Tuppi suussa

Torstain paneelikeskustelu on takanapäin, samoin eilinen marketin edessä tepastelu ja lettujen jako –tilaisuus. Jälkimmäisen seurauksena kävin hetki sitten toimittamassa Raamatun eräälle henkilölle, joka sellaista keskustelujen seurauksena alkoi toivoa itselleen. Paras mahdollinen seuraus vaalitouhuista.

Mutta se paneelikeskustelu. Se jännitti etukäteen ja se herätti ajatuksia jälkikäteen. Oltiin siis paneelikeskustelussa oman kylän koulussa. Siis sen kylän koululla, missä maatila sijaitsee, missä itse olen ala-asteeni käynyt ja kylällä, joka tuntuu enemmän kotikylältä kuin tämä pikkukaupungin keskustaajama, missä kerrostalo sijaitsee. Nykyinen kaupunginvaltuusto on väläytellyt kyläkoulun lopettamisen uhkaa ja seuraava valtuusto tulee päätöksiä tekemään. Ja kylällä tehdään nyt monenmoista, että koulu voisi jatkua. Kuten että järjestettiin ehdokkaille keskustelutilaisuus kylien asioista.

Julkinen, spontaani mielipiteiden ilmaiseminen suullisesti ääneen on ollut minulle aina tosi vaikeaa. Olen kyllä jossain määrin harjaantunut pitämään esitelmiä, siis ennalta valmistettuja suullisia esityksiä, mutta tuollaiset keskustelemalla tapahtuvat julkiset tilanteet ovat kyllä olleet ihan mahdottomuus. Olen yleensä aivan lukossa ja seuraavana päivänä tulee mieleen asiat mitä olisi voinut sanoa. Jännitys, mikä minulla on noissa tilanteissa vie mahdollisuuden olla rennosti jotakin mieltä ja vielä kertoakin sen ääneen.

Olin hiljaisempien joukossa tässä elämäni ensimmäisessä paneelikeskustelussa. Isommassa joukossa kuuntelijan rooli on minulle vain niin paljon luontaisempi. Ja tämä keskusteleva joukko oli todella iso – 20 ehdokasta keskustelemassa. Pyysin yhden puheenvuoron ja sen jälkeen oli jo olo että kyllä tässä onkin jo sanottu ihan tarpeeksi. Noin isoon joukkoon sopi jo muutama, jotka eivät sanoneet mitään. Ja toki sitten ne, joilla oli sanomista paljonkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt monenlaista. Toki niitäkin jotain asioita, mitä tosiaan olisi voinut sanoa keskustelussa, mutta mitä en sanonut. Enemmän olen kuitenkin miettinyt muita juttuja. Kaikkea sitä, mikä niin suuresti vaikeuttaa puhumista ylipäänsä. Ajattelen, että ihmiset ovat perusluonteeltaankin erilaisia, joku on puheliaampi kuin toinen. Mutta sitten on kyllä myös olemassa esimerkiksi peloista nousevia esteitä puhumiselle, ja niistä toki haluaisi päästä eroon. Tunnistan näitä itsessäni paljon, ettei ihan koko totuus ole se, että ”olen vain hiljaisempi”. Välillä koen suurta ristiriitaa siitä, että toisaalta haluaisinkin saada ääneni kuuluville, mutta että sen vaan jotenkin tukahdutan, kun en pysty antamaan itselleni lupaa sanoa jotakin ääneen. Julkiseen puhumiseeni liittyy paljon ristiriitaisia vahvoja tunteita ja ajatuksia, jotka vellovat omassa mielessäni ja fyysisesti kehossanikin. Ja kun vellonta rauhoittuu, tilanne jossa olisi voinut jotakin sanoa, on jo ohi..

