Tänään oli ruohonleikkuukauden avajaiset. Lykkäilin
puutarhan puolella jo melko pitkää kasvustoa ja olin aika nopeasti aika
väsynyt. Kunto on nimittäin aika huono.
Kuvittelin että tämän ”välivuoteni” aikana tulisin
fyysisesti parempaan kuntoon, mutta kuvittelu ei näissä asioissa riitä. Talven ”jumppaaminen”
keskittyi pääasiassa sielun puolelle eikä ruumiin. Ainoa laji kävelyn lisäksi,
mitä harrastin ihan säännöllisesti, oli pilates. Siellä kävin lokakuusta
lähtien joka viikko eli yhteensä 30 kertaa tuli käytyä. Nyt suunnittelen
siitäkin kesätaukoa. En vaan viitsi käydä siellä. Pilates on kyllä ollut ihan
hyvä, ja vaikkeivät niskahartiavaivani ole siitä parantuneet, ne ovat kuitenkin
pysyneet jotenkin kohtuudessa tuon lajin takia. Lisäksi koen, että jaksan
nykyään seisoa vähän paremmin selän heti väsymättä, joten ehkä tukilihaksiin on
tullut lisää voimaa, niin kuin lajin ideana onkin. Kovin oli siis sisäistä
viime talven jutut, sisäisiä pohdintoja omasta elämästä, psykoterapeutin kanssa
juttelua ja syvien lihasten vahvistamista pilateksessa. (Kävin psykoterapeutin
luona juttelemassa 10 kertaa. Jos tarvetta tulee, voin tilata ajan koska vain,
mutta nyt ajattelen, että nyt on ainakin tauko tai kokonaan loppu. Näkee sitten
miten menee.)
Jotenkaan en ole koskaan löytänyt oikein sisäistä
liikkujaani. Kehotukset liikkumiseen tulevat aina jotenkin ulkoa: jokaisenhan
pitäisi harrastaa liikuntaa ja olla hyvässä kunnossa. Pitäisi ja pitäisi,
itsekin sanoo itselleen että pitäisi ja pitäisi. Se ei ole yhtään motivoivaa,
vaan enemminkin passivoivaa. Liikuntainnostajat sanovat, että pitää vain löytää
se laji mistä pitää. Mutta mitä jos vain ei oikein kummemmin pidä mistään?
Sekään ei oikein auta, että on ollut sellaisessa ilmapiirissä, jossa liki
kaikkea liikuntaa on pidetty jonkun ”paremman väen” touhuna. Että maalaistalossa
liikunta tulee, kun tekee töitä ja jotkut sellaiset vain, jotka elävät jotain
ylihelppoa elämää, voivat harrastella liikuntoja - se on jotenkin
halveksittavaa. Tai sitten liikuntaa pitää harrastaa siksi, että olisi hyvännäköinen,
läskintorjuntaa vain. Sekin on jotenkin ulkopuolinen ruoska. Tai
urheilusuorituksena – menestymisen tähden. Sisäinen ristiriita on valmis. Potee
huonoa omaatuntoa siitä, ettei liiku tai siitä että liikkuu. Jostain löytyy
aina mielipide eikä pysty olemaan niille immuuni. Eikä oma mielipide on vieläkään
kehittynyt, kun en ole sitä oikeastaan pohtinutkaan, kunhan vain syytellyt
itseäni tai sitten antanut asian olla.
Ainoa laji, mikä minulla on, on kävely. Sitä olen
harrastanut nuoresta pitäen. Pitkiäkin kävelylenkkejä ja yleensä ihan itsekseen.
Kävely on hyvä, kun siinä saa miettiä kaikenlaista ja olla omissa oloissaan
eikä kukaan ole arvostelemassa. Mutta sitten kun pitäisi olla muutakin kuin
kävelyä.. Lihaskuntoa ja enemmän pulssia nostavaa juttua. Sellaiseen en ole
vielä ollenkaan saanut virtaa. Ajatuksia vain, muttei yhtään käytäntöä.
Muistan talvella joskus kun uutisoitiin
terveystutkimuksesta, jonka mukaan liikuntaa harrastavat ihmiset ovat
mieleltään hyvässä kunnossa ja ajatus siinä oli, että se mielenvireys johtuu
siis liikunnasta, koska se korreloi tutkimuksessa elämäntyytyväisyyden kanssa.
Mietin silloin että nämä on taas näitä tutkimuksia, joissa ei tiedetä kumpi oli
ensin, muna vai kana. Jos liikunnan ja psyykkisen hyvinvoinnin nähdään
korreloivan, niin omasta mielestäni on todennäköisempää, että kun psyykkinen
hyvinvointi on hyvä, ihminen jaksaa myös harrastaa liikuntaa, joka sitten
tietysti tuo hyvää oloa lisää. En ainakaan koskaan ole kuullut ihmisestä jonka
syvä masennus lähti sillä, että lääkäri määräsi hänelle kuntosalia. Sen sijaan
masennuksen helpottaminen innostaa kyllä uusiin asioihin ja liikkumaankin. No,
tiedä näistä sitten, jokainen menee omia latujaan, mutta ainakin itseni on
masentuneena ollessani todella vaikea saada aloitettua mitään uutta
liikuntaharrastusta.
On vaan niin turvallista istua tietokoneella tai lukea
kirjoja. Istua tai maata ja voivotella niskojansa ja harmitella kun niskojen
takia ei voi tehdä montaa juttua. En oikein tiedä mitä tästä tulee. Mutta
onneksi tulee kuitenkin kesä taas. Jos vaikka saisi aikaiseksi pyöräillä edes
joskus tätä maatilan ja asunnon väliä. Pyöräilykin vaan ottaa ikävästi
niska-hartiaseutuun. Mutta kuitenkin kesä on hyvä. Kesä on oikein hyvä. Lämpö
saa minua liikkumaan. Jos ei muuta niin ruohonleikkurin kanssa.
Joo-o, enpä sitten muuten voi, kuin edelleenkin jättää tämän
asian Jumalan eteen ja rukoilla, että jos Hänen mielestään on hyvää ja
tarpeellista että liikkuisin, niin että Jumala antaisi siihen sisäistä intoa ja
voimaa toteutukseen. Myös personal trainerin saa lähettää.
”Sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään;
mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä
nykyisen, että tulevaisen.” (1. Tim. 4:8)
