Jumalan Henki on niin lempeä ja osoittaa vaikeatkin asiat
ihmiselle kauniisti. Vuosien varrella ainakin pari ihmistä on rukouksessa
nähnyt kohdallani vyyhdin. Olen ajatellut heidän saaneen näyn kenties
jonkinlaisesta lankavyydistä, joka itselleni tulee vyyhti-sanasta mieleen.
Kuvannollinen merkitys on tietysti asioiden vyyhti. Että on paljon asioita,
jotka kaipaavat järjestelyä ja selvittämistä. Sellaiseen menee aikaakin, vyyhtihän
voi olla kauhean takussa. Olen silloin vain ajatellut, että kun Jumala näyttää
että on vyyhti, Hän sen vyyhdin sitten myös selvittää. Pikkuhiljaa. Ja sitähän
tämä nyt on ollut. Monenlaista ajatusprosessia on ollut menossa. Vanhoja
asioita on pitänyt selvitellä. Ja tuntuu että jonkun verran vyyhti on
selvinnytkin. Itse tietysti vaikea sanoa, kuinka paljon on vielä selvittämättä,
kun ei voi mennä kuin asia kerrallaan. Mutta silti ”vyyhti” on niin kaunis
ilmaisu asiasta. Silloin kuin tämän
asian olen rukouksessa toisten kautta saanut, en ole vielä ollenkaan ymmärtänyt
millainen tilanne ja tarve asioiden selvittelyyn itsellä onkaan. Mutta kiitos
Jumalalle, Hän on tiennyt.
Yksi takku mikä vyyhdissäni tuntuu vaikealta selvitettävältä,
on tietynlainen suoritushenkisyys. Jotenkin onnistun saamaan liki kaikesta elämässä
jonkinlaisen arvosteltavan suorituksen. Sellaisen, että melkein kaikesta tulee
paineita – hyvin arkisistakin asioista, onnistuuko siinä vai ei. Ja sellaisessa
todella väsyy. On myös ikävää kun huomaa, että jostain ihmissuhteestakin tulee
suoritus. Ja erityisen ikävää on huomata, että Jumalasuhteessa on suorituspiirteitä.
Että huomaa ajatusmaailman olevan keikahtanut suurin piirtein johonkin
pisteidenkeruuseen. Että motivaatio ei tule rakkaudesta vaan enemmin sen
kaipuusta, johon suorituksilla pyrkii. Halusta olla jotain erinomaista, että
huomattaisiin. Ettei sydämessään lepää siinä, että Jumala huomaa ja rakastaa
ihan koko ajan.
Olin hyvä koulussa - ysit ja kympit olivat normaalia liki
joka kokeessa. Oli hienoa, kun opettaja sanoi jostain kokeesta kympin saaneiden
nimet ja usein olin siinä listassa. Kotona kehuttiin kouluarvosanoista. Tällä
tyylillä mentiin koko kouluaika ala-asteelta lukioon asti. 12 vuoden aikana
identiteetiksi rakentui hyvä ja menestyvä oppilas. Jos olin flunssassa, halusin
silloinkin kouluun, etten jäisi jälkeen, sillä se oli ahdistava tunne.
Nuoruusvuosilta on vaikea muistaa muuta identiteettiä kuin tämä ”hyvä oppilas”.
Jotkut pitivät lukion jälkeen jonkinlaista välivuotta, mutta
minusta se oli mahdoton ajatus. Siinähän olisi jäänyt ikäluokastaan täysin
jälkeen. Pääsin heti yliopistoon ja tenttien maailmaan. Sielläkin sai arvionsa
ihmisenä numeroiden perusteella, eikä kukaan ollut kertomassa, että
osaamismenestys ei ole elämässä tärkeintä. Kuitenkin yliopistossa oli tietyllä
lailla vähän helpompaa, kun tenttien uusiminen oli tavallaan ihan normaalia ja
lukujärjestyksiä sai itse muokkailla. Jotenkin ehkä tajusin, että työelämä voi
olla minulle vaikeaa. Ainakaan minulla ei ollut koskaan mikään erityinen kiire
valmistua. En ymmärtänyt oikein ollenkaan mitä työelämä tarkoittaa, kun sitten
ei saakaan enää numeroita. Tuntui siltä, että sitten pitäisi osata kaikki, eikä
saisi mokata missään.
