Iloista Puurimia! Tänään on Raamatun kalenterin mukaan
adar-kuun 14. päivä, eli puurim, jota vietetään Esterin kirjan tapahtumien
muistoksi.
Itse olen miettinyt viime aikoina rohkeutta ja sen puutetta.
Se taitaa sopia ihan hyvin näihin Esterin kirjan teemoihinkin. Kun niin usein
on kovin maahan lyöty olo. Ei meinaa uskaltaa mitään. Ei edes ajatella tai haluta
asioita, koska asiat niin helposti tökkäävät sitten viimeistään siihen
rohkeuden puutteeseen. Ettei uskalla tulla esille - ei uskalla tulla julki.
Tulee niin helposti olo että on tekemässä jotakin väärin, jos on julkisesti
jotakin mieltä tai on jotakin eri mieltä kuin joku muu. Ajatuksissani ei ole
oikein mitään, mikä tukisi minua olemaan julkisesti jotakin mieltä, vaikka
mielipiteitä olisikin. Minun on hyvin vaikea antaa niille lupaa olla oikeasti
olemassa. Joku kuitenkin tulee ja murskaa ne, jos päästän ne julki. Tämä on
valitettavan vahva sisäinen tunne.
Ja onhan minun ajatukseni useasti murskattu. Märäksi
läntiksi. Rohkaisu ja kannustus ovat olleet tuntemattomia käsitteitä. Vaikka
yhteiskunnassa ihmiset ovat periaatteessa tasa-arvoisia, suuria eroja löytyy
esimerkiksi siitä että jonkun lähipiirissä rohkaistaan ja kannustetaan ja
toisen lähipiirissä murskataan ja laitetaan matalaksi. Elämän eväät ovat
lähtökohtaisesti aika erilaiset. Lohdutus ja toivo on, että Jumala on sama ja
samanlainen kaikille.
Tämä kuntavaalijuttu on nyt ollut oikein hyvä tilanne
havainnoida näitä asioita. Enhän minä uskalla yhtään mitään. Tässähän olisi nyt
oikein hyvä sauma. Lehtiin voisi kirjoitella ja ties mitä järjestää. Ja sitten
kuitenkin on se niin suuri esillä olon ahdistus. Ja se yksin oleminen asioiden
kanssa. Ettei sitten uskalla yhtään mitään. Mahdankohan uskaltaa vastata edes
vaalikoneeseen?
Esterin kirjassa muistamme helposti kuningatar Esterin ja
hänen rohkeutensa astua esiin asiansa kanssa. Hän tuskin olisi sitä kuitenkaan
tehnyt, ellei olisi saanut tukea, neuvoa ja ohjausta kasvatti-isältään serkultaan
Mordokailta. Heidän yhteistoimintansa kautta Jumala pelasti juutalaisen kansan
joukkotuholta Persian kuninkaan Kserkses I:n aikana 400-luvulla eKr. Ei Ester
yksin eikä Mordokai yksin, vaan he yhdessä. Ja toki tästä yhdessä kulkemisen ja
tekemisen voimasta on niin paljon muitakin esimerkkejä. Lähettihän Jeesuskin
opetuslapset kaksittain, Paavalilla oli aina joku matkatoveri mukana jne. Ja
silti niin paljon kuljetaan yksin, vaikka silloin on niin paljon heikompi.
Olen kyllä tosi paljon elämässäni toivonut ja odottanut,
että olisi se joku, kenen kanssa voisi kulkea yhdessä. Kuvittelen, että sitten
myös konkreettisia asioita voisi alkaa tapahtua, kun olisi tukea ja rohkaisua koettavissa.
Mutta jotenkin tämä joku ei ole niin lähelle tullut, että yhteys olisi
muodostunut. Ei voi kuin luottaa Jumalan lupauksiin: ”Herra tukee kaikkia
kaatuvia, kaikki alaspainetut hän nostaa
pystyyn.” (Ps. 145:14)
Minulla on paljon ollut sitä ajatusmaailmaa, että itse vaan
pitää selviytyä, eikä ketään kiinnosta minun asiani tai tukemiseni, muuta kuin
joskus joissain erityistilanteissa, kun on selkeä ongelma, joka on helppo
sanoittaa ja mihin pyytää vaikka rukousta. Vaikka elämä on pitkälti näin
mennyt, niin joku lohdutus on toive siitä, että tähän vielä voisi tulla muutos.
Ja että Jumala voisi kuitenkin haluta että minäkin saisin pysyvämpää tukea
joltakulta. Ettei minun aina tarvitsisi olla se, joka yrittää auttaa muita ja
oma sisin jää kosketusta ja huomaamista vaille.
Olisihan se iso juttu, jos huomio voisi kiinnittyä virheiden
sijasta mahdollisuuksiin – alaspainamisesta tukeen ja rohkaisuun. Kaikki me
kuitenkin heikkoja olemme.
