivin ”päivällä lentävistä nuolista” loppupeleissä kuitenkin lisäsi turvallisuudentunnettani ja luottamusta Jumalan varjelukseen koetulla alueella. Rukoilen ja toivon, että tämä nyt läpi elettävä kokemus voisi myös lisätä rohkeuttani eikä vähentää sitä entisestään. Haluaisin nähdä, että Jumala todella voi ja haluaa varjella vakavalta taudilta, vaikka sille olisikin altistunut. Tai että jos se tulee, niin ettei kuitenkaan tarvitsisi taudissakaan kokea pelkoa vaan voisi siinäkin olla turvallisin mielin kaiken keskellä.

Eilen tuli jostain syystä mieleen katsoa, mikä vesirokko on englanniksi. Niinpä niin: Chickenpox. Kanarokko. Mikäpä muukaan.. Tämä nyt toi tähän kuvioon ensimmäisen vähän huvittavan puolen..

Kanablogin kirjoittajaa uhkaa kanarokko ja Suomen kanoja uhkaa parhaillaan lintuinfluenssa, joka on levinnyt Suomeen ja tekee vakavaa tuhoa jos leviää johonkin kanalaan. Saa rukoilla suojelusta kanoille ja minullekin..

Uusi kalenterivuosi on taas alkamassa. Jotenkin ei nyt ole yhtään ”uusivuosiolo”, johtuu ehkä osittain näistä akuuteista vesirokkomietteistä.

Mutta rohkeutta ja syvää luottamusta Jumalaan kaikissa tilanteissa toivottelen kuitenkin kaikille vuodelle 2017 :)

Muutosta mökkiin

Vuoden lyhimmän päivän (pitkähkö) kirjoitus. Talvi vasta edessäpäin, mutta valo alkaa taas jo lisääntyä.  Se on joka vuosi kiva ajatus pimeyden keskellä.

Täällä on oltu taas vähän semmoisissa siivous- ja  tyhjennysajatuksissa. Sekä konkreettisesti että mielen alueella. Kimmokkeena on toiminut vaihteeksi mökkini. Siellä se nyt vajaa 4 kuukautta on vain oleillut ilman mitään käyttöä. Tulin siihen tulokseen, että mihinkään vuokrausfirmaan sitä en laita, vaan katsotaan olisiko Jumalalla sille jotain muita suunnitelmia. Ja jos ei ole, niin sitten se vain odottaa hiljaa ja kiltisti ensi kesää.

Nyt on kuitenkin jotakin uutta elämää tiedossa. Ystäväpariskunta on muuttamassa vuoden vaihteen jälkeen Herran hommiin ulkomaille. Heillä on siellä tiedossa kalustettu asunto ja nyt olisi tarvetta paikalle, jonne voisi laittaa vähän omia kalusteita ja jossa majailla, silloin kuin tulee Suomessa käymään ja haluaa vähän omaa rauhaa. Ensi viikolla olisikin sitten kalusteet kävelemässä sisään asuntoon!

Olen tosi iloinen tästä kuviosta. Viime kesänä olin mökissä aivan minimivarustuksella, kun en tiennyt, mikä jatko tulisi olemaan. Sohvia kävin katsomassa ja jotain muutakin hankintoja mietin, mutta en osannut päätöksiä tehdä enkä saanut mitään aikaiseksi. Niin nyt sitten sinne tuleekin kaikki tarvittava ja kaikki ovat iloisia. Mökin kalustetyhjyys poistuu ja tulevat satunnaiset asukkaat ovat tyytyväisiä saadessaan tavaroita säilytykseen. Tuntuu siltä, että mökki on saanut olla aivan Jumalan johdatuksessa, vaikka näitä hiljaisia kausia on ollutkin. Ja jatkossa kun siellä on kalusteet, jonkun muunkin on helpompi tarvittaessa käyttää paikkaa.

Vaikka itse en ole muuttamassa mihinkään, niin jostain syystä tämä hommeli innosti minuakin taas paikkojen järjestelyyn ja omien turhien tavaroiden pois laittamiseen. Ja nimenomaan yritän nyt erityisesti keskittyä OMIEN tavaroiden järjestelyyn enkä murehtimaan toisten tavaroista. Ongelma meinaa nimittäin välillä olla, että alan hermostua toisten tavaroista ja siitä etten pysty vaikuttamaan niiden järjestykseen. Ja sitten omat tavarat ovat myös sekaisin, mutta ne toisten tavarat ärsyttävät paljon enemmän. Maatilalla nämä kuviot menevät helposti sekaisin, kun se on maatilana yhteinen juttu (jossa minulla pitäisi olla jotain mahdollisuuksia vaikuttaa järjestyksiin), mutta samalla vanhempieni koti (johon ei ole tarkoitus tarpeettomasti sekaantua). Voisin laittaa tännekin kuvia maatilalta erilaisista vanhojen tavaroiden röykkiöistä ja taivastella niitä. Mutta liki vastaavia sekasotkukuvia voisin ottaa omista kaapeistani enkä niihin alkuunkaan samalla paatoksella suhtautuisi – nehän nyt ovat vain tavaroita, joita en ole jaksanut järjestellä ja miksi kaiken muka pitäisi olla niin siistiä..