Kyllähän se työelämä sitten vaikeaa olikin. Oli vaikea
löytää asiaan rentoa, mutta silti aktiivista suhtautumista. Ei sitä kunnolla
koskaan ollutkaan, vaikka tietysti vuosien myötä jotkut asiat hiukan
helpottuivatkin. Silti kai kuitenkin jossain sisälläni koin koko ajan olevani
arvostelun alla. Aivan kuin olisin ollut koulussa ja minua ”ylempänä” olevat
tahot olisivat olleet niitä, jotka arvostelevat jokaista suoritustani. En
tietenkään aktiivisesti ajatellut näin, mutta tässä vyyhtejä selvitellessä voi
ajatella, että ehkä jostain tällaisesta arvostelun pelko johtuu. Että jokin
itseäni isompi jatkuvasti arvostelee. Koulutyttö ei ollut päässyt kasvamaan
aikuiseksi.
Ikävintä on löytää tätä arvostelunpelkoa suhteestaan
Jumalaan. Haluaisin kertoa ihmisille Jeesuksesta ja Raamatun asioista, mutta
välillä onnistun pääsemään siinäkin suoritusmoodiin. Aivan kuin Jumala tai muut
uskovat olisivat arvostelemassa toimintojani ja itse olisin kaipaamassa täyttä
kymppiä tai muuten ei tule mitään. Silloin tietysti hommasta menee ilo ja
jokainen näkee, että jokin kiristää jossain ja itse väsyy.
Tänään on tasan vuosi siitä, kun ostin tämän
kerrostaloasunnon. Olen viettänyt välivuotta. Nyt pystyn jo suvaitsemaan sen
itselleni. En enää murehdi sitä, että olisin pudonnut jostakin ikäluokkani
kelkasta, ennemmänkin iloitsen siitä. Vähitellen alan ymmärtää ja hyväksyä omallekin kohdalleni, ettei
elämässä ole jotain kaavaa, minkä mukaan pitäisi mennä. Jumala vie omia
polkujaan, vetää omassa kelkassaan. Mielelläni istun nyt tässä kelkassa, ja
katson minne se vie.
En tiedä, miten Jumala selvittää loppuun tämä
suoritusvyyhtini, mutta jään siihen toivoon, että hänellä siihen konstit
löytyvät. Tuntuu, että jos en vapaudu tästä, en voi kunnolla aloittaa mitään
uutta. Näillä vanhoilla asetuksilla ei voi enää jatkaa tai väsyn heti
uudelleen. Välivuosi on siis jatkumassa vielä.
Tiettyjä Raamatun kohtia on lukenut niin monia kertoja. On
hienoa huomata, kuinka ne menevät syvemmälle ja syvemmälle, aukeavat enemmän ja
enemmän. Ja silti ne eivät ole vieläkään menneet sielussa aivan läpi
asti, täyteen luottamukseen asti. Yksi tällainen on Matteuksen evankeliumin 6.
luvun kohta, jossa Jeesus kehottaa katsomaan lintuja ja kukkia, jotka eivät
työtä tee ja kuinka Jumala pitää niistä täyden huolen. Ja kuinka paljon enemmän
Jumala pitää huolen omista lapsistaan – ilman heidän suorittamisiaan ja
pyrkimyksiään miellyttää. Kunpa jonain päivänä sieluni lepäisi tässäkin sanassa
kokonaan.
”Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä
tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa
loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin
vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö
paljon ennemmin teitä, te vähäuskoiset?” (Matt. 6:28-30)
