Israelin ihanuuksien ja kuntavaaliehdokkuusihmettelyjen
(edelleen epäselvyys) jälkeen ajatukset ovat palanneet vähän tutumpiin uomiin.
Kuten siihen tosiasiaan, että 3 kuukauden kuluttua olen 40-vuotias. Omanlainen
prosessinsa tämäkin. Kuitenkin minulla on ollut melkein koko elämän jonkinlainen
haavekuva siitä, että viimeistään 40-vuotiaana olisi omaa perhettä. Niin ei se
sitten ihan pelkällä olankohautuksella mene, että ei muuten olekaan. Vaikka
kuinka unelmoi ja haaveili, uskoi ja odotti ihmeitä - niin ei sitten
tullutkaan. Ja nyt pitäisi sitten valmistautua täyttämään pyöreitä ja jotenkin
iloisesti juhlistamaan sitä - samalla kun haluaisi painua häpeämään maan alle itseään
ja asiaa, mikä tuntuu suurimmalta mahdolliselta epäonnistumiselta elämässä. Ehkä
löydän jonkun sopivan kaivosluolan juhlapaikaksi..
Kyllä tästä 40-vuotisasiastakin aika isoja solmuja löytyy.
Kuten se, että periaatteessa haluaisin kutsua ystäviä vähän enemmän kokoon,
mutta sitten kuitenkin huomion keskipisteenä oleminen tuntuu kuitenkin tosi vaikealta.
Viime keväänä jotenkin rohkeammin mietin juhlien järjestämistä, mutta kuviot
ovat muuttuneet muillakin lailla: useampia henkilöitä, joita olin ajatellut
juhliin, ei ole Suomessa silloin. Että eiköhän se jotenkin paljon matalammalla
profiililla sitten mene ja toivottavasti voisi sitä jotakin iloa aiheesta
kuitenkin löytyä. Jos kuitenkin voisi löytää näistä vuosista kultahippuja ja pikkutimantteja
kaiken sen muuten niin turhalta ja arvottomalta tuntuvan joukosta.
Kuluneella viikolla yhtenä aamuna herättyäni mietin erityisesti
tätä 40-v-päivän lähestymistä ja oli siitä vain ikävä olotila. Mutta sen kaiken
epäonnistumisen ja häpeän tunteen keskelle jostain pulpahtikin yhtäkkiä ajatus –
lempeä itselleen. Jumala onnistui jälleen vetämään oikean kortin esiin oikeaan
aikaan.. Tuon aamun jälkeen olen miettinyt paljon enemmän tätä itsensä
lempeästi kohtelemista ja sitä kautta tämä koko 40-vee-asiakin tuntuu paljon
paremmalta. Tuli mieleen, että jos vaikka sitten mentäisiin viettämään päivää läheiseen
kylpylähotelliin niiden naisten kanssa, joiden kanssa kokoonnutaan aina välillä
juttelemaan elämästä yleensä. Ja jos muutenkin saisin löytää lisää lempeitä
ajatuksia ja mahdollisuuksia myös niiden toteuttamiseen. Ehkä jotain nättejä
vaatteita, hierontaa ja muita kauneudenhoitojuttuja, mistä voisi tulla ihan
hyvä mieli. Olenkin jo vähän aloitellut näitä juttuja ja taidan jatkaa tässä
seuraavat kuukaudet! J
Onhan tämä 40-vee nyt sen verran iso siirtymä että kannattaa aloittaa nämä
lempeysajatukset ihan ajoissa ja mielellään jättää ne päälle loppuelämäksi.
Näistä lempeysajatuksista käsin katsottuna tuntuu aika
hurjalta ja surulliselta, että itsetuhoiset ajatuksetkin ovat joskus päässäni
pyörineet. Kuinka julma sitä itselleen voi ihan tavallinen ihminen olla, kun
raskaat ajatukset saavat ylivallan.
Katselin tällä viikolla myös hyvän tv-ohjelman
introverteista (Inhimillinen tekijä). Siinä hyvin kävi ilmi kuinka introverteilla
on suurempi riski masennukseen vain siksi että laajan ja pohdiskelevan ajatusmaailman
mahdollisuus joutua negatiivisuuden kierteeseen on suurempi kuin henkilöillä, joilla
on suurempi tarve jatkuvaan ulkopuolisen maailman ärsykkeisiin ja kokemuksiin. Yksinoloa
enemmän tarvitsevan persoonan hyvinvoinnille on hyvin tärkeää, että omat
ajatukset ovat positiivisia, kun niiden ajatusten kanssa ekstroverttiä paljon
enemmän aikaansa viettää. Ja kuinka taas voisi olla hyvät ajatukset itseään
kohtaan jos ei hyväksy itseään sellaisena kuin on – esimerkiksi hiljaisuutta ja
rauhaa hyvinvointiinsa tarvitsevana introverttina/erityisherkkänä persoonana.
On ollut jotenkin ihmeellistä nähdä, miten koko ajan Jumala
on tuntenut minut niin paljon paremmin kuin minä itse. En ole osannut vuosien
varrella ymmärtää ja lempeästi hyväksyä, että tarvitsen selkeästi yksinoloa,
vaan olen ajatellut ominaisuutta paljon enemmän jonakin huonoutena ja epäonnistumisena
sosiaalisissa suhteissa. Palkkatöissä väsyin ihan hirveästi ja sitäkin pidin
kuitenkin myös jonakin epäonnistumisena. Nyt alan ymmärtää, että olen oikeasti
jonkinasteinen erityisherkkä ja että minulle ei vain ollenkaan sovi, että olen (ihmishälinässä)
töissä, jossa ei voi itse määritellä työaikoja ja levätä tarpeen tullen.
Maatilaa olen ajatellut pahimmillaan jonakin kauheana taakkana, mutta nyt alkaa
tulla valonvälähdyksiä että ehkä juuri siinä paikassa ja yrittäjänä parhaiten
kuitenkin löytyisivät ne mahdollisuudet itsenäiseen toimintaan ja tekemisten ja
lepäämisten muotoutumiseen – rauhallisessa ympäristössä. Parisuhteessa en olisi
kyennyt kertomaan omista tarpeistani, kun en niitä itsekään ole ymmärtänyt enkä
hyväksynyt osaksi minua. Jumala on tiennyt että on kuitenkin ollut parempi
ettei puolisoa ole toistaiseksi ollut, vaikka minulle tämäkin puoli on näyttäytynyt
toki ensisijaisesti vain epäonnistumisena.