Kovasti edelleen pyydän Jumalalta apua omaan ajatusmaailmaani. Koitan siinäkin yrittää paremmin keskittyä siihen mitä minä ajattelen ja mitä minä sanon, kuin vain kärsiä ja ahdistua, loukkaantua ja pöyristyä toisten sanomista. Kun tarkemmin huomioi omia ajatuksiaan, pääsee kyllä järkyttymään niistäkin aivan riittävästi. ”Missä toista tuomitset, sinä tuomitset itsesi, koska sinä, joka tuomitset, teet itse samoja tekoja.” (Room. 2:2) Öö, mistähän Paavali tiesi ajatukseni jo 2000 vuotta sitten..? Näinhän tuo juurikin menee. Pihan pahana toisten arvostelevia, kontrolloivia, halveksuvia jne ajatuksia ja sanoja – ja tarkemmin tarkastellen huomaan tekeväni itse juuri sitä samaa. En ollutkaan yhtään parempi, vaan ihan samaa sarjaa. Ja aivan hurjasti armoa tarvitsevana. ”Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa minut tästä kuoleman ruumiistä?” (Room. 7:24)

Mökki sen taas osoitti. Kun on tarpeeksi tyhjä, niin sitten onkin mahdollisuus, että elämä täyttyy uusilla jutuilla. Ison mullistuksenhan paikka kävi läpi kesällä 2014 ja sitä prosessia aina joskus kuvailinkin. Nykyään mökki on aika hyvä testi ja muistutus siitä kiinnittääkö ihminen huomiota sisäisiin vai ulkoisiin asioihin. Ulkopuolelta mökki on edelleen hyvin huonossa kunnossa, sisäpuolelta hyvässä. Haaveilen edelleen ulkopuolenkin kunnostuksesta, mutta siihen ei tähän mennessä ole ollut resursseja. Kun joku tulee pihaan, ensimmäinen ajatus helposti on, että onpas tölli surkeassa kunnossa. Sisälle mentyä ulkoinen surkeus yleensä unohtuu, kun kontrasti on aika iso. Ajattelen, että Jumalan työ ihmisessä alkaa myös sisältäpäin ja siitä hän on enemmän kiinnostunut kuin ulkokuoresta. Mutta uskon kyllä että Hän on myös kiinnostunut niistä ”ulkoisista” asioista, tavallisemmista arjen kuvioista, että nekin hyvin toimisivat. Kuitenkin niillä ei ole paljonkaan arvoa, jos sisällä ei ole asiat hyvin. Tämäkin mökki olisi edelleen täysin hyödytön, jos ensin olisi tehty remontti ulkopuolelle ja sisäpuoli olisi nyt laittamatta. Olisi aika ikävä tuoda ihmisiä taloon, jos he ensin ihastelisivat hienoa ulkokuorta ja sitten sisältä se olisikin aivan käyttökelvoton rakennus.

Olen kiitollinen siitäkin, että olen edes pikkuisen innostunut taas tavaroiden järjestelystä ihan tämän kerrostaloasuntoni sisäpuolella. Paljon paljon on turhaa ja käyttämätöntä. Miten sitä ihmiselle voikin kertyä niin paljon kaikenlaista vuosien varrella, joita ei muka voi laittaa pois ja että jos vaikka joskus tarvitsee (vaikka ei ole 10 vuoteen tarvinnut, eikä edes muista että semmoinen on olemassa, jos joskus oikeasti tarvisitsisi)? Ja rukoilen, että voisi oikeasti tehdä parannusta omista ajatuksista eikä niin paljon keskittyä toisten ajatuksiin ja niiden vaikutuksiin. Että Jeesuksen armo ja laupeus voisivat vielä pesiytyä omaan sydämeen ja ajatuksiin. Inhimillisesti asia on kyllä täysin mahdoton, niin kovettuneelta sydän isoilta osin vaikuttaa, ja niin mahdottomalta muutos. Mutta ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” (Luuk. 1:37) Se on se toivo.