Puhumisen esteet taitaa olla aika iso vyyhti asioita sekin. Yksi asia on itsekriittisyyteni ja yleinen arvosteleva asenteeni kaikkia kohtaan, jotka jotakin julkisesti ääneen sanovat. Sitä on vain päätynyt hiljaisen ja arvioivan sivustaseuraajan rooliin, jota onkin aika vaikea muuttaa, kun se sama arvostelevuus kohdistuu myös omiin puheisiin. Pitäisi muka sanoa jotakin niin fiksua, ettei pystykään sanomaan mitään. Ennen tuota paneelia minun täytyi antaa itselleni lupa mokata, mutta ei se tainnut ihan syvintä sisintä vielä tavoittaa vaan silti oli vähän liian kova yritys jotenkin ”päteä” ja ”tehdä vaikutelma”.

Seuraava näkökulma on sitten juuri tuo ”mitä muut ajattelevat” –puoli. Se kunnian hakeminen, minkä Raamattu selkeästi synniksi ilmoittaa. Tämä nousi nyt hyvin esiin paneelin jälkimainingeissa. On jotenkin järkyttävääkin huomata, kuinka paljon minusta löytyy edelleen halua miellyttää muita, halua päteä, halua tulla ajatelluksi fiksuksi ja ymmärtäväiseksi ihmiseksi jne. Kuinka paljon edelleen haluan ihmisiltä mainetta ja kunniaa. Kuinka vähän olen ”kuollut itselleni” sittenkään tällä kunnianhimon alueella. Todella vähän, ei voi kuin syntinä sen tunnustaa.

Paneelikeskustelun jälkeisenä päivänä luin Raamatusta 4. Moos. 25:6-18, jossa israelilainen mies yhtyy epäjumalia palvovaan naiseen ja heidät lävistetään kuoliaiksi. Tämä kohta puhui minulle yllättävän vahvasti omasta halusta saada mielihyvää ”lihan” eli langenneen luonnon keinoin, tässä tapauksessa kunnianhimon eli ihmisten miellyttämisen nautintoa hakien. Kuinka helposti yhdynkään asioihin, joissa mahdollisuutena on saada osaksi ihmisten miellyttämistä. Ja kuinka täysin Jumalan ajatusten vastaista tällainen ihmisten miellyttäminen on. Politiikassa jos missä, oma sydän pitäisi olla jotenkin ihmeellisen vapaa halusta miellyttää ihmisiä, koska muuten uskova kyllä päätyy yhtymään maailmaan.

Nämä ovat isoja prosesseja ja varmasti tässä asiassa saa pyytää Jumalan apua elämänsä loppuun asti. Mutta jotenkin sain tässäkin asiassa lohdutusta Jeesuksen rististä. Hänen lihansa lävistettiin meidän puolestamme. Ja Raamatun mukaan meillä on mahdollisuus tulla osalliseksi Jeesuksen kuolemasta. Meillä on mahdollisuus kuolla itsellemme ja himoillemme. Myös halulle miellyttää. Ei voi kuin rukoilla että se mitä Jeesus on tehnyt, voisi tulla todeksi myös tällä elämänalueella. Että pääsisi todella vapaaksi halusta miellyttää ihmisiä. Se ei voi olla muuta kuin Jumalan ihmeellinen teko.

”Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Älkäämme tavoitelko turhaa kunniaa, ärsytellen ja kadehtien toisiamme.” (Gal. 5:24,26)

”Ihmisiäkö minä nyt taivuttelen puolelleni vai Jumalaa? Tai pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija.” (Gal. 1:10)

