”Efraim on syvästi loukannut Herraa.” (Hoos. 12:15)
”Eikö Gileadissa ole balsamia, eikö siellä ole parantajaa,
vai miksi kansani, minun tyttäreni, haavat eivät kasva umpeen? (Jer.
8:22)
Täällä ollaan taas syväkiputeemojen äärellä. Omia haavoja
katselemassa ja kuinka sitten niistä ja omasta itsekkyydestä käsin on toiminut
tietyillä tavoilla aiheuttaen kipuja muille. On omia kipujen suojamekanismeja
kuten vihaisuus ja etäisyyden otto, jotka eivät ongelmaa paranna, mutta jotka
vain niin automaattisesti toimivat, kun ei muuhunkaan pysty. Periaatteessa
haluaisi yhteyttä, mutta kipeiden haavojen takia toimii itsekin eristävällä
tavalla – rakentaen muureja siltojen sijaan.
Aamulla luin tuon aloituksen kohdan Hoosean kirjasta. Tuntui
jotenkin erikoisen herkältä, että Jumala profeettansa kautta kertoo tulleensa
syvästi loukatuksi. Efraim eli Israelin 10 pohjoista heimoa päätyivät
pitkäkestoiseen epäjumalanpalvelukseen, eivätkä he lukuisien profeettojen kehotuksista
huolimatta Herran luo sydämestään kääntyneet. Heillä, joilla olisi ollut
mahdollisuus suhteeseen Jumalansa kanssa, ei kuitenkaan ollut siihen halua. He,
jotka eivät olleet pakanoita vaan liiton kansaa – he eivät Jumalasta
välittäneet vaan rikkoivat liiton. Ja se loukkasi syvästi Herraa. Hän paljastaa
sydämensä ja kertoo, että se kipunsa. Ja eikö se taas kerro siitä, että Hän todella
rakasti ja välitti. ”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni?”
(Jer. 31:20)
On tuskallisimman tuskallista kun iskut tulevat läheltä –
sieltä missä on suhde. Kun oma läheinen, jolta eniten odottaa rakkautta onkin
murskaamassa. On aivan eri asia saada ivaa ulkopuolisilta henkilöiltä, kuin
niiltä, joiden kuuluisi olla rakkauden piirissä. Efraimilla ja Jumalalla oli
suhde, mutta se meni rikki emmekä ole tästä suhteesta kolmeen vuosituhanteen
juuri mitään kuulleet. Vain tulevat lupaukset olemme voineet lukea: ”Vaikka
minä puhuinkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni
kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra. ” (Jer.
31:20)
Kivun erottavan tuskan ja yhteyden kaipuun sekoitus. Kumpi
voittaa? Kuinka sydän voisi olla kestävämpi, ettei tuska pääsisi voitolle?
Kuinka vanhat haavat voisivat puhdistua niin, etteivät ne enää vaikuttaisi
yletöntä kipuherkkyyttä?
Yksi Pohjoisvaltio Israelin eli Efraimin julmimpia
henkilöitä oli kuningatar Iisebel. Hän jyräsi miehensäkin mennen tullen.
Murhaamista kaihtamaton Iisebel kuulostaa toki äkkiseltään karulta esimerkiltä
tähän aikaan, mutta Raamattua lukeville hän varmasti tulee ensimmäisenä mieleen
kun aletaan puhua väärällä lailla toisia kontrolloivista ihmisistä. Lailliset
omistukset, omat rajat ja puolison toimenkuva eivät merkinneet Iisebelille
mitään, kun hän alkoi vääryyden toimillaan hankkia puolisonsa haluamaa toisen
henkilön viinitarhaa. Iisebelin toimien jälkeen kivet lensivät ja palstan
laillisesta omistajasta tehtiin ensin rikollinen ja sitten heti perään vainaja.
On tuskallista olla kontrolloivassa suhteessa. Aivan kuin
Iisebel teki viinitarhurista nimeltä Naabot rikollisen, hänen yrittäessään vain
ylläpitää normaaleja rajoja, myös kontrolloiva ihminen saa toisen tuntemaan
itsensä jotenkin ”rikolliseksi” tavallisen arjen keskellä vain pitämällä kiinni
omista rajoistaan. Naabotilla ei paljon mahdollisuuksia ollut, kun vastassa oli
hallitseva kuningatar. Iisebel puolestaan ajatteli varmaankin tekevänsä hyvän
teon ja auttavansa vain puolisoaan. Asiat voivat mennä mielessä niin solmuun,
että kuvittelee tekevänsä hyvää vaikka onkin aivan väärällä asialla.
Tuskallista on myös löytää kontrolloiva käytös oman puseron
sisältä. Tiedän, että se on onnistunut minulta varsin hyvin ilman että ollenkaan
olen huomannut niin toimivani. Rukoilen, että saisin vielä mahdollisuuden selkeästi
pyytää anteeksi kontrolloivaa käytöstäni siinä ihmissuhteessa, jossa se mielestäni
kaikkein eniten on tullut esille ja kipua tuottanut. En sitä silloin vuosia
sitten tajunnut ollenkaan. Mutta toisen oli pakko vetäytyä – ei siinä muita
vaihtoehtoja ollut näin jälkeenpäin ajatellen. Kipeää aikaa puolin ja toisin
sekin. Nyt ei voi kuin rukoilla, että Herra sydäntä niin hoitaisi, että nämä
kaikki kontrolloimiset voisivat olla vielä menneen talven lumia ja osaisi
arvostaa itsekin rakkaudella omia ja toisen rajoja ja vapautta. Sitä samaa mitä
päivittäin kaipaan saavani vielä kokea näissä omissa kuvioissani.
”Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu.” (1. Piet.
2:24). Jumala parantaa ihmisen haavat Jeesuksen haavojen kautta. Se ei aina
aukea ihan heti. Mutta tätä haluan ajatella ja jotakin syväsukellusta Jeesuksen
haavoihin rukoilen. En ymmärrä sitä nyt, mutta uskon että näin kuitenkin on.
Syvemmälle Jeesukseen, syvemmälle hänen kärsimyksiinsä, syvemmälle hänen
sovitukseen, syvemmälle hänen anteeksiantamukseen ja armoonsa.
”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen
Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton.” (Jer. 31:31) Jeesuksen
haavoissa myös Efraim on saanut uuden mahdollisuuden. Uusi liitto Jeesuksen
veressä. Haluan uskoa, että myös syvästi loukatut voi Jeesuksen veri parantaa.
Jumalan oma sydämen tuska Efraimista on siitä esimerkkinä. ”Ottakaa mukaanne
sanoja ja palatkaa Herran luo. Sanokaa hänelle: Anna anteeksi kaikki rikokset, ota
meidät armoihisi, niin me uhraamme sinulle huultemme hedelmän.” ”Minä parannan
heidän luopumuksensa, omasta halustani minä heitä rakastan, sillä minun vihani
on kääntynyt heistä pois.” (Hoos. 14:3,5)
