Valoa on

Kesäpäivänseisaus – vuoden pisin valoisuus. Ja sitten alkaakin päivät taas lyhentyä.. Tämä vaikuttaa aina vähän hassulta ja masentavaltakin ajatukselta, kun valo jo kääntyy laskuun, vaikka tuntuu, ettei kesä ole vielä kunnolla alkanutkaan. Jotenkin olen ajatellut sitä sitten niin, että valo kulkee edellä ja lämpö tulee perässä. Valo ja lämpö, niin kuin totuus ja rakkaus. Ei voi tulla aitoa rakkauden lämpöä, jos ei ole totuuden – Jeesuksen  - valoa (”Minä olen maailman valo”).

Tänään on valon päivä täällä ja kolmen päivän päästä minun pitäisi olla ainakin jokseenkin varmassa lämmön paikassa: rannalla Italiassa. On ihmeellisen hienoa, että jälleen, nyt kolmannen kerran, saan olla lähdössä viikoksi Riminille uskovien tuttujen ja vähemmän tuttujen seurassa. Ohjelmassa on rantalomaa, rukousta ja raamatun äärellä olemista. Parasta on Jeesuksen läsnäolo, joka tekee matkasta aina mielenkiintoisen. Pelkälle rantalomalle en Riminille lähtisi, mutta kun siinä on näin täydellinen lisä, niin valtavan mielelläni taas lähden. Kunpa saisi olla oikein kuulolla siitä, mitä Jumala haluaa sanoa, mitä hän opettaa, miten hän kasvattaa, miten rakastaa.

Sulatan pakastinta samaan aikaan kun tätä kirjoitan. Tai ihan itsekseen ne jäät tuolla sulavat lämmön vaikutuksesta. Kai sitä jotain sellaista toivoisi itsellekin – lämpöä kylmälle sydämelle, että jäät sulaisivat. Lämmössä kyllä sulaa – lämpösäteilyllä jäähileet ja rakkaudella sydämet.

Huomenna on juhannusaatto. Kun on matka tulossa, niin ei nyt sillä lailla ollenkaan murehdi, ettei ole mukavaa juhannusta jossain veden äärellä. En tiedä miksi pitää olla joku fiksaatio parhaassa seurassa vietetystä mökkijuhannuksesta, todellisuus, ettei sellaista ole ja ristiriita siitä. Taitaa olla lapsuudentrauma sekin, josta todellakin voisi jo irrottaa eikä jäädä kiinni huonoihin muistoihin. Kiitollisuutta saa opetella joka päivä siitä mitä on. Parin viime vuoden juhannukset ovatkin menneet sopivasti Riminillä, ettei ole tätä asiaa tarvinnut hetkeen kohdata ja tänäkin vuonna tilanne on oikein hyvä. Huomenna menen pistäytymään illalla yhdessä hengellisessä juhannustilaisuudessa. Se on järven rannalla, joten pitää koittaa nauttia siitä maisemasta hetken verran. Talviturkin heitto jää kyllä tänä vuonna Adrianmereen.

Odotan Italian matkalta valoa ja lämpöä – sisäisesti ja ulkoisesti. Odotan uusia maisemia ja uusia ajatuksia. Odotan hyviä ruokia ja jäätelöä. Odotan lepoa ja Jeesuksen läsnäolon rauhaa ja puhuttelevia Raamatunkohtia, oivalluksia sieltä. Iloa ja naurua. Ja ihmettelen, että uskallan odottaa hyvää. Se ei ole minulle mikään itsestään selvyys. Mutta minä odotan hyvää.

Askeleita kesässä

Mukavan lämmintä kesäpäivää pidellyt. On se niin kivaa, kun tarkenee ja saa keventää vaatetuksia. Naama taitaa vähän punottaakin. Perkasin jonkun aikaa perunamaata, pyöräilin ja istuin parvekkeella – kaikki auringossa.