Aapiskukon asialla

Tarkoitus oli olla näissä kuntavaaleissa se takarivin taavi, joka ehkä saa muutaman äänen omasta tuttavapiiristä ilman sen kummempia ulostuloja ja that’s it. Tämä taktiikka on nyt romuttunut ja välillä tuntuu, että ei kai vaan ”lehdistön ihannekana” iske jälleen, kun ”joka puolelta” kysellään jotakin. Passiivinen listantäyte-ehdokas -taktiikka voisi onnistuakin suht hyvin, jos omalla kylällä ei olisi lakkautusuhan alla olevaa kyläkoulua. Toki oman kylän koulu on ollut yhtenä motivaation lähteenä omaan ehdokkuuteenkin, mutta en nyt ihan tämmöistä arvannut odottaa. Tämä asetelma sotkee nyt kovasti toiveitani olla hajuton, mauton ja näkymätön! Kuluneella viikolla kyläaktiivit julkaisivat tiedotteen, jossa esiteltiin kaikki omasta ja naapurikylästä olevat kuntavaaliehdokkaat (9 hlö). Sinne sitten meikäläinen raapusti oman stoorinsa uskoontuloineen päivineen ja tämä sitten jaettiin kylän joka kotiin. Ensi viikolla on ehdokkaiden paneelikeskustelu kyläkoululla. Myös kaupungin paikallislehti otti yhteyttä tehdessään juttua yksityisteistä ja otti lehtijutun yhteyteen neljän ehdokkaan kommentit. Niinpä sitten päädyin naamani kera paikallislehteen lausumaan kantojani yksityisteiden avustuksista! Näkymättömyystaktiikka on nyt toiminut aika huonosti..

Mutta siis että ehdokkaiden paneelikeskustelu kylien asioista oman kylän koululla, omalla vanhalla ala-asteella! Tämä on minulle nyt kyllä aikamoinen asia. Siis että apua. Toki ei ole pakko mennä. Mutta eihän siinäkään mitään järkeä ole. Jos haluan että koulu jatkuu ja että olisi valmis kaupunginvaltuustossa äänestämään koulun jatkon puolesta, niin kai tämä nyt sitten pitäisi voida sanoa ääneen jossain paneelikeskustelussakin. Ja sitten ihan kauheasti jännittää kuitenkin se esillä oleminen. Ja se käytännön asioista tietämisen vähyys. Tilaisuuden muiksi aiheiksi koulun lisäksi on kerrottu kaavoitusasiat, liikenneyhteydet ja kuituverkot ja enhän minä tiedä näistä mitään! Ja tämä tietämättömyys pitäisi sitten julkistaa koko kylän yhteisessä vaali-illassa. Se tuntuu kauhean häpeälliseltä ja kiusalliselta.

Viimeksi kirjoitin Esterin kirjan tapahtumista ja Mordokain ja Esterin yhteistyöstä. Toki toivon, että tuonne paneeliinkin tulisi joku toinen kristitty ehdokas, jolta saisin tukea ja joka jotenkin tietäisi enemmän eikä oma tietämättömyys tulisi niin valtavasti alleviivatuksi. Näissä tunnelmissa en kuitenkaan voi välttyä näkemästä Esterin kirjassa myös sitä jokaisen yksilön omaa valintaa ja omaa osaa. Vaikka kuinka olisi tukea, on myös välttämättä se paikka, jossa voi seistä vain yksin. Vaikka kuningatar Ester sai rohkaisua Mordokailta ja suuren rukoustuen muilta, oli hänen astuttava kuninkaan eteen täysin yksin. Häntä pelotti, ja hänen täytyi ”kuolla itselleen” pystyäkseen asian tekemään. ”Jos tuhoudun, niin tuhoudun” (Ester 4:16) oli hänen ajatuksensa. Hän meni ja sai armon.

En ole astumassa fyysisen kuoleman mahdollisuuden eteen kyläkoulun vaalipaneelissa. Mutta silti minua pelottaa. Julkisen häpeän pelko tässä tilanteessa on suuri. Tulla naurunalaiseksi omalla vanhalla koululla. Koko kylän edessä. Eräs vanha koulukaveri on myös ehdokkaana ja paljon muita puolituttuja. Kaikki kyläläiset, joita jännitän muutenkin yleisönä. Ehkä vanhoja opettajianikin paikalla. Lehdistöä varmasti. Ilma sakeana vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Ja minä siellä sitten jotakin piipertämässä, kun on pakko sanoa jotakin, vaikka minulla ei ole mitään sanottavaa. Tunnemaailma vie täysin sinne hyvin epävarman alakoululaisen paidan sisälle. Onko tämä nyt julkinen nöyryytys. Kaikki muut tietävät kaavoituskuvioita ja heillä on mielipiteet joka asiaan ja minä olen aivan öönä aapisen laidalla.