Kipu kontrollissa

”Efraim on syvästi loukannut Herraa.” (Hoos. 12:15)

”Eikö Gileadissa ole balsamia, eikö siellä ole parantajaa, vai miksi kansani, minun tyttäreni, haavat eivät kasva umpeen? (Jer. 8:22)

Täällä ollaan taas syväkiputeemojen äärellä. Omia haavoja katselemassa ja kuinka sitten niistä ja omasta itsekkyydestä käsin on toiminut tietyillä tavoilla aiheuttaen kipuja muille. On omia kipujen suojamekanismeja kuten vihaisuus ja etäisyyden otto, jotka eivät ongelmaa paranna, mutta jotka vain niin automaattisesti toimivat, kun ei muuhunkaan pysty. Periaatteessa haluaisi yhteyttä, mutta kipeiden haavojen takia toimii itsekin eristävällä tavalla – rakentaen muureja siltojen sijaan.

Aamulla luin tuon aloituksen kohdan Hoosean kirjasta. Tuntui jotenkin erikoisen herkältä, että Jumala profeettansa kautta kertoo tulleensa syvästi loukatuksi. Efraim eli Israelin 10 pohjoista heimoa päätyivät pitkäkestoiseen epäjumalanpalvelukseen, eivätkä he lukuisien profeettojen kehotuksista huolimatta Herran luo sydämestään kääntyneet. Heillä, joilla olisi ollut mahdollisuus suhteeseen Jumalansa kanssa, ei kuitenkaan ollut siihen halua. He, jotka eivät olleet pakanoita vaan liiton kansaa – he eivät Jumalasta välittäneet vaan rikkoivat liiton. Ja se loukkasi syvästi Herraa. Hän paljastaa sydämensä ja kertoo, että se kipunsa. Ja eikö se taas kerro siitä, että Hän todella rakasti ja välitti. ”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni?” (Jer. 31:20)

On tuskallisimman tuskallista kun iskut tulevat läheltä – sieltä missä on suhde. Kun oma läheinen, jolta eniten odottaa rakkautta onkin murskaamassa. On aivan eri asia saada ivaa ulkopuolisilta henkilöiltä, kuin niiltä, joiden kuuluisi olla rakkauden piirissä. Efraimilla ja Jumalalla oli suhde, mutta se meni rikki emmekä ole tästä suhteesta kolmeen vuosituhanteen juuri mitään kuulleet. Vain tulevat lupaukset olemme voineet lukea: ”Vaikka minä puhuinkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra. ” (Jer. 31:20)

Kivun erottavan tuskan ja yhteyden kaipuun sekoitus. Kumpi voittaa? Kuinka sydän voisi olla kestävämpi, ettei tuska pääsisi voitolle? Kuinka vanhat haavat voisivat puhdistua niin, etteivät ne enää vaikuttaisi yletöntä kipuherkkyyttä?

Yksi Pohjoisvaltio Israelin eli Efraimin julmimpia henkilöitä oli kuningatar Iisebel. Hän jyräsi miehensäkin mennen tullen. Murhaamista kaihtamaton Iisebel kuulostaa toki äkkiseltään karulta esimerkiltä tähän aikaan, mutta Raamattua lukeville hän varmasti tulee ensimmäisenä mieleen kun aletaan puhua väärällä lailla toisia kontrolloivista ihmisistä. Lailliset omistukset, omat rajat ja puolison toimenkuva eivät merkinneet Iisebelille mitään, kun hän alkoi vääryyden toimillaan hankkia puolisonsa haluamaa toisen henkilön viinitarhaa. Iisebelin toimien jälkeen kivet lensivät ja palstan laillisesta omistajasta tehtiin ensin rikollinen ja sitten heti perään vainaja.

On tuskallista olla kontrolloivassa suhteessa. Aivan kuin Iisebel teki viinitarhurista nimeltä Naabot rikollisen, hänen yrittäessään vain ylläpitää normaaleja rajoja, myös kontrolloiva ihminen saa toisen tuntemaan itsensä jotenkin ”rikolliseksi” tavallisen arjen keskellä vain pitämällä kiinni omista rajoistaan. Naabotilla ei paljon mahdollisuuksia ollut, kun vastassa oli hallitseva kuningatar. Iisebel puolestaan ajatteli varmaankin tekevänsä hyvän teon ja auttavansa vain puolisoaan. Asiat voivat mennä mielessä niin solmuun, että kuvittelee tekevänsä hyvää vaikka onkin aivan väärällä asialla.