Muutenkin on ollut aika hyvä olo, kun on saanut riisuutua taas jostakin kovin ikävästä. Viikko sitten minua kysyttiin mukaan eräälle kesäretkelle. En halunnut mennä ja ilmoitin, etten tule, mutta sitten jouduin kovaan epävarmuuteen – olisiko sittenkin pitänyt mennä ja olisiko Jumala halunnut että menen jne jne. Velloin aikani asiaa ja sitten aloin ihmetellä pahaa oloa. Miksi niin usein käy näin? Jotenkin löysin itsestäni nyt kunnolla syyllisyyden tunteen ja ajatukset. Kuinka helposti alan aina syyllistää itseäni – milloin missäkin tilanteessa, valinnoissakin.

Syyllisyys on sellainen raskas takki, mikä on ollut päälläni jotenkin niin kauan. Koen syyllisyyttä valtavan helposti. Toki tästä on jo saanut riisuutuakin jonkun verran, mutta aivan näihin päiviin asti olen kantanut syyllisyyttä siitä, kuinka jotkut asiat maatilalla ovat ja millaisissa tunnelmissa tietyt ihmiset siellä ovat. Syyllisyys on tullut puettua päälle jo kovin pienenä ja se on ollut perustavaa laatua oleva syvä ajatusmalli – en ole sitä oikein kunnolla tajunnutkaan. Se vain olen ollut minä ja ajatukseni, aivan kuin syyllisyydelläni olisin voinut asioita jotenkin edesauttaa. 

Jotenkin tuntuu, että aivan kuin olisin nyt riisuutunut jostain vanhasta syyllisyydestä. Sellaisesta väärästä syyllisyydestä, jossa tavallaan ei ole mitään perää, mutta jonka on vain tietynlaisessa ilmapiirissä imaissut itseensä ja ajatuksiin. Kun joku ihminen syyllistää itseään tai toisia, syyllisyydentuntoisuus voi tarttua muihinkin. Netistä (Wikipedia) luen että ”Yksi aivopesun menetelmistä on syyllisyydentunteen herättäminen. Siinä aivopesun kohteena olevan henkilön aiempia mielipiteitä ja toimintaa paheksutaan, ja lopulta voimakkaan syyllistävässä ilmapiirissä henkilö tuntee olevansa syyllinen kaikkeen hänestä väitettyyn.” Joskus väitetään, että Jeesukseen uskominen on aivopesua, mutta perkeleellä on kyllä oma valtava repertuaarinsa pimeään aivopesuun – kaikenlaiset arvottomuuden valheet ihmisistä itsestään ja Jumalasta ja väärän syyllistämisen ajatukset. Ei täällä kukaan ole aivopesusta vapaa. Paljon mieluummin otan vastaan Jeesuksen rakkauden aivopesua, kuin pohjimmiltaan perkeleestä olevaa kaikkea ahdistavaa ja itseäni ja yleistä ihmisarvoa murentavaa aivopesua.

Pitää nyt sitten katsoa miten tämä etenee, mutta ajattelen, että ainakin pikkuisen taas osaan paremmin tunnistaa asioita. Tunnistaa nyt tämän syyllisyydenkin. Että jos se vanha syyllisyys pukkaa päälle, niin osaan paremmin vastustaa sitä mielessäni. Tajuta, ettei se olekaan pakollinen seuralainen, vaan saan olla siitä vapaa. Heti on tuntunut, että tietyissä tilanteissa on ollut helpompi olla. En reagoi ollenkaan niin herkästi tiettyihin asioihin, mitä joku sanoo, kun se ei laukaisekaan minussa enää syyllisyyttä. Aiemmin olin vihainen tietyistä asioista, koska ne laukaisivat minussa heti syyllisyyden. Nyt olen kuunnellut ihan samoja asioita, enkä olekaan ollut ollenkaan ahdistunut niistä – nuoli on kimmonnut pois, eikä olekaan osunut kipeään sisimpään. Tosi erikoista!