”Jos tuhoudun, niin tuhoudun”. Ei oikein muulla asenteella voi mennä eteenpäin kun hyväksyä myös mahdollinen ”kuoleminen”, siis itselle kuoleminen, nöyryytys ja häpeä.

Ja juu. Saa rukoilla tämän tilanteen puolesta. Vaalipaneeli on to 23.3. klo 18. Jos kuitenkin tässä voisi olla joku pointti. Jos kuitenkin Jumala voisi tulla kirkastetuksi kaiken tämän keskellä.

(Ja kai se tyyliin sitten sopii tämäkin että Muna vai kana on nyt sitten tällä kertaa myös Aapiskukon asialla..)

Puurim 2017

Iloista Puurimia! Tänään on Raamatun kalenterin mukaan adar-kuun 14. päivä, eli puurim, jota vietetään Esterin kirjan tapahtumien muistoksi.

Itse olen miettinyt viime aikoina rohkeutta ja sen puutetta. Se taitaa sopia ihan hyvin näihin Esterin kirjan teemoihinkin. Kun niin usein on kovin maahan lyöty olo. Ei meinaa uskaltaa mitään. Ei edes ajatella tai haluta asioita, koska asiat niin helposti tökkäävät sitten viimeistään siihen rohkeuden puutteeseen. Ettei uskalla tulla esille - ei uskalla tulla julki. Tulee niin helposti olo että on tekemässä jotakin väärin, jos on julkisesti jotakin mieltä tai on jotakin eri mieltä kuin joku muu. Ajatuksissani ei ole oikein mitään, mikä tukisi minua olemaan julkisesti jotakin mieltä, vaikka mielipiteitä olisikin. Minun on hyvin vaikea antaa niille lupaa olla oikeasti olemassa. Joku kuitenkin tulee ja murskaa ne, jos päästän ne julki. Tämä on valitettavan vahva sisäinen tunne.

Ja onhan minun ajatukseni useasti murskattu. Märäksi läntiksi. Rohkaisu ja kannustus ovat olleet tuntemattomia käsitteitä. Vaikka yhteiskunnassa ihmiset ovat periaatteessa tasa-arvoisia, suuria eroja löytyy esimerkiksi siitä että jonkun lähipiirissä rohkaistaan ja kannustetaan ja toisen lähipiirissä murskataan ja laitetaan matalaksi. Elämän eväät ovat lähtökohtaisesti aika erilaiset. Lohdutus ja toivo on, että Jumala on sama ja samanlainen kaikille.

Tämä kuntavaalijuttu on nyt ollut oikein hyvä tilanne havainnoida näitä asioita. Enhän minä uskalla yhtään mitään. Tässähän olisi nyt oikein hyvä sauma. Lehtiin voisi kirjoitella ja ties mitä järjestää. Ja sitten kuitenkin on se niin suuri esillä olon ahdistus. Ja se yksin oleminen asioiden kanssa. Ettei sitten uskalla yhtään mitään. Mahdankohan uskaltaa vastata edes vaalikoneeseen?

Esterin kirjassa muistamme helposti kuningatar Esterin ja hänen rohkeutensa astua esiin asiansa kanssa. Hän tuskin olisi sitä kuitenkaan tehnyt, ellei olisi saanut tukea, neuvoa ja ohjausta kasvatti-isältään serkultaan Mordokailta. Heidän yhteistoimintansa kautta Jumala pelasti juutalaisen kansan joukkotuholta Persian kuninkaan Kserkses I:n aikana 400-luvulla eKr. Ei Ester yksin eikä Mordokai yksin, vaan he yhdessä. Ja toki tästä yhdessä kulkemisen ja tekemisen voimasta on niin paljon muitakin esimerkkejä. Lähettihän Jeesuskin opetuslapset kaksittain, Paavalilla oli aina joku matkatoveri mukana jne. Ja silti niin paljon kuljetaan yksin, vaikka silloin on niin paljon heikompi.

