Siivoilin tässä omaa asuntoa. Se on ihan kivaa, kun asunto
on sopivan kokoinen voimilleni. Jaksan hyvin imuroida 45 neliötä ja muutenkin
pystyn pitämään tämän siinä siisteydessä kuin itselle tuntuu hyvältä. Vaatteita
ja kirjoja kyllä usein kasautuu epämääräisiin läjiin, mutta halutessaan saa ne järjestykseenkin.
Tämä tuntuu juuri sopivalta asunnon koolta tässä elämäntilanteessa. En kaipaa
yhtään enempää neliötä. Tässä voimat riittävät eikä tarvitse ahdistua
kaaoksesta.
Aivan toinen juttu on sitten maatilan puolella. Voi apua
sentään. Lääniä riittää eikä ole alkuunkaan tarpeeksi resursseja pihan,
rakennusten ja päärakennuksenkin hoitoon. Koko alkulähtötilanne jo itsessään
vaikuttaa kaikessa hoitamattomuudessaan niin toivottomalta, ettei ole virtaa
aloittaakaan mitään. Ruohot ja pöheiköt kasvavat joka puolella, maalit
rapistuvat, rakennukset retkahtelevat. En pysty katsomaan sitä asiaa edes
kunnolla päin, yritän olla vain ajattelematta. Mikä ei tietenkään auta tilannetta
vaan päinvastoin. Se on aivan liikaa minulle ja muillekin. Tekijöitä
tarvittaisiin niin paljon enemmän. Mutta nyt vaan mennään näin.
Olisi niin hyvä, kun tietäisi rajansa ja voisi puolustaa
niitä terveellä tavalla. Olen jotenkin aina tuntenut itseni kovin huonosti.
Pitkään on ollut tunne, että pitäisi pystyä kaikkeen ja pitäisi miellyttää
kaikkia. Lopputulos tällaisesta ajattelusta on, ettei pysty kunnolla
keskittymään mihinkään tekemiseen ja kaikki ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi,
kun ei ole aito oma itsensä rajoitteineen päivineen. Hitaasti olen yrittänyt
havainnoida niitä hiljaisia viestejä siitä, millainen aidosti olen. Mitä
tykkään tehdä ja mitä mieltä olen mistäkin asiasta. Onhan se tavallaan vähän
kuin löytöretkellä olemista. Mitä täältä kaaoksesta löytyy, jos laittaa turhaa
pois.
Ihmisen terveet rajat voivat olla niin tallattuja, ettei
niitä tunnista itsekään muuta kuin siitä että joku on vialla kun on vaikea olla
ihmisten kanssa. Toisen tahdon voi kyllä nujertaa ja erityisesti lapsella ei
ole mitään mahdollisuutta päästä pois tällaisesta kohtelusta, jos se on perheen
normaalia elämää vuodesta toiseen. Silloin sellaiseen ajatteluun vain kasvaa ja
siitä tulee laajempikin käsitysmalli: minun mielipiteilläni, ajatuksillani tai
tahtomisillani ei ole kellekään ihmiselle mitään väliä. Rajojen puolustamisesta
eli omasta itsestä kertomisesta voi tulla suorastaan aivan kuin synti omassa
mielessä, jos siihen sellaisella tavalla on reagoitu. Asiat voivat todella
vääristyä.
Aikuisena sitten kuitenkin pitäisi voida kertoa itsestään,
että voisi tutustua muihinkin ihmisiin eikä joutuisi jatkuvaan orjuuteen
toisten ihmisten mielipiteiden vuoksi. Siinäpä sitä harjoiteltavaa sitten
riittääkin. Koska tervettä puolustamista ei ole oppinut, joskus tulee
tilanteita, että ampuu tykillä kärpästä. Toisessa tilanteessa taas päästää
tallustelijat omalle maalleen ihan huomaamatta ja taas saa ihmetellä pahaa
oloa.
Pari viikkoa sitten minulla oli eräs vieras pari päivää. Hän
oli uskonveli joka tuli auttamaan joissakin jutuissa ja se oli tosi hienoa,
että hän näin oli ja tuli ja iloisin mielin oli auttamassa käytännön asioissa.
Toisaalta minulla oli oikein kivaa ja sitten olin kuitenkin vierailun jälkeen
aivan poikki ja ehdin jo lyhyestä ajasta huolimatta toivoa hänen lähtöään. Ja
vain siksi, että jotenkaan en osannut olla oma itseni ja väsyin niin pian.
Yritin olla itsekin aktiivinen niinä päivinä, kun tämä ihminen oli täällä enkä
osannut olla rennosti ja ottaa tarvittavaa yksityisyyttä. Tämmöinen käytös on
harmillista, kun toisaalta haluaisi olla ihmisten seurassa paljon ja nauttia
yhteydestä ja sitten kuitenkin siinä tulee niin usein yliajettu ja väsynyt
tuntu. On tylsää, että osaa pitää rajansa vain tietynlaisella eristäytymisellä –
yksinäisyydessä ei ajeta yli, mutta silloin ei saa kokea yhteyttäkään.
Kunpa vain uskaltaisi olla julkisestikin se juuri niin
vaikeakin minä, kuin mitä oikeasti on. Itse on tottunut enemmän siihen, että
ottaa vain iskut vastaan sanomatta mitään ja sitten menee yksinäisyyteen
nuolemaan haavojaan tullakseen sieltä sitten arkana pois ja toivoen ettei
vastaavaa tapahtuisi ja kuitenkin peläten että se tapahtuu.
Koen kuitenkin että monella lailla Jumala auttaa tässäkin
asiassa eteenpäin. Raamatunlauseen ”totuus
on tekevä teidät vapaiksi” (Joh. 8:32) kuulen kehottavan myös aitona omana
itsenä olemiseen. ”Kaikella täydellisellä
on rajansa” (Ps. 119:96) muistuttaa hyvin rajoista. Jeesus sanoo: ”olkoon
teidän puheenne: 'On, on', tahi:
'ei, ei'. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.” (Matt. 5:37) Ei-sanakin saa
siis hyvin kuulua sanavarastoon. Eikä pidä selitellä ympäripyöreitä sinne ja
tänne. Kovin ihana on myös: ”Te olette
kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia.”
(1. Kor. 7:23)
