Ropisee ikkunaan, se rauhoittaa hyvin. Ensimmäinen kunnon
sade kylvöjen jälkeen. Se tekee hyvää. Kylvöt tulivat valmiiksi jo puolitoista
viikkoa sitten – se meni niin hyvin, ettei voinut kuin ihmetellä.
Olen miettinyt viime aikoina rakkautta. Kuinka Jeesus antoi
seuraajilleen vain yhden käskyn. ”Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte
toisianne.” ”Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niin kuin
minä olen teitä rakastanut.” ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun
opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.”
Luulisin, että aika harvoin uskovat länsimaissa tunnetaan
Jeesuksen seuraajiksi keskinäisestä rakkaudesta. Kyllähän sitä on, mutta voisi
olla vielä niin paljon enemmänkin. Ei voi kuin rukoilla että Jumala vahvistaisi
itsessä rakkautta ja poistaisi rakkauden esteitä.
Itse olen yleensä ihan hukassa kun puhutaan rakkaudesta.
Mielellään en edes puhu siitä, kun tuntuu etten edes tiedä mitä se on. Siis
sellainen rakkaus, josta Jeesus puhuu. Rakastaa niin kuin hän on rakastanut.
Pyyteettömästi ja palvellen. Sellainen on minulle tosi vaikea asia. Tosi
vaikea. Kun tuntuu että aina on itse siinä rakkauden kerjuupuolella. Toivomassa
rakkautta muilta. Tarkoitus olisi kuitenkin laittaa edes pieni pisara
eteenpäin. Itsestä tuntuu, ettei ole sitä pisaraakaan. Eikä sitä kyllä itsessä
olekaan. Kuitenkin Raamattu sanoo että ”Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän
Hengen kautta, joka on meille annettu”. En voi sanoa, ettei sitä minussa olisi,
koska Jumala on sen antanut. Mutta käytäntöön laittaminen on ollut jokseenkin
hukassa. En pysty vieläkään oikein yhtään määrittämään, mikä tätä estää. Kovin
on kahleissa edelleen. Huomaa ainakin
oman pahuutensa hyvin.
Rakkaus on aktiivista. ”Ja niinkuin te tahdotte ihmisten
teille tekevän, niin tehkää
tekin heille”. ”Älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja
totuudessa.” ”Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä
olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus
saattaa pysyä hänessä?” Minä olen yleensä hyvin passiivinen. Se ei ole
rakkautta. Vasta ihan viime aikoina olen saanut edes hiukan valoa nähdäkseni
sitä, että pointti ei ole se, että on tekemättä syntiä, vaan se, että rakastaa
aktiivisesti. Ihminen sokaistuu omalle tilalleen siinä, kun hän luulee olevansa
hyvä, kun ei tee pahaa. Ihmisten tekemät uskonnot perustuvat siihen, että
erilaisia asioita kielletään ja toisaalta joihinkin rituaaleihin kannustetaan/pakotetaan.
Jeesus taas kertoo jostakin aivan muusta. Todellisesta sydämen muutoksesta,
jonka vain Jumala saa aikaan. Uudesta sydämestä, joka rakastaa oikeasti: ”Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan
teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan
teille lihasydämen.”
Pari päivää sitten polkupyöräilin ensi kertaa tänä kesänä
maatilan ja oman asuntoni välisen 10 kilometriä. Siinä on vähän nousua ja
laskua – ei mitään valtavaa mutta kuitenkin. Tuulikin jonkun verran. Olin ihan
piipussa paikoitellen. Sydämen kunto ei todellakaan ole hyvä. Ja tosi harvoin
olen talven aikana harrastanutkaan mitään sykettä nostavaa liikuttaa. Siinäpä
sitten sydän hakkasi. Mutta kyllä oli ihan hyvä fiilis siitä jälkeenpäin.
Kai se vähän samanlaista on rakastamisenkin kanssa. Kun ei
ole sydäntänsä harjoittanut siihen, niin kunto on vaan tosi huono. Ja tuntuu,
ettei mistään pääse alkuun. Miten minä voisin rakastaa ketään? Konsteja on
varmasti vaikka kuinka paljon, mutta kenties en halua nähdä niitä. Jotkut asiat
tietää, mutta ne tuntuvat ultrajuoksulta täysin rapakuntoiselle. Omia pieniä
pisaroita – omalle sydämen kunnolle sopivia, en meinaa nähdä tai en halua
nähdä. Uskon silti, että juuri niistä pisaroista tulisi itsellekin hyvä mieli. Etteivät
ne veisi voimia, vaan antaisivat sitä. Jotakin sellaista kuvittelisin sen
olevan. Mutta oma lajini rakastaa on kyllä minulta peitossa.