Eilen alkoi yksi uusi juttu, mikä lienee minulle vielä tarpeen. Jumala johdatti asioita, niin että saimme aloittaa pienellä porukalla keskustelu- ja rukouspiirin. Itse olen jo viime syksystä saakka ajatellut, että olisi hyvä jos voisi olla joku pieni ryhmä, jossa luottamuksellisesti ja suht säännöllisesti puhua elämän asioista. 

Tammikuussa juttelin erään toisen ihmisen kanssa ja kävi ilmi, että hän kaipasi samaa. Asia jäi rukouksiin, ja nyt pari viikkoa sitten eräs ihminen viestitti minulle, että hän kaipaisi keskustelupiiriä. Sitten meitä olikin jo kolme ja vielä kysyttiin mukaan eräs neljäs, joka myös halusi tulla. Nyt meitä on sitten 4 kpl 35-50 -vuotiasta uskovaa sinkkunaista, joilla on jokaisella omat kipunsa, mutta myös oma viisautensa ja se lohdutus miten Jumala on meitä jo tähän asti hoitanut. Katsellaan miten Herra näitä keskusteluja tulee jatkossa johdattamaan. Mutta olen ihan iloinen ja tavallaan ihmeissänikin tästä, kun se asia näin sitten avautui. Nyt on kiva jutella silloin tällöin ryhmässä asioista. Oli hyvä käydä erittäin asiantuntevalla psykoterapeutilla, mutta eihän sitä maksullisissa jutuissa käy, jos ei ole todella tarve. Hänelle sai kuitenkin purkaa kertaalleen vaikeimmat asiat ja nyt jo pystyy niitä paljon helpommin jakamaan muillekin ja toisaalta kuuntelemaan myös muita, kun oma kipu on jo kauempana. Mielenkiinnolla ja kiitoksella suhtaudun kaiken muun ohella tähän avaukseen. On hienoa kuulla elämäntarinoita ja oppia toisilta. 

”Olkoon rakkaus vilpitön, kammokaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni. Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:9-10,13-14) Jumalan rakkaus tähän suuntaan paimentakoon, ilman syyllisyyksiä..

Ei-kenenkään-maalla

Siivoilin tässä omaa asuntoa. Se on ihan kivaa, kun asunto on sopivan kokoinen voimilleni. Jaksan hyvin imuroida 45 neliötä ja muutenkin pystyn pitämään tämän siinä siisteydessä kuin itselle tuntuu hyvältä. Vaatteita ja kirjoja kyllä usein kasautuu epämääräisiin läjiin, mutta halutessaan saa ne järjestykseenkin. Tämä tuntuu juuri sopivalta asunnon koolta tässä elämäntilanteessa. En kaipaa yhtään enempää neliötä. Tässä voimat riittävät eikä tarvitse ahdistua kaaoksesta.

Aivan toinen juttu on sitten maatilan puolella. Voi apua sentään. Lääniä riittää eikä ole alkuunkaan tarpeeksi resursseja pihan, rakennusten ja päärakennuksenkin hoitoon. Koko alkulähtötilanne jo itsessään vaikuttaa kaikessa hoitamattomuudessaan niin toivottomalta, ettei ole virtaa aloittaakaan mitään. Ruohot ja pöheiköt kasvavat joka puolella, maalit rapistuvat, rakennukset retkahtelevat. En pysty katsomaan sitä asiaa edes kunnolla päin, yritän olla vain ajattelematta. Mikä ei tietenkään auta tilannetta vaan päinvastoin. Se on aivan liikaa minulle ja muillekin. Tekijöitä tarvittaisiin niin paljon enemmän. Mutta nyt vaan mennään näin.

