Kävin kuluneen viikon aikana näyttämässä selkärankaani uudelle hoitohenkilölle. Tämä oli nyt OMT-fysioterapeutti (omt=ortopedinen manuaalinen terapia). Hänkin totesi alkuun rankani olevan jonkun verran kierossa. Sitten nosteltiin käsiä, taivuteltiin päätä ja selviteltiin sitä samaa kuin minkä olen tiennyt, että niska ja hartialihakset ovat jumissa ja samoin selkäranka monesta kohtaa ja erityisesti kaulasta on jäykistynyt. Samalla hän totesi, että olen toisaalta niveliltä notkea ja melkein yliliikkuva ja tällainen liikkuvuus tarvitsisi paljon lihasten tukea, että kroppa pysyisi oikeassa asennossa. Lihastukea nyt puuttuu monesta kohtaa ja siksi on tullut virheasentoja, jotka sitten rasittavat rankaa monesta kohtaa ja kipua syntyy.
Diagnoosin jälkeen minut asetettiin ruuvipenk.. eikun hoitopöydälle ja sitten niskani sai kovastikin erilaista höyhennystä, hieromista ja venytyksiä. Välillä vaikutti, että kaula laitetaan solmuun, kun venytykset tuntuivat niin isoilta ja jotkut oikein kipeiltäkin. Toisaalta oli kyllä ihan turvallinenkin olo, sellainen, että tyyppi kyllä tietää mitä on tekemässä. Poislähtiessä oli fiilis, että kyllä sinne niskaan jotain liikkuvuutta lisää tuli. Seuraavana päivänä oli kyllä toisaalta tosi kipeänä paikat, niin kuin usein hieronnan jälkeen ja näin kolmen päivän perästä ei huomaa mitään eroa mihinkään suuntaan.
Virheasennot ovat kuitenkin syntyneen niin monien vuosien aikana, että eihän nämä nyt ihan yhdestä kerrasta pois lähde ja liekö lähtevät koskaan vaikka tekisi mitä. Kivusta ja tukkoisesta olosta selässä olisi kuitenkin kiva päästä eroon ja tarkoitus on nyt päästä käymään tuolla höyhennyksessä useamman kerran. Tällä ensimmäisellä kerralla hoitaja ei edes halunnut antaa vielä mitään omia jumppaohjeitakaan kun ensin pitäisi päästä jotenkin löyhdyttämään pahimpia jäykistymiä tuollai manuaalisesti. Toivon nyt kuitenkin, että tässä voisi vihdoinkin syntyä jonkinlainen hoitosuhde, jossa minulle muodostuisi motivaatio itse kuntouttaa itseäni ja tuo fysioterapeutti voisi sitten ihmetellä omassa päässään, että mitä tuollaisen jäykistyneen keitetyn spagetin kanssa pitäisi tehdä.
Vanhemmillani ei ole juurikaan ollut niskakipuja, mutta he ovatkin eläneet aika paljon arkiliikkuvamman nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän kuin mitä minä tähän asti. Silti olen sitä mieltä että kaulani rakenne muistuttaa jotenkin isän kaulaa. Tätä ajatellessani ymmärsin pari päivää sitten jotain. Olen useamman vuoden kärsinyt katkeruudesta vanhempiani kohtaan. Olen ollut sitä mieltä, että elämäni olisi ollut tosi erilaista (ja paljon parempaa) jos vain he olisivat ymmärtäneet olla toisenlaisia. Olen ollut vihainen ja pahantuulinen heille ja tosiaan katkera sisältäni siitä kun minulla on ollut joissain asioissa semmoista kun on ollut ja kuinka se on vaikuttanut elämääni ja kuinka minusta on tullut semmoinen kuin olen – negatiivisessa mielessä. Paha mieli sisällä ei ole tehnyt hyvää itselleni.
Se mitä jotenkin kuvittelin tajunneeni oli se, että vaikka olen perinyt vanhemmiltani tiettyjä fyysisiä heikkouksia ja altistumisia, niin en minä nyt sentään niin pikkumainen ole, että alkaisin vanhempiani syyttelemään siitä ja olemaan vihainen, että miksi tämmöisen fyysisen ongelman periytitte. Sen verran sentään ymmärrän, etteivät he sille mitään voi ja että mitä geenejä nyt missäkin suvussa kulkee. Syvempi kysymys onkin sitten, miksen voi samalla armollisuudella ajatella asiaa, kun tullaan tiettyihin psyykeen liittyviin asioihin. Miksi olen katkera siitä että joku on ollut jonkunlainen, vaikkei hän ole voinut asialle mitään ja että joku psyykenasia kulkee yhtä lailla suvussa kuin selkärankaheikkouskin. Jokaisella yksilöllä on sitten itse mahdollisuus vahvistaa heikkoja alueita, mutta että ei niistä vihaa pitäisi kantaa yhtään sen enempää kuin perinnöllisistä fyysisistä jutuistakaan. Tämä oli jotenkin helpottava tajuta.
Kaikkihan nämä ongelmat päätyvät kuitenkin samalla sylttytehtaalle: Syntiinlangenneeseen Aadamin ja Eevaan, joiden perillisiä kaikki olemme ja sieltä ne synnit ja sairaudet periytyvät sukupolvelta toiselle. Ja tässä ajassa ei voi muuta kuin opetella armollisuutta itseä ja toisia kohtaan näiden heikkouksien kanssa. ”Rakkaus peittää rikkomukset kaikki”, Raamatussa sanotaan ja ei voi muuta kuin rukoilla että sitä rakkautta saisi. Muuten on katkeruuden mielentila jatkuvasti vaikuttamassa lopun elämää, eikä se olisi yhtään kivaa. Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja sen takia ei tietenkään ole tarkoitus, että itse rankaisee itseään tai toisia heidän heikkouksistaan tai synneistään.
No joo, nämä katkeruudet, anteeksiantamiset, syntien sovitus ja rakkaus ovat niin isoja asioita, etteivät ne tuosta vain tajuntaan tupsahda. Pitkää prosessia on luvassa niiden kanssa niin kuin selkäruodonkin. Mutta kuitenkin aina tuntuu hyvältä kun tuntuu, että on menossa oikeaan suuntaan. Toivottavasti liikkuvamman rangan ja anteeksiantavamman sydämen suuntaan. Niin tukkoista kuin se nyt sitten tässä vaiheessa onkin.
