Punaista, valkoista ja kaikkia muita ihania värejä

Mieli on paljon parempi nyt kuin viimeksi kirjoittaessani. Kiitos rukouksista. J  Fiilis muuttui jo heti siellä tilaisuudessa, jonne viimeksi kirjoittamiseni jälkeen lähdin ja sen jälkeen on ollut oikein hyviä päiviä taas. Ihan suorastaan iloisia päiviä. 2. päivä toukokuuta sain automatkalla ruokaostoksilta maatilalle oikein innostavan kesäajatuksen ja suunnitelman. Sen toteutumiseksi on otettu pieniä askeleita ja voipi olla että kesäkuussa on jotain pientä uutta kerrottavaa.

Toinen juttu, mikä on pitänyt pirteänä on mökin ulkosivuremontti. Kävin maalikaupassa kysymässä punaisia värivaihtoehtoja, mutta jotenkin keikalta tuli mukaan paljon muutakin. Ylipäänsä värit. Kuinka paljon kaikkia ihania värejä onkaan olemassa ja kuinka hauskasti voisi ties mitä maalata. Mielikuvissani maatilan kaikki rakennukset tulivat erilaisen kirkkaan värisiksi, sekä lisäksi vaaleanpunaisia ja turkooseja ovia, limenvihreitä ja oransseja ikkunalautoja, koristeellisia yksityiskohtia siellä ja täällä. En tiedä miksi nämä värit innostavat niin kovasti. No, tykkään niistä vaan valtavan paljon ja Suomessa värimaailma on aika usein aika yksitoikkoista. Maali-innostukset ja valinnat muistuttavat 7 vuoden takaisista tapetinvalintatouhuista, joita kovasti mietin täällä omassa asunnossani silloin. Lopputulos oli hyvin värikäs, mutta yhtään en ole katunut tai kyllästynyt.

Punaisesta mökistä on kuitenkin tulossa peruspunainen mökki. Katsotaan, jos kuitenkin jonkun pikkuisen poikkeavan kuvion siihen keksisin ja saisi ideani vielä läpikin. Lähinnä mietin jotain persoonallista tatsia ikkunakehyksiin.

Muuten remontti on edennyt siten, että vanhat maalit on nyt raavittu pois ja joitain lahonneita ja repsahtaneita lautoja ja rimoja on korvattu uusilla. Näiden huonojen lautojen korvaamisten jälkeen kokonaisuus on jotenkin reippaaman ja suoremman oloinen. 

Ja kuinka ollakaan juuri samaan aikaan kun näitä muutamia huonoja lautoja vaihdettiin uusiin, pääsin itse harjoittelemaan suoristusjuttuja. Muutamien ihmisten kanssa on nimittäin tullut tietyllä lailla lepsuiltua vähän pidemmän aikaa, annettu periksi siellä missä olisi pitänyt olla jämäkämpi ja niin on sitten puolin ja toisin totuttu touhuun, vaikka se ei kummallekaan ole hyvää tehnyt. Kuitenkaan ei ole aina ihan helppo asettaa rajoja uudelleen, jos ne ovat jonkunlaisiksi jo muodostuneet. Ja silti asia ennemmin tai myöhemmin esille nousee. Jotakin Jumala on kuitenkin taas sisäisessä maailmassa suoristanut, kun suht helposti pystyin tämän uuden rajanasetuksen nyt tekemään. Sitten siitä oli seurauksena toisen reaktio, joka onneksi oli myös suoristuva. Ja sitten siitä toisen reaktiosta tuli taas itselle paljon ajateltavaa omaan elämään. Ja tarvetta pyytää Jumalalta suoristusta joihinkin ihan muihin juttuihin. Kuten esimerkiksi apua asiaan: ”Älä himoitse lähimmäisesi taloa. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiaan äläkä mitään, mikä kuuluu hänelle.” (2. Moos. 20:17)

Maalien ja muiden juttujen seassa olen vielä miettinyt sadan vuoden takaisia asioita eli vuoden 1918 tapahtumien ja sisäisen sotatilan seurauksia omaan elämääni. Olen useampia vuosia ajatellut, että näiden tapahtumien vaikutukset jotenkin elävät edelleen omalla kohdallani. Sellaisina kummallisina piilovaikutuksina, jota tapahtumista vaikeneminen, niiden pelkääminen ja ties mitkä muut jutut ovat vaikuttaneet vaikeuksina arjen normaaleissa sosiaalisissa suhteissa sukupolvelta toiselle. Toisaalta ylemmyyttä ja itsensä parempana pitämistä, toisaalta pelkoa, miellyttämisentarvetta, yksinpärjäämistä, epäluuloisuutta, eristäytymistä ja vaikenemisen kulttuuria. Aivan kuin ulkopuolella olisi vieläkin ihmisiä, jotka voivat haluta todella pahaa ja siksi pitää olla koko ajan vähän varuillaan, ettei vaan ärsytä ketään.

Asia lähti uudelle syvyydelle pohdinnoissa, kun eräs tuttavapariskunta kirjoitti kuulumisissaan, kuinka nyt olivat havahtuneet siihen, että heidän suvuissaan oli sisällissodan tapahtumista jäänyt vaiettu perintö. Se itse asiassa jatkuvasti kuitenkin eli myös heidän keskinäisissä väleissään, kun tavallaan edustivat sodan eri puolia. He olivat tätä asiaa sitten saaneet käsitellä, sovintoa julistaa ja rauhan saaneet taas jollain uudella tavalla ja tasolla.

Toivon ja rukoilen, että itsekin voisin saada vapauden vielä mahdollista väärää ylpeyttä tuottavasta ja toisaalta traumatisoivaa pelkoa aiheuttavasta sisällissodan perinnöstä. Jeesuksen veri tulkoon sovinnoksi syvälle saakka näissäkin järkyttävissä asioissa. Haluaisin näitäkin asioita pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, vaikka asioiden juuriin onkin vähän vaikea päästä käsiksi, enkä ihan hirveästi jaksaisi lähteä edes kaivelemaan. Ehkä kuitenkin joskus voin jossain rukoustilanteessa pyytää joltakin punaisten puolella olleiden jälkeläiseltä anteeksi valkoisten puolella olleiden tekemää terroria tai puuttumattomuutta siihen. Ja kenties saada rauhaa siihen, ettei jonkun osan minussa tarvitsisi pelätä omaan alueeseeni/kotiini/persoonaani kohdistuvia hyökkäyksiä ja kohdata tarvetta paeta omalta alueeltani. Että voisi kokea turvallisuutta näilläkin alueilla. Nähtäväksi jää, mitä Herra tekee.

”Minä kuljetan sokeat tietä, jota he eivät tunne, annan heidän astella polkuja, joita he eivät ennen tunteneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi ja louhikot tasangoksi. Nämä asiat minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” (Jes. 42:16)

Mökin ulkoilme ryhdistyy ja suoristuu.

Ja olen myös innoissani uudesta kananpojankeltaisesta paidasta (plus näistä kukkafarkuistakin juu ja USAsta tilatut sukatkin on ihan kivat (halusin kannattaa sukkakaupan perustanutta jenkkipoikaa, hänellä on downin syndrooma ja tilasin useammat sukat lähinnä siskolle synttärilahjaksi, mutta tuli sit itsellekin nää..))