Torstain paneelikeskustelu on takanapäin, samoin eilinen
marketin edessä tepastelu ja lettujen jako –tilaisuus. Jälkimmäisen seurauksena
kävin hetki sitten toimittamassa Raamatun eräälle henkilölle, joka sellaista
keskustelujen seurauksena alkoi toivoa itselleen. Paras mahdollinen seuraus
vaalitouhuista.
Mutta se paneelikeskustelu. Se jännitti etukäteen ja se
herätti ajatuksia jälkikäteen. Oltiin siis paneelikeskustelussa oman kylän
koulussa. Siis sen kylän koululla, missä maatila sijaitsee, missä itse olen
ala-asteeni käynyt ja kylällä, joka tuntuu enemmän kotikylältä kuin tämä
pikkukaupungin keskustaajama, missä kerrostalo sijaitsee. Nykyinen
kaupunginvaltuusto on väläytellyt kyläkoulun lopettamisen uhkaa ja seuraava
valtuusto tulee päätöksiä tekemään. Ja kylällä tehdään nyt monenmoista, että
koulu voisi jatkua. Kuten että järjestettiin ehdokkaille keskustelutilaisuus
kylien asioista.
Julkinen, spontaani mielipiteiden ilmaiseminen suullisesti
ääneen on ollut minulle aina tosi vaikeaa. Olen kyllä jossain määrin
harjaantunut pitämään esitelmiä, siis ennalta valmistettuja suullisia
esityksiä, mutta tuollaiset keskustelemalla tapahtuvat julkiset tilanteet ovat
kyllä olleet ihan mahdottomuus. Olen yleensä aivan lukossa ja seuraavana päivänä
tulee mieleen asiat mitä olisi voinut sanoa. Jännitys, mikä minulla on noissa
tilanteissa vie mahdollisuuden olla rennosti jotakin mieltä ja vielä kertoakin
sen ääneen.
Olin hiljaisempien joukossa tässä elämäni ensimmäisessä
paneelikeskustelussa. Isommassa joukossa kuuntelijan rooli on minulle vain niin
paljon luontaisempi. Ja tämä keskusteleva joukko oli todella iso – 20 ehdokasta
keskustelemassa. Pyysin yhden puheenvuoron ja sen jälkeen oli jo olo että kyllä
tässä onkin jo sanottu ihan tarpeeksi. Noin isoon joukkoon sopi jo muutama,
jotka eivät sanoneet mitään. Ja toki sitten ne, joilla oli sanomista paljonkin.
Jälkeenpäin olen miettinyt monenlaista. Toki niitäkin jotain
asioita, mitä tosiaan olisi voinut sanoa keskustelussa, mutta mitä en sanonut.
Enemmän olen kuitenkin miettinyt muita juttuja. Kaikkea sitä, mikä niin
suuresti vaikeuttaa puhumista ylipäänsä. Ajattelen, että ihmiset ovat
perusluonteeltaankin erilaisia, joku on puheliaampi kuin toinen. Mutta sitten
on kyllä myös olemassa esimerkiksi peloista nousevia esteitä puhumiselle, ja
niistä toki haluaisi päästä eroon. Tunnistan näitä itsessäni paljon, ettei ihan
koko totuus ole se, että ”olen vain hiljaisempi”. Välillä koen suurta
ristiriitaa siitä, että toisaalta haluaisinkin saada ääneni kuuluville, mutta
että sen vaan jotenkin tukahdutan, kun en pysty antamaan itselleni lupaa sanoa
jotakin ääneen. Julkiseen puhumiseeni liittyy paljon ristiriitaisia vahvoja tunteita
ja ajatuksia, jotka vellovat omassa mielessäni ja fyysisesti kehossanikin. Ja
kun vellonta rauhoittuu, tilanne jossa olisi voinut jotakin sanoa, on jo ohi..
Puhumisen esteet taitaa olla aika iso vyyhti asioita sekin.
Yksi asia on itsekriittisyyteni ja yleinen arvosteleva asenteeni kaikkia
kohtaan, jotka jotakin julkisesti ääneen sanovat. Sitä on vain päätynyt
hiljaisen ja arvioivan sivustaseuraajan rooliin, jota onkin aika vaikea
muuttaa, kun se sama arvostelevuus kohdistuu myös omiin puheisiin. Pitäisi muka
sanoa jotakin niin fiksua, ettei pystykään sanomaan mitään. Ennen tuota paneelia
minun täytyi antaa itselleni lupa mokata, mutta ei se tainnut ihan syvintä
sisintä vielä tavoittaa vaan silti oli vähän liian kova yritys jotenkin ”päteä”
ja ”tehdä vaikutelma”.
Seuraava näkökulma on sitten juuri tuo ”mitä muut
ajattelevat” –puoli. Se kunnian hakeminen, minkä Raamattu selkeästi synniksi
ilmoittaa. Tämä nousi nyt hyvin esiin paneelin jälkimainingeissa. On jotenkin
järkyttävääkin huomata, kuinka paljon minusta löytyy edelleen halua miellyttää
muita, halua päteä, halua tulla ajatelluksi fiksuksi ja ymmärtäväiseksi
ihmiseksi jne. Kuinka paljon edelleen haluan ihmisiltä mainetta ja kunniaa.
Kuinka vähän olen ”kuollut itselleni” sittenkään tällä kunnianhimon alueella.
Todella vähän, ei voi kuin syntinä sen tunnustaa.
Paneelikeskustelun jälkeisenä päivänä luin Raamatusta 4.
Moos. 25:6-18, jossa israelilainen mies yhtyy epäjumalia palvovaan naiseen ja
heidät lävistetään kuoliaiksi. Tämä kohta puhui minulle yllättävän vahvasti
omasta halusta saada mielihyvää ”lihan” eli langenneen luonnon keinoin, tässä
tapauksessa kunnianhimon eli ihmisten miellyttämisen nautintoa hakien. Kuinka
helposti yhdynkään asioihin, joissa mahdollisuutena on saada osaksi ihmisten
miellyttämistä. Ja kuinka täysin Jumalan ajatusten vastaista tällainen ihmisten
miellyttäminen on. Politiikassa jos missä, oma sydän pitäisi olla jotenkin
ihmeellisen vapaa halusta miellyttää ihmisiä, koska muuten uskova kyllä päätyy
yhtymään maailmaan.
Nämä ovat isoja prosesseja ja varmasti tässä asiassa saa
pyytää Jumalan apua elämänsä loppuun asti. Mutta jotenkin sain tässäkin asiassa
lohdutusta Jeesuksen rististä. Hänen lihansa lävistettiin meidän puolestamme.
Ja Raamatun mukaan meillä on mahdollisuus tulla osalliseksi Jeesuksen
kuolemasta. Meillä on mahdollisuus kuolla itsellemme ja himoillemme. Myös
halulle miellyttää. Ei voi kuin rukoilla että se mitä Jeesus on tehnyt, voisi
tulla todeksi myös tällä elämänalueella. Että pääsisi todella vapaaksi halusta
miellyttää ihmisiä. Se ei voi olla muuta kuin Jumalan ihmeellinen teko.
”Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omia, ovat
ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Älkäämme tavoitelko turhaa
kunniaa, ärsytellen ja kadehtien toisiamme.” (Gal. 5:24,26)
