Mukavan lämmintä kesäpäivää pidellyt. On se niin kivaa, kun
tarkenee ja saa keventää vaatetuksia. Naama taitaa vähän punottaakin. Perkasin
jonkun aikaa perunamaata, pyöräilin ja istuin parvekkeella – kaikki auringossa.
Muutenkin on ollut aika hyvä olo, kun on saanut riisuutua
taas jostakin kovin ikävästä. Viikko sitten minua kysyttiin mukaan eräälle kesäretkelle.
En halunnut mennä ja ilmoitin, etten tule, mutta sitten jouduin kovaan
epävarmuuteen – olisiko sittenkin pitänyt mennä ja olisiko Jumala halunnut että
menen jne jne. Velloin aikani asiaa ja sitten aloin ihmetellä pahaa oloa. Miksi
niin usein käy näin? Jotenkin löysin itsestäni nyt kunnolla syyllisyyden
tunteen ja ajatukset. Kuinka helposti alan aina syyllistää itseäni – milloin missäkin
tilanteessa, valinnoissakin.
Syyllisyys on sellainen raskas takki, mikä on ollut päälläni
jotenkin niin kauan. Koen syyllisyyttä valtavan helposti. Toki tästä on jo
saanut riisuutuakin jonkun verran, mutta aivan näihin päiviin asti olen
kantanut syyllisyyttä siitä, kuinka jotkut asiat maatilalla ovat ja millaisissa
tunnelmissa tietyt ihmiset siellä ovat. Syyllisyys on tullut puettua päälle jo
kovin pienenä ja se on ollut perustavaa laatua oleva syvä ajatusmalli – en ole
sitä oikein kunnolla tajunnutkaan. Se vain olen ollut minä ja ajatukseni, aivan
kuin syyllisyydelläni olisin voinut asioita jotenkin edesauttaa.
Jotenkin tuntuu, että aivan kuin olisin nyt riisuutunut
jostain vanhasta syyllisyydestä. Sellaisesta väärästä syyllisyydestä, jossa
tavallaan ei ole mitään perää, mutta jonka on vain tietynlaisessa ilmapiirissä
imaissut itseensä ja ajatuksiin. Kun joku ihminen syyllistää itseään tai toisia,
syyllisyydentuntoisuus voi tarttua muihinkin. Netistä (Wikipedia) luen että ”Yksi
aivopesun menetelmistä on syyllisyydentunteen herättäminen. Siinä aivopesun
kohteena olevan henkilön aiempia mielipiteitä ja toimintaa paheksutaan, ja
lopulta voimakkaan syyllistävässä ilmapiirissä henkilö tuntee olevansa
syyllinen kaikkeen hänestä väitettyyn.” Joskus väitetään, että Jeesukseen
uskominen on aivopesua, mutta perkeleellä on kyllä oma valtava repertuaarinsa pimeään
aivopesuun – kaikenlaiset arvottomuuden valheet ihmisistä itsestään ja
Jumalasta ja väärän syyllistämisen ajatukset. Ei täällä kukaan ole aivopesusta
vapaa. Paljon mieluummin otan vastaan Jeesuksen rakkauden aivopesua, kuin pohjimmiltaan
perkeleestä olevaa kaikkea ahdistavaa ja itseäni ja yleistä ihmisarvoa murentavaa
aivopesua.
Pitää nyt sitten katsoa miten tämä etenee, mutta ajattelen,
että ainakin pikkuisen taas osaan paremmin tunnistaa asioita. Tunnistaa nyt
tämän syyllisyydenkin. Että jos se vanha syyllisyys pukkaa päälle, niin osaan
paremmin vastustaa sitä mielessäni. Tajuta, ettei se olekaan pakollinen seuralainen,
vaan saan olla siitä vapaa. Heti on tuntunut, että tietyissä tilanteissa on
ollut helpompi olla. En reagoi ollenkaan niin herkästi tiettyihin asioihin,
mitä joku sanoo, kun se ei laukaisekaan minussa enää syyllisyyttä. Aiemmin olin
vihainen tietyistä asioista, koska ne laukaisivat minussa heti syyllisyyden.
Nyt olen kuunnellut ihan samoja asioita, enkä olekaan ollut ollenkaan
ahdistunut niistä – nuoli on kimmonnut pois, eikä olekaan osunut kipeään sisimpään.
Tosi erikoista!
Eilen alkoi yksi uusi juttu, mikä lienee minulle vielä
tarpeen. Jumala johdatti asioita, niin että saimme aloittaa pienellä porukalla
keskustelu- ja rukouspiirin. Itse olen jo viime syksystä saakka ajatellut, että
olisi hyvä jos voisi olla joku pieni ryhmä, jossa luottamuksellisesti ja suht
säännöllisesti puhua elämän asioista.
Tammikuussa juttelin erään toisen ihmisen
kanssa ja kävi ilmi, että hän kaipasi samaa. Asia jäi rukouksiin, ja nyt pari
viikkoa sitten eräs ihminen viestitti minulle, että hän kaipaisi
keskustelupiiriä. Sitten meitä olikin jo kolme ja vielä kysyttiin mukaan eräs
neljäs, joka myös halusi tulla. Nyt meitä on sitten 4 kpl 35-50 -vuotiasta uskovaa
sinkkunaista, joilla on jokaisella omat kipunsa, mutta myös oma viisautensa ja
se lohdutus miten Jumala on meitä jo tähän asti hoitanut. Katsellaan miten
Herra näitä keskusteluja tulee jatkossa johdattamaan. Mutta olen ihan iloinen
ja tavallaan ihmeissänikin tästä, kun se asia näin sitten avautui. Nyt on kiva
jutella silloin tällöin ryhmässä asioista. Oli hyvä käydä erittäin
asiantuntevalla psykoterapeutilla, mutta eihän sitä maksullisissa jutuissa käy,
jos ei ole todella tarve. Hänelle sai kuitenkin purkaa kertaalleen vaikeimmat
asiat ja nyt jo pystyy niitä paljon helpommin jakamaan muillekin ja toisaalta
kuuntelemaan myös muita, kun oma kipu on jo kauempana. Mielenkiinnolla ja
kiitoksella suhtaudun kaiken muun ohella tähän avaukseen. On hienoa kuulla elämäntarinoita
ja oppia toisilta.