Olisi niin hyvä, kun tietäisi rajansa ja voisi puolustaa niitä terveellä tavalla. Olen jotenkin aina tuntenut itseni kovin huonosti. Pitkään on ollut tunne, että pitäisi pystyä kaikkeen ja pitäisi miellyttää kaikkia. Lopputulos tällaisesta ajattelusta on, ettei pysty kunnolla keskittymään mihinkään tekemiseen ja kaikki ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi, kun ei ole aito oma itsensä rajoitteineen päivineen. Hitaasti olen yrittänyt havainnoida niitä hiljaisia viestejä siitä, millainen aidosti olen. Mitä tykkään tehdä ja mitä mieltä olen mistäkin asiasta. Onhan se tavallaan vähän kuin löytöretkellä olemista. Mitä täältä kaaoksesta löytyy, jos laittaa turhaa pois.

Ihmisen terveet rajat voivat olla niin tallattuja, ettei niitä tunnista itsekään muuta kuin siitä että joku on vialla kun on vaikea olla ihmisten kanssa. Toisen tahdon voi kyllä nujertaa ja erityisesti lapsella ei ole mitään mahdollisuutta päästä pois tällaisesta kohtelusta, jos se on perheen normaalia elämää vuodesta toiseen. Silloin sellaiseen ajatteluun vain kasvaa ja siitä tulee laajempikin käsitysmalli: minun mielipiteilläni, ajatuksillani tai tahtomisillani ei ole kellekään ihmiselle mitään väliä. Rajojen puolustamisesta eli omasta itsestä kertomisesta voi tulla suorastaan aivan kuin synti omassa mielessä, jos siihen sellaisella tavalla on reagoitu. Asiat voivat todella vääristyä.

Aikuisena sitten kuitenkin pitäisi voida kertoa itsestään, että voisi tutustua muihinkin ihmisiin eikä joutuisi jatkuvaan orjuuteen toisten ihmisten mielipiteiden vuoksi. Siinäpä sitä harjoiteltavaa sitten riittääkin. Koska tervettä puolustamista ei ole oppinut, joskus tulee tilanteita, että ampuu tykillä kärpästä. Toisessa tilanteessa taas päästää tallustelijat omalle maalleen ihan huomaamatta ja taas saa ihmetellä pahaa oloa.

Pari viikkoa sitten minulla oli eräs vieras pari päivää. Hän oli uskonveli joka tuli auttamaan joissakin jutuissa ja se oli tosi hienoa, että hän näin oli ja tuli ja iloisin mielin oli auttamassa käytännön asioissa. Toisaalta minulla oli oikein kivaa ja sitten olin kuitenkin vierailun jälkeen aivan poikki ja ehdin jo lyhyestä ajasta huolimatta toivoa hänen lähtöään. Ja vain siksi, että jotenkaan en osannut olla oma itseni ja väsyin niin pian. Yritin olla itsekin aktiivinen niinä päivinä, kun tämä ihminen oli täällä enkä osannut olla rennosti ja ottaa tarvittavaa yksityisyyttä. Tämmöinen käytös on harmillista, kun toisaalta haluaisi olla ihmisten seurassa paljon ja nauttia yhteydestä ja sitten kuitenkin siinä tulee niin usein yliajettu ja väsynyt tuntu. On tylsää, että osaa pitää rajansa vain tietynlaisella eristäytymisellä – yksinäisyydessä ei ajeta yli, mutta silloin ei saa kokea yhteyttäkään. 

Kunpa vain uskaltaisi olla julkisestikin se juuri niin vaikeakin minä, kuin mitä oikeasti on. Itse on tottunut enemmän siihen, että ottaa vain iskut vastaan sanomatta mitään ja sitten menee yksinäisyyteen nuolemaan haavojaan tullakseen sieltä sitten arkana pois ja toivoen ettei vastaavaa tapahtuisi ja kuitenkin peläten että se tapahtuu. 