Tuskallista on myös löytää kontrolloiva käytös oman puseron sisältä. Tiedän, että se on onnistunut minulta varsin hyvin ilman että ollenkaan olen huomannut niin toimivani. Rukoilen, että saisin vielä mahdollisuuden selkeästi pyytää anteeksi kontrolloivaa käytöstäni siinä ihmissuhteessa, jossa se mielestäni kaikkein eniten on tullut esille ja kipua tuottanut. En sitä silloin vuosia sitten tajunnut ollenkaan. Mutta toisen oli pakko vetäytyä – ei siinä muita vaihtoehtoja ollut näin jälkeenpäin ajatellen. Kipeää aikaa puolin ja toisin sekin. Nyt ei voi kuin rukoilla, että Herra sydäntä niin hoitaisi, että nämä kaikki kontrolloimiset voisivat olla vielä menneen talven lumia ja osaisi arvostaa itsekin rakkaudella omia ja toisen rajoja ja vapautta. Sitä samaa mitä päivittäin kaipaan saavani vielä kokea näissä omissa kuvioissani.

”Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu.” (1. Piet. 2:24). Jumala parantaa ihmisen haavat Jeesuksen haavojen kautta. Se ei aina aukea ihan heti. Mutta tätä haluan ajatella ja jotakin syväsukellusta Jeesuksen haavoihin rukoilen. En ymmärrä sitä nyt, mutta uskon että näin kuitenkin on. Syvemmälle Jeesukseen, syvemmälle hänen kärsimyksiinsä, syvemmälle hänen sovitukseen, syvemmälle hänen anteeksiantamukseen ja armoonsa.

”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton.” (Jer. 31:31) Jeesuksen haavoissa myös Efraim on saanut uuden mahdollisuuden. Uusi liitto Jeesuksen veressä. Haluan uskoa, että myös syvästi loukatut voi Jeesuksen veri parantaa. Jumalan oma sydämen tuska Efraimista on siitä esimerkkinä. ”Ottakaa mukaanne sanoja ja palatkaa Herran luo. Sanokaa hänelle: Anna anteeksi kaikki rikokset, ota meidät armoihisi, niin me uhraamme sinulle huultemme hedelmän.” ”Minä parannan heidän luopumuksensa, omasta halustani minä heitä rakastan, sillä minun vihani on kääntynyt heistä pois.” (Hoos. 14:3,5)

Lempeyttä ilmassa

Israelin ihanuuksien ja kuntavaaliehdokkuusihmettelyjen (edelleen epäselvyys) jälkeen ajatukset ovat palanneet vähän tutumpiin uomiin. Kuten siihen tosiasiaan, että 3 kuukauden kuluttua olen 40-vuotias. Omanlainen prosessinsa tämäkin. Kuitenkin minulla on ollut melkein koko elämän jonkinlainen haavekuva siitä, että viimeistään 40-vuotiaana olisi omaa perhettä. Niin ei se sitten ihan pelkällä olankohautuksella mene, että ei muuten olekaan. Vaikka kuinka unelmoi ja haaveili, uskoi ja odotti ihmeitä - niin ei sitten tullutkaan. Ja nyt pitäisi sitten valmistautua täyttämään pyöreitä ja jotenkin iloisesti juhlistamaan sitä - samalla kun haluaisi painua häpeämään maan alle itseään ja asiaa, mikä tuntuu suurimmalta mahdolliselta epäonnistumiselta elämässä. Ehkä löydän jonkun sopivan kaivosluolan juhlapaikaksi..

Kyllä tästä 40-vuotisasiastakin aika isoja solmuja löytyy. Kuten se, että periaatteessa haluaisin kutsua ystäviä vähän enemmän kokoon, mutta sitten kuitenkin huomion keskipisteenä oleminen tuntuu kuitenkin tosi vaikealta. Viime keväänä jotenkin rohkeammin mietin juhlien järjestämistä, mutta kuviot ovat muuttuneet muillakin lailla: useampia henkilöitä, joita olin ajatellut juhliin, ei ole Suomessa silloin. Että eiköhän se jotenkin paljon matalammalla profiililla sitten mene ja toivottavasti voisi sitä jotakin iloa aiheesta kuitenkin löytyä. Jos kuitenkin voisi löytää näistä vuosista kultahippuja ja pikkutimantteja kaiken sen muuten niin turhalta ja arvottomalta tuntuvan joukosta.

