Siitä saakka kun uusi asunto tuli omaksi eli melkein kaksi viikkoa sitten olen suurin piirtein miettinyt vain yhtä asiaa – tapetteja. Haluan asuntoon uudet tapetit ja sitten olen niiden perässä hypännyt ja toisaalta murehtinut, että kenet saa tekemään itse tapetoinnin. Ja olen ihmetellyt että miten pystyy murehtimaan niin paljon tällaisestakin positiivisesta asiasta kuin uuden kodin tapetit.
Aluksi kuvittelin kovasti tietäväni millaiset tapetit haluaisin ja sitten olikin ikävä huomata että tapettikaupoissa, vaikka olikin satoja tai tuhansia vaihtoehtoja ei ollutkaan sellaisia kuin oli ollut minun mielikuvissani. Lopulta löysin sitten sellaiset, jotka tuntuivat ihan hyviltä. Nyt sitten taas murehdin, että jos ne näyttävät sittenkin seinissä aivan kauheilta. Ei nimittäin kuitenkaan ole ihan helppo mielessään täysin tietää miltä lopputulos näyttää. Varsinkin kun en ole ollut sellainen, joka jatkuvasti lukee sisustuslehtiä ja muuten kyttäilee valtavasti ihmisten tapetteja. Kuitenkin huomaan kauheasti haluavani itseä miellyttävää lopputulosta ja pelkään että tuleekin jotenkin ruma ja että sitten onkin valtava itsesyytös päällä, että mitä idiootti tuollaiset menit valitsemaan.
Toinen huoli liittyi itse tapetoinnin tekijöihin, joita ei tuntunut löytyvän näin lyhyellä varoitusajalla. Sekin niin hävettää kun ei osaa itse tapetoida. Eikä nyt sitten uskalla alkaa harjoittelemaan tuollakaan kun pelkää että epäonnistuu ja taas harmittaa kauheasti. Enkä yksin halua kyllä alkaa kokeilemaankaan, lopettaisin heti pieneenkin vastoinkäymiseen. Huomiseksi on nyt kuitenkin sovittu, että kaksi remonttireiskaa tulee tapetointia aloittamaan. Olen kyllä huippukiitollinen Jumalalle, että tämäkin asia järjestyi näin. Toisaalta on ihmeellistä, että miksi pitää murehtia etukäteen, kun asiat kuitenkin järjestyvät – ja ovat aina järjestyneet. Se vaan on niin tyhmää, kun kyllä Isä pitää huolen lapsen asioista. On vain vaikea luottaa.
Tapeteista on tulossa aika värikkäät – toiseen huoneeseen rauhallista sinisävyistä ja toiseen enempi kirjavaa – punaista ja keltaista. Sinisävyhuone pitäisi olla varma valinta, mutta tuota värihuonetta vähän pelkään. Toisaalta haluan väriä ja toisaalta pelkään että jos se sittenkin menee överiksi. Nyt vaan pitää ottaa riski. Yksi tapetti mitä netistä katselin, oli tämä kukot-tapetti. En ole sitä kuitenkaan laittamassa, mutta sitäkin mietin että olisi hauskaa jos olisi kukkoja. Mutta sitten jo olin taas hermostunut vaihtoehtojen paljouteen.
En ole osannut päättää olenko pitänyt tästä tapettitouhusta vai en. Tavallaan kyllä. Ja tykkään siitä, että on kaunista ja tiedän että jossain määrin minulla on silmääkin tällaisille asioille. Toisaalta sitten taas olen ollut hermostunut, kun pelkään tekeväni jotain väärin ja valitsevani huonosti. Että siitä on tullut ahdistava olo. Ja olen huomannut löytäneeni suurimman syyttäjän omasta itsestäni. Että itse niin piiskaa itseään. Koska tässäkin tapauksessa tapetit tulevat nyt todellakin oikeastaan vain minulle. Tietysti toivoo, että joskus käy joku vieras, mutta kuitenkin asun yksin eikä tarvitse muiden mielipiteistä välittää. Niin sitten kuitenkin pelkään niin kauheasti. Yleensä olen pelännyt sitä mitä muut ajattelevat, mutta nyt huomaa, että senkin asian taustalla on suurimpana peikkona itsesyytös. Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä mitä muut ajattelevat – varsinkaan tapeteistani. Tuskin kukaan hylkää minua tai sanoo minulle rumasti tai ei halua tulla kyläilemään siksi että minulla olisi epäonnistunut tapettivalinta. Mutta itse voin hävetä sitä tosi paljon ja haukkua itseäni, hävetä tapetteja ja olla kutsumatta ketään kylään kun syytän itseäni niin voimakkaasti väärästä valinnasta.