Koen kuitenkin että monella lailla Jumala auttaa tässäkin asiassa eteenpäin.  Raamatunlauseen  ”totuus on tekevä teidät vapaiksi” (Joh. 8:32) kuulen kehottavan myös aitona omana itsenä olemiseen. ”Kaikella täydellisellä on rajansa” (Ps. 119:96) muistuttaa hyvin rajoista. Jeesus sanoo: ”olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei'. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.” (Matt. 5:37) Ei-sanakin saa siis hyvin kuulua sanavarastoon. Eikä pidä selitellä ympäripyöreitä sinne ja tänne.  Kovin ihana on myös: ”Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia.” (1. Kor. 7:23)

Jotenkin vain Jumalan käsiin itsensä tässäkin sitten jättää, että oma tahdonvoima saisi vielä vahvistua ja selkiytyä. Että tuntemuksensa uskaltaisi tunnistaa ja tunnustaa. Rakkaus kunnioittaa ja arvostaa rajoja eikä tunkeudu toisen tontille väkisin. Siksi Jeesuskaan ei pakota ketään uskomaan itseensä, vaikka hän on itse totuus. Rakkaus ja vapaus kulkevat käsi kädessä. Totuuden valo näyttää asioita. Pikkuhiljaa.

Kesäasuun

Tänään olen asunut tasan vuoden päivät tässä asunnossa. Nyt kylvöjen jälkeen olen saanut taas aikaiseksi hiukan järjestellä jotain täälläkin. Esimerkiksi laittaa vihdoinkin parvekkeen sellaiseksi, että sielläkin voi oleskella. Ja sitten olen laittanut jotakin vanhoja vaatteita pois.

Vanhojen juttujen pois laittaminen on vain niin tosi vaikeaa. Kun ei tiedä, että vieläkö tarvitsisi vai mitä tehdä. Laitanko pois jotkut vähän muodollisemmat vaatteet, joita tarvitsin entisessä palkkatyössäni, mutta en ikinä muuten? Laitanko pois kuluneita rähjiä, joita olen tottunut käyttämään maatilalla, mutta joita en oikeasti ollenkaan haluaisi käyttää? Saanko riisuuntua niistä rooleista, joita nämä vaatteet edustavat ja olla jotakin muuta? Vai vieläkö niihin pitää jatkossa verhoutua?

Vanhoista ajatusmalleista riisuutuminen on tosi vaikeaa. Vaikka joku käsitys itsestä on ikävä ja raskas, silti siitä irtautuminen ei ole helppoa. Olen pitkään elänyt käsityksessä, että elämässä kuuluu olla joku ulkonainen menestys, esim. työstä tuleva ulkopuolinen hyvä kuva. Nyt kun sellaista ei ole ollut reiluun vuoteen ja oma työelämäminä on hukkateillä, olo on kuitenkin omalla laillansa kevyt, koska ei ole sitä painettakaan että tarvitsisi jotenkin menestyä. Tietysti toivoo, että vielä joskus löytyy se mielekäs tekeminenkin, mutta riisuutuminen vanhasta on tehnyt erittäin hyvää.

Monesta muustakin ajatusmallista haluaisin riisuutua. Painolasteja on ihan hassuista asioista, mm. siitä että tarvitsisi osata myös ns. miesten töitä, että pitäisi osata tiedollisesti montaa asiaa, että pitäisi olla ahkera ja kiltti kaikille, tehokas uskonsa todistaja jne. On niin monenlaisia ajatuksia, mihin on takertunut että pitäisi olla sitä ja pitäisi olla tätä. Mielen taakat ovat siitä ihmeellisiä, ettei niitä oikein näe itsekään ennen kuin todella musertuu alle (varsinkaan kun ei ole sellaista lämmintä lähi-ihmissuhdetta, joka todella toimisi peilinä). Itsellä ainakin tällaiset väärät ajatusmallit ovat muotoutuneet ihan lapsesta saakka ja niihin sitten vain kertyy ja kertyy matkan varrella lisää taakkaa, kunnes lopulta jossain vaiheessa ei enää jaksakaan. Ja sitten vasta alkaa tajuta, että ajatusmallit eivät olleet hyvät. Kuitenkin kun persoona on pitkälle rakentunut tietynlaisen identiteetin varaan, sitä rakennusta ei voi purkaa yhdessä hetkessä. Itsessä tuntuu, että Jumala on sisimmässä rakentanut toista minuutta ja ulkoisesti on menty toisilla, mutta että nyt sitten on saanut jo olla jonkun aikaa purkamassa sitä väärää mallia pois. Vaan silti siihen jotenkin myös tarrautuu, kun elämässä kuitenkin moni asia muistuttaa edelleen siitä vanhasta.

