Kylväjä lähti kylvämään

Kiitos Jumalalle lepopäivästä, erittäin hieno keksintö. Onneksi en tiennyt etukäteen, että tästä kylvöajasta tulee tällainen. Toinen kausityöntekijämme ei sitten ollenkaan pystynyt osallistumaan kylvöihin. Kuvitteluni oli, että nämä kaksi työntekijää hoitavat kylvöistä suurimman osan, isä 82-v sen mukaan mitä jaksaa, siskoni sen mitä lastenhoidolta joskus ehtii ja minä ihan pikkuisen, että pysyy muistissa miltä siellä pellolla näyttääkään. Maanantaina tuli tieto, että homma meneekin vähän toisin. Ja nyt ainakin erittäin hyvin muistan miltä siellä pellolla näyttää.

Kiitos Jumalalle näistä aivan ihanista ilmoista. Olen jaksanut yllättävän paljon, kun on ollut näin ihanan lämmintä. Tällaista näin pitkää hellekausikylvöä en muista koskaan kokeneeni. 2/3 pelloista on nyt kylvetty. Olen vain ihmeissäni, että miten tämä nyt taas meni näin, että näin paljon traktorissa olen. Ja siinä se sitten kuitenkin on mennyt ihan hyvin ilman suurempia ahdistuksia. Vaikka kireyksiäkin on ollut ilmassa, meininki on ollut yllättävän rento mielestäni. Toinen työntekijä on hyväntuulisena tehnyt pitkiäkin päiviä, isä 82-vee on jaksanut yllättävän hyvin, vaikka alussa näytti että tämä vuosi on hyvin erilainen hänen jaksamisensa suhteen. Siskoni on jonkunverran ehtinyt hommiin, kun lapset ovat olleet muualla hoidossa ja minä olen ylittänyt itseni.

Eniten kylvöissä on häirinnyt niska-hartia -ongelmat. Olen koittanut valita vähiten traktoria hypittäviä työlajeja, mutta silti korvien soiminen on pahentunut ja se on niin tylsää. Muuten on välillä ollut ihan kivaakin. Jotenkin draivia on tullut enemmän sisältäpäin eikä ulkonaisena pakkona ja siksi ei ole ollut mitenkään ahdistavaa tänä vuonna. Mutta kyllä tämä kuvio on silti paljon kysymyksiä ja ajatuksia herättänyt. Ei niistä nyt sen enempää kuitenkaan tällä kertaa.

Tuntuu, että toukokuussa voisi työllistää armeijan täällä maatilalla. Yhtäkkiä olisi niin paljon tekemistä, ja sitten kaikki muu jää peltotöiden takia tauolle, kun muuhun ei ehdi. Talonmaalaus, puutarhatyöt, kasvimaat, ikkunanpesut ja ties mitkä kaikki jäävät totaaliselle tauolle viikoiksi, kun kukaan ei ehdi mitään muuta kuin ajattelemaan kylvöjä tai toipumaan niiden aiheuttamasta väsymyksestä.

Eli kuluneella viikolla ohjelmassa oli vain kylvöt. Ja Raamattupiiri, kun siellä halusin kuitenkin olla. Mutta ei sitten muuta. Koko kylvöajan olen elänyt täältä mökiltä käsin, mikä on ollut ihan kätevää, kun on ollut näitä poikkeuksellisen pitkiä työpäiviä. Jossain vaiheessa ensi viikkoa siirryn takaisin kerrostalolle, kun mökkiin on tulossa viime kesältä tutut asukkaat. Se on oikein kiva juttu ja siihen mennessä tämä kylvökausikin pitäisi olla jo ohi.

Tällaista kylvöaikavuodatusta siis tällä kertaa. Hämmentyneenä, mutta kiitollisena voimasta ja siunauksen tunnusta, mikä tässä on ollut kuitenkin koko ajan.