Monien muidenkin ahdistusteni takana olen minä itse. Tekemässä vahvaa yhteistyötä saatanan kanssa jota myös syyttäjäksi sanotaan. Itse otan piiskan käteeni ja ruoskin itseni syytöksillä, jos vain jostain tulee pieninkin mahdollisuus siihen. Ja niitähän tulee. Jätän monta asiaa tekemättä, koska tietyillä alueilla on niin paljon näitä epäonnistumisen pelkoja. Enpä yksistään juuri mihinkään asiaan uskalla tarttua, vain siitä syystä että pelkään etten osaa. Mutta eihän se olisi mikään syy yksistään. Sitä kautta siitä tulee syy, että pystyn ruoskimaan itseni maanrakoon epäonnistumisen kohdatessa.
Haluaisin vielä osata olla armollinen ja lempeä. Ensin vain ihan itseäni kohtaan. Että voisi hyväksyä epäonnistumiset ja silti tykätä itsestään eikä alkaa syyttämään ja ahdistumaan kauheassa häpeässä.
Kirjoittaminen on melkein ainoa asia, mikä ei pelota minua. Että pelkäisin, että se menee jotenkin kauheasti väärin. Muissa asioissa onkin sitten hyvin vaikea olla oma-aloitteinen. Lähinnä teen mitä muut käskevät, mutta siitä tulee puolestaan se pakotettu olo. Että aina on vai pakko ja pakko. Näin voi olla ihminen puun ja kuoren välissä: niitä asioita mitä tahtoo ei uskalla ja sitten on jatkuva väsynyt pakko-orjaolotila kun päätyy tekemään vain toisten ehdottelemia asioita, joita oikeasti ei haluaisi tehdä. Ehkä siksikin tapettihomma on jännittänyt, koska se on ollut semmoinen juttu minkä olen selkeästi itse vain halunnut. Ilman mitään muuta syytä, kuin että olen vain halunnut. Ihan siistit tapetithan siellä olisi ollut, mutta halusin vain erilaiset. Ja ehkä siksi nyt pelkään, että kun menin haluamaan jotain, niin meneekö tämä nyt sitten kuitenkin pieleen. Saanko todella haluta uudet tapetit? Jos sittenkin vain pitäisi mennä niillä vanhoilla vaan.
Raamatussa sanotaan että ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen, että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil 2:13). Jos ei koskaan uskalla tahtoa ja tehdä itse mitään, silloin jää varmasti Jumalan tahtomat asiatkin tapahtumatta. Mutta toki sitten Jumala vaikuttaa sen tahtomisen ja tekemisen, ettei tarvitse pelätä että ei pystyisi siihenkään, kun kyllä Jumala pystyy sen vaikuttamaan. Kuitenkin se tulee tämän mukaan konkreettisena tahtomisen asiana. Ja tällainen voi olla tämmöisille minunkaltaisilleni vähän outokin juttu. Että alkaakin tahtomaan ja jopa tekemään. Raamatunkohta jatkuu ” Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niin kuin tähdet maailmassa.” Meikäläinen on ainakin nurissut ja epäröinyt niin paljon kuin vain mahdollista. Mutta kehotus on siitä huolimatta voimassa. Jumalan lapsi saa tahtoa ja tehdä asioita. Eikä tarvitse mennä eikä saisikaan mennä toisten mielipiteiden mukana. Siinäpä sitä opettelemista sitten riittääkin.
Huomenna menen ostamaan tapetit sinne kirjavaan huoneeseen. Saa nähdä ostanko nyt ne jotka olen suunnitellut vain alanko vielä ahdistumaan ja vekslaamaan. Mutta tulee sitten lopputulemasta minkälainen hyvänsä, ainakin se on minun oma valinta ja koitan opetella sen kanssa itseäni armahtaen elämään.