Olen kyllä tosi paljon elämässäni toivonut ja odottanut, että olisi se joku, kenen kanssa voisi kulkea yhdessä. Kuvittelen, että sitten myös konkreettisia asioita voisi alkaa tapahtua, kun olisi tukea ja rohkaisua koettavissa. Mutta jotenkin tämä joku ei ole niin lähelle tullut, että yhteys olisi muodostunut. Ei voi kuin luottaa Jumalan lupauksiin: ”Herra tukee kaikkia kaatuvia, kaikki alaspainetut hän nostaa pystyyn.” (Ps. 145:14)

Minulla on paljon ollut sitä ajatusmaailmaa, että itse vaan pitää selviytyä, eikä ketään kiinnosta minun asiani tai tukemiseni, muuta kuin joskus joissain erityistilanteissa, kun on selkeä ongelma, joka on helppo sanoittaa ja mihin pyytää vaikka rukousta. Vaikka elämä on pitkälti näin mennyt, niin joku lohdutus on toive siitä, että tähän vielä voisi tulla muutos. Ja että Jumala voisi kuitenkin haluta että minäkin saisin pysyvämpää tukea joltakulta. Ettei minun aina tarvitsisi olla se, joka yrittää auttaa muita ja oma sisin jää kosketusta ja huomaamista vaille.

Olisihan se iso juttu, jos huomio voisi kiinnittyä virheiden sijasta mahdollisuuksiin – alaspainamisesta tukeen ja rohkaisuun. Kaikki me kuitenkin heikkoja olemme.

”Samoin te tiedätte, kuinka me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan.” (1. Tess.1:11)

Valloittava Persoona

Täällä kirjoittelee nyt sitten yksi 40-kerhoon liittynyt. Kai siihen ajatukseen vähitellen tottuu, tai että lakkaa ajattelemasta koko ajatusta ja elämä vie taas eteenpäin ikäkriisistä muihin juttuihin. Niin toivon. Juuri ennen syntymäpäivää olikin erikoisen paljon kaikenlaista muuta. Yllättävintä on ollut sähköpostikirjeenvaihto erään tuttavani kanssa. Henkilökohtaisemmassa yhteydenpidossamme on ollut noin 10 vuoden tauko, joten tavallaan nyt on ollut paljonkin kerrottavaa ja päivitettävää. Vanhoista asioista on noussut sekä hyviä että kipeitä muistoja. Pintaan ovat nousseet myös omat pelot. Sellaisia asioita, joita en pystynyt mitenkään käsittelemään ja kohtaamaan alle 30-vuotiaana. Nykyään näkökulma joihinkin asioihin on sentään jo aika erilainen kuin 10 vuotta sitten. Toivon ja rukoilen, että aivan kaikki pelko voisi poistua tästä kuvioista ja rauha vallita.

Edellisen blogin jälkeen minulle tuli myös hyvin ahdistava unettomuus. Uneni laatu on huonontunut jostain syystä (se alkoi jo vähän ennen uutta sänkyä, ettei syy ole siinä), mutta sitten tuli todella ikävä noin viikon ajanjakso, jossa en saanut nukuttua öisin juuri ollenkaan. Päivisin olin äärimmäisen väsynyt ja elämä tuntui olevan aivan pilalla. Tilanteeseen tuli muutos kun pyysin rukousta asian puolesta. Sen jälkeen onkin ollut ihanaa olla vain tavallisen väsynyt ja nukkua vain vähän huonosti eikä olla enää unettoman zombie-väsynyt.

Kuvioihin on lisäksi kuulunut jotain pientä kuntavaaleihin liittyvää ja retki ystävien maatilalle kyyttöjä katsomaan. Se olikin oikein mukava päivä.