Käsittäisin niin, että yksi tehokkaimmista vanhasta riisuutumiskeinoista on anteeksiantaminen. Että saisi antaa anteeksi niille, jotka ovat minua rikkoneet ja sitä väärien ajatusmallinen rakentumista edesauttaneet. Kun takerrun syytökseen ja anteeksiantamattomuuteen mielessäni, takerrun myös synnin seurauksiin itsessäni. Jos olen jatkuvasti katkera vaikka sellaisestakin, että äitini oli keittiössä huonotuulinen eikä opettanut minulle positiivisessa hengessä käytännön taitoja, vihaan keittiössä olemista lopun ikääni. Jos annan hänelle anteeksi, voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja miettiä itse omaa paikkaani elämässä. Näitä esimerkkejä löytyykin sitten pitkä lista. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa se itselle ylös, niin sitten voisi keskittyä anteeksiantamiseenkin.

Jumala ei anna kauheasti vaihtoehtoja, jos haluaa elää Hänen mielensä mukaista rakkauden ohjaamaa elämää. Rakkaus ja anteeksiantaminen ovat samaa asiaa. Jeesus sovitti kaikki synnit ja sen takia Jumala antaa kaikki anteeksi. Se on rakkautta. Jos väitän rakastavani jotain, mutta en anna anteeksi itseeni kohdistuvia rikkomuksia, niin eihän se tietenkään mitään oikeaa rakkautta ole, teeskentelyä ja ulkokultaisuutta vain.

Raamatun kreikan sana anteeksiantaminen tarkoittaa kuulemma irti päästämistä. Jotenkin se avaa asiaa lisää, koska välillä en kunnolla ollenkaan tiedä, mitä anteeksiantaminen on. Että päästää irti toisen ihmisen siitä asiasta, joka on minua satuttanut. Vapauttaa toisen ja samalla itsensä. Jotakin sellaista..?

Voi että, jotenkin tuntuu että olen vihonviimeinen ihminen kirjoittamaan tästä asiasta. Niin huonosti käsitän tätä vielä itsekään ja olen edelleen niin monenlaisissa anteeksiantamattomuuden siteissä. Mutta kai se silti on eteenpäin asiassa, että tämänkin jotenkin edes tiedostaa. Ja että saa uskoa että Jumala kuitenkin voi antaa voimaa ja tahtoa ja rakkautta tähänkin asiaan. Jeesus kuitenkin antoi kaikki minun syntini anteeksi. Mitä syvemmälle sitä tajuaa, niin varmasti haluaa antaa myös anteeksi muille. Näin luulisin. Ainakin haluaisin riisuutua vanhoista ja pukeutua uuteen. Kevyeen ja herkkään. 

"Armelias mies tekee hyvää itsellensä, mutta armoton syöksee onnettomuuteen oman lihansa." (Snl. 11:17)

Mitä rakkaus on??

Ropisee ikkunaan, se rauhoittaa hyvin. Ensimmäinen kunnon sade kylvöjen jälkeen. Se tekee hyvää. Kylvöt tulivat valmiiksi jo puolitoista viikkoa sitten – se meni niin hyvin, ettei voinut kuin ihmetellä. 

Olen miettinyt viime aikoina rakkautta. Kuinka Jeesus antoi seuraajilleen vain yhden käskyn. ”Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte toisianne.” ”Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niin kuin minä olen teitä rakastanut.” ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.”