Kuluneella viikolla yhtenä aamuna herättyäni mietin erityisesti tätä 40-v-päivän lähestymistä ja oli siitä vain ikävä olotila. Mutta sen kaiken epäonnistumisen ja häpeän tunteen keskelle jostain pulpahtikin yhtäkkiä ajatus – lempeä itselleen. Jumala onnistui jälleen vetämään oikean kortin esiin oikeaan aikaan.. Tuon aamun jälkeen olen miettinyt paljon enemmän tätä itsensä lempeästi kohtelemista ja sitä kautta tämä koko 40-vee-asiakin tuntuu paljon paremmalta. Tuli mieleen, että jos vaikka sitten mentäisiin viettämään päivää läheiseen kylpylähotelliin niiden naisten kanssa, joiden kanssa kokoonnutaan aina välillä juttelemaan elämästä yleensä. Ja jos muutenkin saisin löytää lisää lempeitä ajatuksia ja mahdollisuuksia myös niiden toteuttamiseen. Ehkä jotain nättejä vaatteita, hierontaa ja muita kauneudenhoitojuttuja, mistä voisi tulla ihan hyvä mieli. Olenkin jo vähän aloitellut näitä juttuja ja taidan jatkaa tässä seuraavat kuukaudet! J Onhan tämä 40-vee nyt sen verran iso siirtymä että kannattaa aloittaa nämä lempeysajatukset ihan ajoissa ja mielellään jättää ne päälle loppuelämäksi.

Näistä lempeysajatuksista käsin katsottuna tuntuu aika hurjalta ja surulliselta, että itsetuhoiset ajatuksetkin ovat joskus päässäni pyörineet. Kuinka julma sitä itselleen voi ihan tavallinen ihminen olla, kun raskaat ajatukset saavat ylivallan.

Katselin tällä viikolla myös hyvän tv-ohjelman introverteista (Inhimillinen tekijä). Siinä hyvin kävi ilmi kuinka introverteilla on suurempi riski masennukseen vain siksi että laajan ja pohdiskelevan ajatusmaailman mahdollisuus joutua negatiivisuuden kierteeseen on suurempi kuin henkilöillä, joilla on suurempi tarve jatkuvaan ulkopuolisen maailman ärsykkeisiin ja kokemuksiin. Yksinoloa enemmän tarvitsevan persoonan hyvinvoinnille on hyvin tärkeää, että omat ajatukset ovat positiivisia, kun niiden ajatusten kanssa ekstroverttiä paljon enemmän aikaansa viettää. Ja kuinka taas voisi olla hyvät ajatukset itseään kohtaan jos ei hyväksy itseään sellaisena kuin on – esimerkiksi hiljaisuutta ja rauhaa hyvinvointiinsa tarvitsevana introverttina/erityisherkkänä persoonana.

On ollut jotenkin ihmeellistä nähdä, miten koko ajan Jumala on tuntenut minut niin paljon paremmin kuin minä itse. En ole osannut vuosien varrella ymmärtää ja lempeästi hyväksyä, että tarvitsen selkeästi yksinoloa, vaan olen ajatellut ominaisuutta paljon enemmän jonakin huonoutena ja epäonnistumisena sosiaalisissa suhteissa. Palkkatöissä väsyin ihan hirveästi ja sitäkin pidin kuitenkin myös jonakin epäonnistumisena. Nyt alan ymmärtää, että olen oikeasti jonkinasteinen erityisherkkä ja että minulle ei vain ollenkaan sovi, että olen (ihmishälinässä) töissä, jossa ei voi itse määritellä työaikoja ja levätä tarpeen tullen. Maatilaa olen ajatellut pahimmillaan jonakin kauheana taakkana, mutta nyt alkaa tulla valonvälähdyksiä että ehkä juuri siinä paikassa ja yrittäjänä parhaiten kuitenkin löytyisivät ne mahdollisuudet itsenäiseen toimintaan ja tekemisten ja lepäämisten muotoutumiseen – rauhallisessa ympäristössä. Parisuhteessa en olisi kyennyt kertomaan omista tarpeistani, kun en niitä itsekään ole ymmärtänyt enkä hyväksynyt osaksi minua. Jumala on tiennyt että on kuitenkin ollut parempi ettei puolisoa ole toistaiseksi ollut, vaikka minulle tämäkin puoli on näyttäytynyt toki ensisijaisesti vain epäonnistumisena.

Eli ehkä edelleen jotakin hyvää on kuitenkin muodostumassa kaiken sen keskellä, mikä päällimmäisenä on näyttänyt vain 40-vuotiselta sarjalta epäonnistumisia.. Laskeutumisvalmistelut lempeään neljäänkymmeneen on aloitettu..