”Kuulkaa siis te vertaus kylväjästä: Kun joku kuulee valtakunnan sanan eikä ymmärrä, niin tulee paha ja tempaa pois sen, mikä hänen sydämeensä kylvettiin. Tämä on se, mikä kylvettiin tien oheen. 
Mikä kallioperälle kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja heti ottaa sen ilolla vastaan; 
mutta hänellä ei ole juurta itsessään, vaan hän kestää ainoastaan jonkun aikaa, ja kun tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin hän heti lankeaa pois. 
Mikä taas orjantappuroihin kylvettiin, on se, joka kuulee sanan, mutta tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahuttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. 
Mutta mikä hyvään maahan kylvettiin, on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen ja myös tuottaa hedelmän ja tekee, mikä sata jyvää, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä." (Matt. 13:18-23)

Töyhtöhyypän pesien bongailu/kiertely on yksi traktorista käsin tehtäviä harrastuksia.

Lämpöistä äitienpäivää

Onpas ihmeellinen helleaalto, eikä toukokuu ole vielä edes aivan puolivälissä. Aivan I-HA-NAA kevättä. Niin valtavan kaunista. Toukokuun lehtivihreä on niin pirteä ja tuore. Puiden lehtien ja ruohon kasvun voi melkein kuulla. Kaikki on taas alussa ja kaikki on mahdollista. Hetken vielä pihat näyttävät siisteiltä, ennen kuin ruoho jo tuntuu liian pitkältä siellä ja täällä. Itse tulin ihmettelemään tätä kaikkea mökille. Kolme yötä olen täällä jo ollut ja katsotaan kuinka pitkään pysyn. Ihana olla vähän enemmän luonnon helmassa tällaisella kevätsäällä. Ja toki tässä on myös lähellä maatilaa, jossa myös tapahtuu toukokuussa kaikenlaista.

Vaikka on nyt ollut näin valtava lämpöaalto, peltotoimet ovat kuitenkin vähän myöhässä. Kyntöjä on aloitettu, mutta kaikki äestykset ja kylvöt ovat vielä edessäpäin. Toisen kausityöntekijän sairastuminen ehti jo aiheuttaa ihmetystä, eikä tiedetty pystyykö hän olemaan kylvöissä mukana. Ehkä nyt sitten kuitenkin pystyy. 82-vuotias isäni on selvästi väsyneempi tänä kuin viime vuonna ja toivon, ettei hänen kovin paljon tarvitsisi tehdä. On vaikea olla stressaamatta, vaikka yritän joka päivä itselleni muistuttaa, että asiat ovat Jumalan varassa, eikä minun. Silti ajatus myös laukkaa tulevaisuuteen eikä edelleenkään voi ymmärtää, miten tämä kuvio jatkossa toimii. Ja olikos sitten kuitenkin jotain semmoista juttua Jeesukselta, ettei huomisesta tarvinnut murehtia, vaan ihan yksi päivä kerrallaan riittää..

Mökin maalaus ehti pikkuisen alkaa ennen kuin peltotyöt tulivat vastaan. Olen ollut tyytyväinen valittuun italian punaiseen sävyyn. Vertauskuvissa siitä ollut tullut Jeesuksen veri, joka lopulta kattaa kaiken. Myös ne mahdolliset esi-isien synnit, joihin viime kirjoituksessa viittasin. Kaikki vanha saa olla Jeesuksen veren alle kätkettyä. Ei tarvitse muistella menneitä, kun Jeesuksen veri ne kätkee. Eikä tarvita omia peittely-yrityksiä. Asiat valoon ja armoa niiden päälle. Ja kaunista tulee.

Tänään äitienpäivänä sain kokkailla täällä mökillä jotakin sapuskaa omalle 83-v äidille, ja sitten vietettiin pienimuotoinen äitienpäivälounas. Ihan kiva hetki. Moni juttu on usein helpompaa, kun ollaan edes hetki pois tuolta maatilan päärakennuksesta. Siellä asiat ovat niin urautuneet, että on vaikea viettää edes rentoa hetkeä yhdessä. Hassua kyllä, tässä 100 metrin päässä se onnistuu heti jo paljon paremmin.

