Onpas ihmeellinen helleaalto, eikä toukokuu ole vielä edes
aivan puolivälissä. Aivan I-HA-NAA kevättä. Niin valtavan kaunista. Toukokuun lehtivihreä
on niin pirteä ja tuore. Puiden lehtien ja ruohon kasvun voi melkein kuulla. Kaikki
on taas alussa ja kaikki on mahdollista. Hetken vielä pihat näyttävät
siisteiltä, ennen kuin ruoho jo tuntuu liian pitkältä siellä ja täällä. Itse
tulin ihmettelemään tätä kaikkea mökille. Kolme yötä olen täällä jo ollut ja
katsotaan kuinka pitkään pysyn. Ihana olla vähän enemmän luonnon helmassa
tällaisella kevätsäällä. Ja toki tässä on myös lähellä maatilaa, jossa myös tapahtuu
toukokuussa kaikenlaista.
Vaikka on nyt ollut näin valtava lämpöaalto, peltotoimet
ovat kuitenkin vähän myöhässä. Kyntöjä on aloitettu, mutta kaikki äestykset ja
kylvöt ovat vielä edessäpäin. Toisen kausityöntekijän sairastuminen ehti jo
aiheuttaa ihmetystä, eikä tiedetty pystyykö hän olemaan kylvöissä mukana. Ehkä
nyt sitten kuitenkin pystyy. 82-vuotias isäni on selvästi väsyneempi tänä kuin
viime vuonna ja toivon, ettei hänen kovin paljon tarvitsisi tehdä. On vaikea
olla stressaamatta, vaikka yritän joka päivä itselleni muistuttaa, että asiat
ovat Jumalan varassa, eikä minun. Silti ajatus myös laukkaa tulevaisuuteen eikä
edelleenkään voi ymmärtää, miten tämä kuvio jatkossa toimii. Ja olikos sitten
kuitenkin jotain semmoista juttua Jeesukselta, ettei huomisesta tarvinnut
murehtia, vaan ihan yksi päivä kerrallaan riittää..
Mökin maalaus ehti pikkuisen alkaa ennen kuin peltotyöt
tulivat vastaan. Olen ollut tyytyväinen valittuun italian punaiseen sävyyn. Vertauskuvissa
siitä ollut tullut Jeesuksen veri, joka lopulta kattaa kaiken. Myös ne
mahdolliset esi-isien synnit, joihin viime kirjoituksessa viittasin. Kaikki
vanha saa olla Jeesuksen veren alle kätkettyä. Ei tarvitse muistella menneitä,
kun Jeesuksen veri ne kätkee. Eikä tarvita omia peittely-yrityksiä. Asiat
valoon ja armoa niiden päälle. Ja kaunista tulee.
Tänään äitienpäivänä sain kokkailla täällä mökillä jotakin
sapuskaa omalle 83-v äidille, ja sitten vietettiin pienimuotoinen
äitienpäivälounas. Ihan kiva hetki. Moni juttu on usein helpompaa, kun ollaan
edes hetki pois tuolta maatilan päärakennuksesta. Siellä asiat ovat niin
urautuneet, että on vaikea viettää edes rentoa hetkeä yhdessä. Hassua kyllä,
tässä 100 metrin päässä se onnistuu heti jo paljon paremmin.
Helmikuun yhdessä kirjoituksessani heittelin ajatusta, että
vanhempani muuttaisivat pois maatilan päärakennuksesta. Otin asian puheeksi
myös livenä heille itselleen. Sen enempää tuo ajatus ei sitten ole tuulta
siipien alle saanut ja toki sen ymmärränkin. En varmaan itsekään 82-vuotiaana
olisi innokkain muuttaja, kun en ole sitä nytkään. Ja kieltämättä itseäkin
jännittää se asian seuraava askel. Muuttaisinko sitten itse päärakennukseen?
Yksin? Onhan se tosi outo ajatus kuitenkin. Kerrostalokopissa en tunne itseäni
juurikaan yksinäiseksi, eikä asunnossa olisi toiselle kunnolla tilaa, joten
asumismuoto ei suoranaisesti muistuta yksinäisyydestä, vaikka toki asia muuten
on mielessä. Mutta jos asuisin maatilan päärakennusta yksin, en voisi välttyä
joka huoneessa kumisevalta ajatukselta, että olen oikeasti yksin. Ja ennen kuin
sinne muuttaisin, haluaisin tehdä melkomoiset remontit, koska sitten 1970-luvun
mitään kummempia remontteja ei ole siellä tehty. Enkä sitten tiedä kestäisikö
mun pää niitä kaikkia loputtomia päätöksiä, mitä pitäisi tehdä, kun remonttiin
ryhtyisi. Mut ensiksi pitäisi tietysti haluta asua siinä. Ja se taas tuntuu
järjettömältä yksin. Eli kaikki kiertyy siihen iänikuiseen asiaan – kun minä
olen yksin. Ja kenties maatila on yksi iso syy yksinäisyyteeni. Kenties. Sitä
tarina ei suoraan kerro, mutta kenties. Aika suurella todennäköisyydellä
kenties.
Tämä pohdinta vie nyt sinne jonnekin, mitä en niin kovasti
itsekään halua ajatella. Kun haluaisi vain luottaa Jumalan johdatukseen sitten
kuitenkin. Että suunta voisi kuitenkin olla hyvä, vaikka eteenpäin ei näekään.
Että joku pointti tässä kaikessa kuitenkin olisi.
Eli nyt sitten vielä vain ulos nauttimaan kevään kauneudesta. Aina välillä kyynelten läpi, mutta on siellä nyt huippukaunista siltikin. Ja niin ihanan lämmin.
"Hän meni, ei pukkien eikä mullikoiden veren kautta vaan oman verensä kautta kertakaikkisesti kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." (Hepr. 9:12)
Italian punaista ilta-auringossa.