Luulisin, että aika harvoin uskovat länsimaissa tunnetaan Jeesuksen seuraajiksi keskinäisestä rakkaudesta. Kyllähän sitä on, mutta voisi olla vielä niin paljon enemmänkin. Ei voi kuin rukoilla että Jumala vahvistaisi itsessä rakkautta ja poistaisi rakkauden esteitä. 

Itse olen yleensä ihan hukassa kun puhutaan rakkaudesta. Mielellään en edes puhu siitä, kun tuntuu etten edes tiedä mitä se on. Siis sellainen rakkaus, josta Jeesus puhuu. Rakastaa niin kuin hän on rakastanut. Pyyteettömästi ja palvellen. Sellainen on minulle tosi vaikea asia. Tosi vaikea. Kun tuntuu että aina on itse siinä rakkauden kerjuupuolella. Toivomassa rakkautta muilta. Tarkoitus olisi kuitenkin laittaa edes pieni pisara eteenpäin. Itsestä tuntuu, ettei ole sitä pisaraakaan. Eikä sitä kyllä itsessä olekaan. Kuitenkin Raamattu sanoo että ”Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu”. En voi sanoa, ettei sitä minussa olisi, koska Jumala on sen antanut. Mutta käytäntöön laittaminen on ollut jokseenkin hukassa. En pysty vieläkään oikein yhtään määrittämään, mikä tätä estää. Kovin on kahleissa edelleen.  Huomaa ainakin oman pahuutensa hyvin.

Rakkaus on aktiivista. ”Ja niinkuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille”. ”Älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” ”Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä?” Minä olen yleensä hyvin passiivinen. Se ei ole rakkautta. Vasta ihan viime aikoina olen saanut edes hiukan valoa nähdäkseni sitä, että pointti ei ole se, että on tekemättä syntiä, vaan se, että rakastaa aktiivisesti. Ihminen sokaistuu omalle tilalleen siinä, kun hän luulee olevansa hyvä, kun ei tee pahaa. Ihmisten tekemät uskonnot perustuvat siihen, että erilaisia asioita kielletään ja toisaalta joihinkin rituaaleihin kannustetaan/pakotetaan. Jeesus taas kertoo jostakin aivan muusta. Todellisesta sydämen muutoksesta, jonka vain Jumala saa aikaan. Uudesta sydämestä, joka rakastaa oikeasti:  ”Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen.”

Pari päivää sitten polkupyöräilin ensi kertaa tänä kesänä maatilan ja oman asuntoni välisen 10 kilometriä. Siinä on vähän nousua ja laskua – ei mitään valtavaa mutta kuitenkin. Tuulikin jonkun verran. Olin ihan piipussa paikoitellen. Sydämen kunto ei todellakaan ole hyvä. Ja tosi harvoin olen talven aikana harrastanutkaan mitään sykettä nostavaa liikuttaa. Siinäpä sitten sydän hakkasi. Mutta kyllä oli ihan hyvä fiilis siitä jälkeenpäin.

Kai se vähän samanlaista on rakastamisenkin kanssa. Kun ei ole sydäntänsä harjoittanut siihen, niin kunto on vaan tosi huono. Ja tuntuu, ettei mistään pääse alkuun. Miten minä voisin rakastaa ketään? Konsteja on varmasti vaikka kuinka paljon, mutta kenties en halua nähdä niitä. Jotkut asiat tietää, mutta ne tuntuvat ultrajuoksulta täysin rapakuntoiselle. Omia pieniä pisaroita – omalle sydämen kunnolle sopivia, en meinaa nähdä tai en halua nähdä. Uskon silti, että juuri niistä pisaroista tulisi itsellekin hyvä mieli. Etteivät ne veisi voimia, vaan antaisivat sitä. Jotakin sellaista kuvittelisin sen olevan. Mutta oma lajini rakastaa on kyllä minulta peitossa. 

”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” Näin luvataan. Jumala on se, joka vaikuttaa. Ei voi kuin jäädä odottamaan ja katsomaan että mitä ja kuinka. Sydämen maaperän pehmentäviä sadekuuroja tarvittaisiin.