Helmikuun yhdessä kirjoituksessani heittelin ajatusta, että vanhempani muuttaisivat pois maatilan päärakennuksesta. Otin asian puheeksi myös livenä heille itselleen. Sen enempää tuo ajatus ei sitten ole tuulta siipien alle saanut ja toki sen ymmärränkin. En varmaan itsekään 82-vuotiaana olisi innokkain muuttaja, kun en ole sitä nytkään. Ja kieltämättä itseäkin jännittää se asian seuraava askel. Muuttaisinko sitten itse päärakennukseen? Yksin? Onhan se tosi outo ajatus kuitenkin. Kerrostalokopissa en tunne itseäni juurikaan yksinäiseksi, eikä asunnossa olisi toiselle kunnolla tilaa, joten asumismuoto ei suoranaisesti muistuta yksinäisyydestä, vaikka toki asia muuten on mielessä. Mutta jos asuisin maatilan päärakennusta yksin, en voisi välttyä joka huoneessa kumisevalta ajatukselta, että olen oikeasti yksin. Ja ennen kuin sinne muuttaisin, haluaisin tehdä melkomoiset remontit, koska sitten 1970-luvun mitään kummempia remontteja ei ole siellä tehty. Enkä sitten tiedä kestäisikö mun pää niitä kaikkia loputtomia päätöksiä, mitä pitäisi tehdä, kun remonttiin ryhtyisi. Mut ensiksi pitäisi tietysti haluta asua siinä. Ja se taas tuntuu järjettömältä yksin. Eli kaikki kiertyy siihen iänikuiseen asiaan – kun minä olen yksin. Ja kenties maatila on yksi iso syy yksinäisyyteeni. Kenties. Sitä tarina ei suoraan kerro, mutta kenties. Aika suurella todennäköisyydellä kenties.

Tämä pohdinta vie nyt sinne jonnekin, mitä en niin kovasti itsekään halua ajatella. Kun haluaisi vain luottaa Jumalan johdatukseen sitten kuitenkin. Että suunta voisi kuitenkin olla hyvä, vaikka eteenpäin ei näekään. Että joku pointti tässä kaikessa kuitenkin olisi.

Eli nyt sitten vielä vain ulos nauttimaan kevään kauneudesta. Aina välillä kyynelten läpi, mutta on siellä nyt huippukaunista siltikin. Ja niin ihanan lämmin.

"Hän meni, ei pukkien eikä mullikoiden veren kautta vaan oman verensä kautta kertakaikkisesti kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." (Hepr. 9:12)

Italian punaista ilta-auringossa.

Punaista, valkoista ja kaikkia muita ihania värejä

Mieli on paljon parempi nyt kuin viimeksi kirjoittaessani. Kiitos rukouksista. J  Fiilis muuttui jo heti siellä tilaisuudessa, jonne viimeksi kirjoittamiseni jälkeen lähdin ja sen jälkeen on ollut oikein hyviä päiviä taas. Ihan suorastaan iloisia päiviä. 2. päivä toukokuuta sain automatkalla ruokaostoksilta maatilalle oikein innostavan kesäajatuksen ja suunnitelman. Sen toteutumiseksi on otettu pieniä askeleita ja voipi olla että kesäkuussa on jotain pientä uutta kerrottavaa.

Toinen juttu, mikä on pitänyt pirteänä on mökin ulkosivuremontti. Kävin maalikaupassa kysymässä punaisia värivaihtoehtoja, mutta jotenkin keikalta tuli mukaan paljon muutakin. Ylipäänsä värit. Kuinka paljon kaikkia ihania värejä onkaan olemassa ja kuinka hauskasti voisi ties mitä maalata. Mielikuvissani maatilan kaikki rakennukset tulivat erilaisen kirkkaan värisiksi, sekä lisäksi vaaleanpunaisia ja turkooseja ovia, limenvihreitä ja oransseja ikkunalautoja, koristeellisia yksityiskohtia siellä ja täällä. En tiedä miksi nämä värit innostavat niin kovasti. No, tykkään niistä vaan valtavan paljon ja Suomessa värimaailma on aika usein aika yksitoikkoista. Maali-innostukset ja valinnat muistuttavat 7 vuoden takaisista tapetinvalintatouhuista, joita kovasti mietin täällä omassa asunnossani silloin. Lopputulos oli hyvin värikäs, mutta yhtään en ole katunut tai kyllästynyt.

Punaisesta mökistä on kuitenkin tulossa peruspunainen mökki. Katsotaan, jos kuitenkin jonkun pikkuisen poikkeavan kuvion siihen keksisin ja saisi ideani vielä läpikin. Lähinnä mietin jotain persoonallista tatsia ikkunakehyksiin.