Härdelliä on ollut niin paljon, että ehkä vähemmän on ollut Jumalan puhutteluissa. Mikä sitten on asia, jota huomaa että heti kaipaa, kun sille ei ole tilaa. Ja kuinka tärkeää onkaan saada olla sisäisen rauhan tilassa. Se on kuitenkin arvokkainta. Ja se, ettei mikään asia tulisi Jeesuksen väliin tai eteen. Olkoon niin hyvä asia tai elämän suurimpia haaveita kuin vain ikinä. Ei ole itsestään selvyys ollenkaan että Jeesus on elämässä nro 1. Vaikka kuinka olisi aidosti uskossa. Niin helposti muista asioista tulee Häntä tärkeämpiä. Niin helposti elämästä tulee omien tarpeiden perässä menemistä tai pelkojen hallitsemana olemista. Niin äärimmäisen helposti. Se sujuu ihmiseltä ihan itsestään ja luonnollisesti.

Tämä 40 v. on puhutellut minua Raamatusta tuttuna lukuna – koettelemuksen, koeajan ja odotuksen lukuna. Elämä on ollut niin paljon yksinäisiä erämaafiiliksiä. Mutta onko siellä sitten oppinut luottamaan Herraan? Onko oppinut saamaan ravintonsa siitä ”iänikuisesta” mutta täydellisesti ruokkivasta mannasta – Hänen sanastaan? Onko virvoitukset löytyneet Pyhän Hengen elävistä vesistä ja Kristus-kalliosta? Vai onko napissut milloin mistäkin ja ollut katkerana Maaran (2. Moos. 15:23) vedestä? Onko jaksanut odottaa ja luottaa Jumalan johdatukseen vai onko kärsimättömyydessään vienyt omaisuuttaan kultaisen sonnipatsaan rakennusaineeksi ja kumartanut sitä? Onko ollut pelokkaiden ja epäuskoisten luvatun maan vakoojien joukossa ja nähnyt vastustajat jättiläisinä ja Jumalan mitättömänä suojelemaan ja antamaan voiton? On on, kaikkea sitä tämä on ollut.

Erämaasta ei päästy pois, ennen kuin orjuudesta lähtenyt sukupolvi oli kuollut erämaahan. Vain uudessa hengessä, Joosuan eli Jeesuksen hengessä ja johdossa voi mennä ottamaan omakseen Jumalan lupaamia asioita. Rakkauden ja nöyryyden hengessä. Palvelijan hengessä. Armon hengessä. Jumalan antamin aivan erilaisin asein. Sydämen valloittavin asein. Jalkojen pesijän asein. Sydän ympärileikattuna ja kivisydän erämaahan jääneenä. ”Kansa, miekalta säästynyt, löysi erämaassa armon. Minä menen saattamaan Israelin rauhaan.” (Jer. 31:2)

Ei voi kuin rukoilla ja uskoa että tämä erämaan ihme voisi olla täyttä totta vielä omalla kohdallakin. Orjuuden henki on minulle hyvin tuttu, mutta rukoilen että vielä voisi tulla aika, jolloin Jeesuksen henki on paljon voimakkaampana kuin se. Ja että orjuuden henki kuolisi sinne erämaahan lain ansiosta. Haluan uskoa että Jeesuksen henki pystyy valloittamaan myös minun sydämeni kokonaan. Paljon on vastustusta tästäkin sydämestä löytynyt Jeesukselle, mutta haluan uskoa että Hän voittaa sittenkin. Ihmeellisellä nöyryydellään ja rakkaudellaan.

Tämä psalmi on Kuningas Jeesuksesta:

”Vyötä miekka kupeellesi sinä sankari, vyöttäydy kunniaasi ja loistoosi. Ratsasta menestyksellisesti totuuden, nöyryyden ja vanhurskauden puolesta. Oikea kätesi opettakoon sinulle pelottavia tekoja. Sinun nuolesi iskeytyvät terävinä kuninkaan vihollisten sydämiin, kansat kaatuvat allesi. Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy ikuisesti. Sinun kuninkuutesi valtikka on oikeuden valtikka.” (Ps. 45:4-7)

Ja oli sitten 40 vee tai mikä vaan - kanakortti toimii aina :) Kiitos tästä ja kaikista muista onnitteluista ja muistamisista!