Oi toukokuu. Se on sitten se. Toukotöiden kuukausi. Ja
muutenkin kesäkauden avajaiset.
Olen jo ehtinyt stressaamaan peltotöitä pienessä päässäni
ihan riittävästi. Pelot nousevat silloin aina pintaan: suuri riittämättömyyden ja
huonouden tunne, epäonnistumisen pelko, arvostelluksi tuleminen, jaksamisen
rajojen ylitykset, hermojen kiristely, vertailut muihin, itsensä pakottaminen –
niistä on kylvöaika niin usein ollut tehty, ettei ihme että ahdistus kulkee
kutsumattomana seuralaisena. Mieli sumenee ja masennus on herkässä. Koitan
kuitenkin taistella vastaan.
Monenlaista on ehtinyt tapahtua toukokuun ensi päivinä.
Meille tuli vuokralaiset pieneen vanhaan mökkiin, joka ostettiin talvella
ajatuksella, että kesällä siinä voisi ehkä asua joku tilalla työskentelevä
henkilö. Jostain ilmestyi pariskunta joka halusi vuokrata kesäkämpän, kun
heidän omakotitalossaan on homeongelma. Pariskunnan mies sanoi olevansa
kiinnostunut tekemään maataloustöitä ja se kuulosti kauhean hyvältä. Nyt sitten
kun pariskunta oli tuomassa tavaroitaan asuntoon, nainen alkoi hyvin pian
oireilla – niin kuin hometalossa oireillaan. Kävi ilmi että meidänkin uudessa ”kesämökissä”
oli hometta. Ja niinpä he eivät sitten tulekaan sinne.
Minustakin on tullut siis hometalon ostaja, mutta se nyt on
sellainen tölli, ettei tietenkään voi puhua vastaavista tilanteista mitä ihmiset
kohtaavat omakotitalo- ym. jutuissa. Silti
vähän tympeä asia ensi kuulemalta ja itsesyytöskin kolkuttaa aika kovasti
ovella, kun eihän sitä mitään kauheasti syynätty – tölli mikä tölli ja siinä
naapurissa vuosikymmenet seissyt. Mutta tietysti kauhean hyvä ja Jumalan
johdatusta, että tämä asia selvisi ihan heti eikä vasta sitten, kun joku on
alkanut siellä oirehtia pidemmän asumisen seurauksena. Saa sitten nähdä
millaiset remontoinnit siinä tarvitaan ja pystyykö siellä kukaan enää koskaan
asumaan. Mutta sekin oli Jumalan johdatus, että meillä oli jo kirvesmiehet
valmiiksi muissa hommissa ja pääsevät heti maanantaina katsomaan uutta
homekohdetta. Kaupan purkaminenkaan ei ole realistinen vaihtoehto – tölli on
nyt meidän: homeineen päivineen.
Sitten toisessa puhelussa eräs uskonveli kertoi, että hän
voisi tulla reilun viikon päästä katsomaan, jos pystyy auttamaan
maataloustöissä. Tämä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, että olen
varmasti skeptinen siihen päivää saakka, kun näen että tämä todella tapahtuu.
Ja kai sitä sitten onnistuu stressaamaan sitäkin että kuinka sitten homma
sujuisi sellaisen kanssa joka meillä ei koskaan ennen ole töissä ollut ja kun asiat
ovat niin levällään eikä kunnolla kenenkään hanskassa. Mutta onhan se
toivonkipinä silti tuokin. Kyseessä on siis henkilö joka on ollut traktorien
kanssa tekemisissä ennenkin.
Tässä nyt opetellaan elämää jälleen kerran. Toivoin ja
rukoilen valoa sisimpääni tällekin ajalle. Jotakin sellaista uutta näkökulmaa,
etten masentuisi näiden toukoasioiden paineessa. Rohkeutta ja luottamusta
siihen, että Jeesus oikeasti kulkee kanssani joka hetki. Vahvistusta joka
päivä. Että luottamuksesta Jumalaan tulisi sellaista joka ei lopu oikeasti toukokuussakaan.
Mutta välillä on vaan silti helpompi syöksyä masennukseen, kuin taistella
vastaan..
Pelot ovat vähän kuin home. Kun kerran on altistunut
jollekin pelolle kenties pitkäkestoistenkin kokemusten kautta, ne oirehtivat
sitten sen jälkeen hyvin nopeasti oikeissa olosuhteissa. Minä oirehdin nykyään
maatalouskoneista ja sillä pelolla on myös ollut pitkä altistusaika. Tiedän
kyllä mistä oireet johtuvat, eikä siihen ole nopeaa lääkettä olemassa. Haluaisin
sen kevään, ettei minun tarvitse olla traktorissa ja voisin parannella
oireyhtymääni pientareelta käsin. En oikeasti taas tiedä että mitä tästä
keväästä tulee. Mutta rukoilen ja odotan että omankin mielen homekellarit
saisivat tarvittavat remppaukset.