Muuten remontti on edennyt siten, että vanhat maalit on nyt raavittu pois ja joitain lahonneita ja repsahtaneita lautoja ja rimoja on korvattu uusilla. Näiden huonojen lautojen korvaamisten jälkeen kokonaisuus on jotenkin reippaaman ja suoremman oloinen. 

Ja kuinka ollakaan juuri samaan aikaan kun näitä muutamia huonoja lautoja vaihdettiin uusiin, pääsin itse harjoittelemaan suoristusjuttuja. Muutamien ihmisten kanssa on nimittäin tullut tietyllä lailla lepsuiltua vähän pidemmän aikaa, annettu periksi siellä missä olisi pitänyt olla jämäkämpi ja niin on sitten puolin ja toisin totuttu touhuun, vaikka se ei kummallekaan ole hyvää tehnyt. Kuitenkaan ei ole aina ihan helppo asettaa rajoja uudelleen, jos ne ovat jonkunlaisiksi jo muodostuneet. Ja silti asia ennemmin tai myöhemmin esille nousee. Jotakin Jumala on kuitenkin taas sisäisessä maailmassa suoristanut, kun suht helposti pystyin tämän uuden rajanasetuksen nyt tekemään. Sitten siitä oli seurauksena toisen reaktio, joka onneksi oli myös suoristuva. Ja sitten siitä toisen reaktiosta tuli taas itselle paljon ajateltavaa omaan elämään. Ja tarvetta pyytää Jumalalta suoristusta joihinkin ihan muihin juttuihin. Kuten esimerkiksi apua asiaan: ”Älä himoitse lähimmäisesi taloa. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiaan äläkä mitään, mikä kuuluu hänelle.” (2. Moos. 20:17)

Maalien ja muiden juttujen seassa olen vielä miettinyt sadan vuoden takaisia asioita eli vuoden 1918 tapahtumien ja sisäisen sotatilan seurauksia omaan elämääni. Olen useampia vuosia ajatellut, että näiden tapahtumien vaikutukset jotenkin elävät edelleen omalla kohdallani. Sellaisina kummallisina piilovaikutuksina, jota tapahtumista vaikeneminen, niiden pelkääminen ja ties mitkä muut jutut ovat vaikuttaneet vaikeuksina arjen normaaleissa sosiaalisissa suhteissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta ylemmyyttä ja itsensä parempana pitämistä, toisaalta pelkoa, miellyttämisentarvetta, yksinpärjäämistä, epäluuloisuutta, eristäytymistä ja vaikenemisen kulttuuria. Aivan kuin ulkopuolella olisi vieläkin ihmisiä, jotka voivat haluta todella pahaa ja siksi pitää olla koko ajan vähän varuillaan, ettei vaan ärsytä ketään.

Asia lähti uudelle syvyydelle pohdinnoissa, kun eräs tuttavapariskunta kirjoitti kuulumisissaan, kuinka nyt olivat havahtuneet siihen, että heidän suvuissaan oli sisällissodan tapahtumista jäänyt vaiettu perintö. Se itse asiassa jatkuvasti kuitenkin eli myös heidän keskinäisissä väleissään, kun tavallaan edustivat sodan eri puolia. He olivat tätä asiaa sitten saaneet käsitellä, sovintoa julistaa ja rauhan saaneet taas jollain uudella tavalla ja tasolla.

Toivon ja rukoilen, että itsekin voisin saada vapauden vielä mahdollista väärää ylpeyttä tuottavasta ja toisaalta traumatisoivaa pelkoa aiheuttavasta sisällissodan perinnöstä. Jeesuksen veri tulkoon sovinnoksi syvälle saakka näissäkin järkyttävissä asioissa. Haluaisin näitäkin asioita pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, vaikka asioiden juuriin onkin vähän vaikea päästä käsiksi, enkä ihan hirveästi jaksaisi lähteä edes kaivelemaan. Ehkä kuitenkin joskus voin jossain rukoustilanteessa pyytää joltakin punaisten puolella olleiden jälkeläiseltä anteeksi valkoisten puolella olleiden tekemää terroria tai puuttumattomuutta siihen. Ja kenties saada rauhaa siihen, ettei jonkun osan minussa tarvitsisi pelätä omaan alueeseeni/kotiini/persoonaani kohdistuvia hyökkäyksiä ja kohdata tarvetta paeta omalta alueeltani. Että voisi kokea turvallisuutta näilläkin alueilla. Nähtäväksi jää, mitä Herra tekee.

