On alkaneet tekstit taas vähän vähetä. Syksy kenties jossain vaiheessa taas lopettaa blogin kokonaan tai ainakin harventaa sitä reilusti, mutta tässä vaiheessa periaatteessa vielä olisi ollut aikaa kirjoittaakin. Olen nyt kuitenkin viime päivät ollut keskittyneenä vielä normaalia enemmän oman elämäni pohtimiseen.
Vaikka olen täällä blogissa ollut aika avoin, kaikkea en koe voivani kirjoittaa. Siksi, että ne liittyvät muihin ihmisiin. Omia läheisiä ihmissuhteitani olen kuitenkin tänä kesänä kelannut todella paljon. Jotenkin tuntuu, että Jumala on antanut ne tämän kesän erityisaiheeksi. Jumala nosti sisimmässäni paljon haittaa tehneen vihan ylös - siis että itse käsitin vihaavani. En tiennyt, että minussa on joitakin kohtaan sellaista vihaa, kuin sitten sain huomata. Mutta sitten kun viha oli nostettu ymmärrykseeni, koen nyt että se on myös pyyhitty pois ja on helpompi olla ja huomattavasti vähemmän ahdistava. Olen kiitollinen.
Sielunelämäni on ollut hyvin haavoittunut ja on varmaan edelleenkin. Kuitenkin paranemista lienee jo tapahtunut, kun kerran käsitän tämän asian ja pystyn siitä ihan puhumaankin. Olen jollain lailla joutunut elämässäni suojaamaan haavoittunutta tunne-elämääni, sitten että pitää jonkunlaista suojakuorta ja on paljon yksin. Läheisten ihmissuhteiden muodostaminen on ylipäätään ollut hyvin vaikeaa, koska läheltähän on aina helpompi haavoittaa ja sitä olen pelännyt kovasti. Ei tarvitse saada kuin hiukan suolaa haavaan ja taas sattuu niin kovasti. Suojakuori on tietysti ollut iloinen ja suht reipas. Sisällä on ollut paljon yksinäisyyden tunnetta, pelkoa, masennusta ja ahdistusta. Ja sitten sitä vihaakin ja surua, mutta tosiaan niin etten ole itsekään ymmärtänyt että semmoisia on. Ei ole uskaltanut itsellekään myöntää sellaisia ja sitten ovat jyllänneet sisimmässä estäen monenlaisia asioita. On Jumalan ihanaa armoa, että nyt on voinut kohdata näitä asioita ja tunnustaa ne itselle ja Jumalalle.
Itselle on ollut vähän ihmetys se, että nämä sielunhoidolliset asiat eivät ole uskonelämässäni nytkähtäneet liikkeelle oikeastaan yhtään aikaisemmin, ennen kuin lähdin itse liikkeelle, apua saamaan. Monta asiaa olen oppinut Raamatusta, muiden kirjoja lukemalla tai puheita kuulemalla, mutta tämä sielunhoitopuoli meni niin, että menin mukaan erääseen pienryhmään, jossa sitten keskusteltiin näistä asioista, jokainen henkilökohtaisesti omista asioistaan. Jatkoa on seurannut sen jälkeen vielä sielunhoitojaksolla, joka käsittää 12 viikonloppua 1,5 vuoden aikana (homma vielä vaiheessa). Mutta kuinka muutenkaan ihmispelko voisi poistua, kuin saamalla kokea rakkaudellista välittävää vastaanottoa ihan oikeasti eikä vain teoriassa? Kuinka muuten saatanan valhe ”sinusta ei välitä kukaan” voisi osoittautua valheeksi, kuin sillä että saa kokea, että joku oikeasti on kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu? Tietysti toivoisi, että tällaista yhteyttä voisi kokea arjessa ja uskovien yhteydessä muutenkin, mutta jos niin ei tapahdu ja sisimmässä on yhtään pahaa oloa, niin en voi muuta kuin kannustaa rukoilemaan ja etsimään, että löytyisi joku ryhmä tai henkilö, jolle voi jutella asioistaan.
Sielunhoitoryhmissä on ihana kuulla kuinka samankaltaisiakin juttuja tavallaan sitten kuitenkin monilla on. Kuinka moni kokee, ettei kuulu joukkoon. Kuinka moni on masentunut tai vetää eri rooleja, ei tavallaan pysty olemaan oma itsensä vaikka haluaisi. Kuinka moni on kokenut lapsena olevansa hyväksytty suoritusten tai kiltteyden takia ja rakkaus piti jotenkin ansaita. Jne jne jne. Itse ainakin tunsi olevansa jotenkin poikkeuksellisen turha ihminen tässä maailmassa. Jo se on ollut suuri lohdutus, kun on saanut kuulla, kuinka Jumala on nostanut niin monia elämänmakuiseen elämään ja tervehdyttänyt tunne-elämän sellaisilta, joilla lähtötilanne on vain ollut tyhjyys, ahdistus ja masennus eikä mikään ole tuntunut miltään.
Ryhmän tai jonkun henkilön lisäksi on sitten olemassa tietysti myös paljon aiheen kirjallisuutta. Nekin ovat kyllä olleet siunaavia itsellekin. Jos jostakin haluaa päästä alkuun voi esim. lukea Petri Välimäen, Salme Blomsterin tai Seppo Jokisen (ei dekkarikirjailija vaan terapeutti Jokisen) kirjoja. Jos mitään ryhmää tai henkilöä ei ole tiedossa voi ottaa yhteyttä esim. johonkuhun koulutettuun sielunhoitoterapeuttiin ( http://www.suomensielunhoitoterapeutit.com/ -> yhteystiedot). Itse ainakin on huomannut sen, ettei ole mikään itsestäänselvyys, että tuosta vain olisi joka nurkalla tarjolla henkilöitä, joille voi tuskaansa jakaa. Niin helposti jää yksin. Mutta se ei ole Jumalan suunnitelma eikä halu eikä tarkoitus. Ja juttelukumppaneitakin sitten yleensä löytyy, kun itse alkaa haluamaan. Yleensä oma ylpeys on kuitenkin suurin este – esittää itselleenkin että kyllä tässä pärjätään vaikka oikeasti on paha olla.
Kun elämästään ja vaikeuksistaan juttelee jonkun ulkopuolisen kanssa, saa siihen uuden näkökulman. Saa ahaa-elämyksiä. Syyllisyys vähenee, toivo alkaa pilkottaa. Turhaan ei Raamatussa sanota: ”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.”
P.S. Itse taidan vieläkin haaveilla että joku perheen ulkopuolinen tulisi kantamaan kanssani kanojen päivien päättämisen. Saa nyt sitten nähdä miten se menee. Yksi viime vuonna tapahtumassa mukana ollut opiskelee yliopistossa teologiaa. Mielessäni ajattelin ja huvittelin joskus, että jos en saa kananlopettamisapua tänne, niin pakkaan kanat autoon, karautan kotkottajien kanssa kampukselle teologisen tiedekunnan pihalle ja päätetään kanojen päivät sitten siellä! Siinä vähän reaalielämään tiedeyhteisöön!! Mut joo, se oli vaan ajatusleikki..