”Minä kuljetan sokeat tietä, jota he eivät tunne, annan heidän astella polkuja, joita he eivät ennen tunteneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi ja louhikot tasangoksi. Nämä asiat minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16)

Mökin ulkoilme ryhdistyy ja suoristuu.

Ja olen myös innoissani uudesta kananpojankeltaisesta paidasta (plus näistä kukkafarkuistakin juu ja USAsta tilatut sukatkin on ihan kivat (halusin kannattaa sukkakaupan perustanutta jenkkipoikaa, hänellä on downin syndrooma ja tilasin useammat sukat lähinnä siskolle synttärilahjaksi, mutta tuli sit itsellekin nää..))

Ei niin kivaa

Pilvistä ja sateista toukokuun ensimmäistä päivää. Sopii oikein hyvin mielentilaani tämä tänään ja helpottaa rauhoittumista pikku lepopäivään näin tiistaina. Viikonloppuolo tuntuu hyvältä, varsinkin kun mennyt viikonloppu oli vähän erilainen. Molempina päivinä tuli oltua aika paljon siskontyttö 5 v:n kanssa hänen vanhempiensa ollessa viikonloppureissulla. Minä, 5 v-tyttö, keinut ja kiipeilytelineet. Ehkä joskus taas vuodatan puoliso- ja lapsiajatuksia (kootut kaipaukset, surut ja pelot), mutta jos ei kuitenkaan tänään.

Reilu viikko sitten järjestetty Israel-tilaisuus meni kivasti, vaikka toki väkeä olisi voinut olla enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että semmoisessa sain olla mukana. Hauska kuvio viime viikolla oli myös yllättäen tullut pyyntö mennä pitämään aamuhartaus vanhusten palvelutaloon. Siellä sitten kävin (yksi pariskunta oli myös mukana musiikkiapuna ja henkisenä tukena) ja se oli itsellekin ihan piristävä keikka. Kun puhuu Jeesuksesta muille, niin siinä kyllä aina piristyy itsekin.

Kuluneen viikon sisään olen useampana päivänä ollut haravoimassa mökin pihaa. Työntekijämme on puolestaan mökin ulkoseinien kunnostusprojektin parissa. Eli hän on raapinut vanhoja maaleja pois. Tarkoitus on maalata vanhat ulkoseinälaudat uudelleen, korvata pahimmat laudat/rimat uusilla ja vaihtaa ovi. Raapiminen on hidasta hommaa ja se vaihe on edelleen kesken.

Tuntuu oudolta, mutta jälleen kerran mökin kunnostus herättää ajatuksia ja vertauksia. Tai jotakin liitoksia omaan arkeeni. Ajattelin nimittäin, että jotenkin tuo ulkosivu tulee siitä vaan äkkiä ja kätevästi kuntoon. Ja näköjään aikamoinen irrotusprojekti tuossakin maalinraapimisessa nyt tarvitaan, ennen kuin siihenkään voi uutta laittaa päälle. Jälleen kerran kova työ vanhan irrotuksessa. Jos vain maalaisi päälle, niin kohta vanha kuitenkin lähtisi irtoamaan ja uusikin menisi pilalle. Tätä kai Jumala meissä niin usein tekee. Irrottaa vanhasta, kun uutta ei voi siihen vanhan päälle laittaa, vaikka niin haluaisimmekin. Kun se vanhoista asioista ja ajatuksista irrottaminen ei ole mitään kivaa.

Minun ajatukset ovat viime aikoina olleet jonkun verran terveysmurheissa. Luulin, että jossain vaiheessa Herra vain antaa minulle innostuksen alkaa liikkua ja pitää paremmin huolta fyysisestä puolesta ja sitten energiaa puhkuen touhuan kaikenlaista. Viime viikkoina olen kuitenkin tehnyt vain listaa lisääntyneistä epämääräistä oireista, joita ei ole koskaan ennen ollut. En voi välttyä ajatukselta, että nämä sopivat samaan neurologiseen tautiin, kuin mikä siskollani on. Lihakset eri puolilla kroppaa oudosti jäykkinä, vaikka ei ole tehnyt mitään. Ja monenlaista muuta, en jaksa luetella. Eniten tämä ajatus ko. sairaudesta vain pelottaa ja masentaa. Kun en yhtään jaksaisi tällaista. En yhtään jaksaisi. Haluaisin keskittyä elämässä jo johonkin muuhun, kuin vain itseeni ja tuntemuksiini ja rajoituksiini. Masennus, surut, pelot ja kaikki se mitä tässä on niin kauan pyöritetty, on jotakin minkä jo niin paljon haluaisin jättää taakseni ja mennä eteenpäin. Ja pahimpina vuosi en mitenkään olisi kestänyt jos masennuksen lisäksi olisi vielä tullut joku vakava sairaus. En vaan olisi kestänyt kun niin äärirajoilla on menty muutenkin. Mutta toki nyt on eri tilanne kuin silloin joskus. Ja silti huomaan ajattelevani, että en vaan yhtään jaksaisi alkaa ajatella mitään sairausasioita.

Kai tähän jotenkin liittyy epävarmuus ja epäusko Jumalaankin juuri näissä terveyteen liittyvissä asioissa. Olen nähnyt Herran hoitoa paljon mielen alueen asioissa ja paljon muutosta muissakin ihmisissä juuri sisäisten asioiden puolella, joten jos joku on masentunut tai mitä vaan tunnemaailman tuskaa kohtaava, minulla riittää uskoa siihen että Jeesus voi ja haluaa auttaa ja pystyy antamaan toivoa ja rauhaa. Olen sen itse niin useasti kokenut ja tiedän että ajatusten muuttuminen on mahdollista. Mutta sairauksien puolella en voi sanoa kokemuksesta samaa ja siksi aihe varmaan itseäkin pelottaa enemmän. Haluaako Jumala parantaa ja jos kyllä niin miksi se on niin epäjohdonmukaista, että joku paranee jostakin ja joku ei? Ovatko sairaudet mahdollisuuksia oppia elämässä jotakin uutta, vai jotakin mistä tulee pyrkiä aktiivisesti eroon? Mitkä ovat uskoville sopivia hoitotapoja ja missä mennään pimeyden voimien puolelle? Missä Jumala saa kunnian ja missä ihmisen viisaus ”parantamiseen”? 

Näitä kysymyksiä on todella paljon, enkä ole tällä alueella sen syvemmälle juurikaan mennyt, kun tosiaan enemmän on miettinyt sitä mielen ja ajatusmaailman parantumista, kuin näitä kehon asioita. Ja jos minulle on nyt tullut pesäkemäisiä tulehdusmuutoksia aivojen valkeaan aineeseen, niin mitäs Jeesus siitä sitten ajattelee ja haluaako hän tehdä asialle jotakin vai ei? Ja kuinka paljon minun itseni tarvitsisi yrittää tehdä elämänmuutoksia, jotka kenties mahdollisesti voisivat estää näitä mahdollisia pesäkemäisiä tulehdusmuutoksia? Ja mitä jos ei jaksa yhtään mitään? Tekeekö sairas väärin, jos hän vain ”on” eikä aktiivisesti etsi apua? Kuinka monelta rukoilijalta pitää pyytää esirukousta sairauteen ja koska luottaa asia vain Jumalan käteen? Ovatko jotkut sairaudet perkeleen erityishyökkäyksiä vai normaalia syntiinlankeemuksen seurausta kuten vanheneminen? Koska sairaus pitäisi hyväksyä osana elämää ja kuinka kauan odottaa ja luottaa että Jeesus parantaa tässäkin ajassa? Ei kai näihin suoria vastauksia ollenkaan ole..

Eli ei nyt niin innostavia vappuajatuksia tällä kertaa. Mutta onneksi olen tästä lähdössä kohta tilaisuuteen, jossa puhutaan uskossa positiivisempia juttuja ja mieli kääntyy toivottavasti paremmin Jeesuksen mahdollisuuksiin.

”Hän oli halveksittu ja ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet. Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän kärsi. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta häntä haavoitettiin meidän rikkomustemme tähden, runneltiin meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällään, että meillä olisi rauha, ja hänen haavojensa kautta meidät on parannettu.” (Jes. 53:3-5)

Raavittua mökkiseinää.