Uusi elämä

Tuntuu ihmeelliseltä kirjoittaa tätä asiaa tuon edellisen valitusvirren jälkeen. En olisi voinut uskoa, että voi tapahtua jotain, mikä näin äkkinäisellä tavalla antaa niin ison muutoksen perustympeälle mielentilalleni. En olisi voinut uskoa. Tämä on ollut niin iso muutos, etten muista vastaavaa. Olen hämmästynyt. Ja niin kiitollinen. Kiitos Jeesus. Kiitos niin paljon.

Viime sunnuntaina sain tietää, että siskoni odottaa vauvaa. En käsitä miksi tämä tuntuu niin käsittämättömältä. Mutta minusta se on ollut niin käsittämättömän hienoa. En tiedä pystynkö ollenkaan kuvailemaan miten moninaisesti tämä asia on vaikuttanut minuun. Aivan kuin elämä olisi taas saanut merkityksen. Että jotakin tapahtuu. Että meidän maatilallakin tapahtuu muutakin kuin samaa ja samaa vuodesta toiseen. Joku uusi ja pieni ja söpö on tullut mukaan kuvioon. Hänen pituutensa päälaesta takapuoleen on nyt 8 cm ja hän on kaikessa mukana farmilla. Olen niin ihmeissäni.

Että on jotain taas elämässä mikä todella kiinnostaa. Jokapäiväisessä elämässä. On aivan eri asia, että oma sisko, jota näkee liki joka päivä odottaa vauvaa, kuin että joku ystävä, joka asuu jollain toisella paikkakunnalla odottaa. Siis minun kannaltani se on eri asia, koska tämä todella koskettaa arkista elämääni ja voin seurata kaikkea tapahtuvaa päivittäin. Tämän lähemmäksi tämä asia ei voi tulla (paitsi jos osuu kohdalle). Iloitsen siitäkin, että iloitsen. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Luulen, että jos tämä olisi tapahtunut muutamia vuosia aiemmin, en jotenkaan olisi osannut iloita näin. Nyt olen myös onnellinen, etten ole nyt talvea töissä missä toisella paikkakunnalla. Koko tuleva talvikausi tuntuu heti niin paljon mielekkäämmältä. Aivan kuin uusi vaihde olisi mennyt päälle. Olen siirtynyt Anna-täti moodiin. 

Kyllähän tämä nyt tietysti käytännön ihmettelyjäkin aiheuttaa jo tässä vaiheessa. Sisareni on ollut minua paljon motivoituneempi traktorityöskentelyyn. Tänään yritin etsiä netistä tietoutta, miten raskaus ja traktorihommat sopivat yhteen. Tärinää ja melua pitäisi välttää. Kovin huonosti löytyi tietoa siitä, kuinka varhaista vaihetta tämä koskee. Neuvolasta saanee huomenna tietoa, mutta kyllä varmaan olisi parempi pysyä poissa traktorista/puimurista jo tässä vaiheessa. Että vähän sitten taas ihmetyttää, että mites nyt sitten syksy – puinnit ja syysviljan kylvöt ja kynnöt.. Mutta jotenkaan en kyllä ole mitenkään suuremmin murheissani, kuinka voisi olla, kun on muuten niin hyvä mieli. Eiköhän ne asiat tässäkin sitten jotenkin selviä. 

Nyt haudotaan vauvaa. Nyt haudotaan. Onpa hienoa tulla tädiksi ja odottaa vauvaa.

”Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa.” (Ps. 127:3)

Valitusvirsi soi

Olipas kamala päivä. Oikein perinteinen masennusahdistuspäivä. On niin ankeaa kun tällaisia vieläkin tulee. Kun luulee, että ahdistuspäivät olisivat jo ohi ja sitten kuitenkin niitä edelleen pukkaa.

Herätessäni aamulla oli heti väsynyt ja oikein tympeä olo. Ajatukset kiertyivät heti tiettyyn ikävään muistoon, josta en ole päässyt vieläkään irti. Raivosin Jumalalle, kuinka hän oli sallinut tämän asian tapahtua elämässäni. Raivoaminen helpotti. Jotenkin koin Jumalan puhuvan, että vain Jeesus on täydellinen – ei kukaan muu ihminen. Jotenkin mieltä rauhoitti, että sai rääkyä Jumalalle ja Hän kestää sen eikä suutu takaisin.

Mieli ei kuitenkaan kirkastunut kokonaan. Seuraavaksi oli vuorossa itsensä pakottaminen maatilalle. Joskus aamupäivisin en vain haluaisi lähteä. Ja sitten on kuitenkin sellainen olo, että on pakko. En koe voivani soittaa ja sanoa, että nyt ei huvitakaan tulla. Raahaudun paikalle ja olen ankeana siellä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kun en osaa toimia toisinkaan. Masennusta taisi tänään lisätä vielä hiukkasen se, että olen viime päivinä lukenut evankelista Reinhard Bonnken huippumielenkiintoista elämäkertaa. Määrätietoisena Jumalan kutsua noudattaen hän lähti Saksasta 27-vuotiaana Afrikkaan. Itse koen olevani tuhansilla kahleilla sidottu maatilaan ja sen ihmissuhteisiin, etten pysty ottamaan juuri mitään niistä askeleista mitkä näkisin tärkeiksi. Joku muu syö kaikki voimat. Suhteessa Jumalaankin minua ihmetyttää, että vaikka olen ollut uskossa jo 12 vuotta ja monia asioita on tapahtunut ja olen nähnyt Jumalan muuttavaa voimaa, meillä maatilalla ei ole muuttunut yhtään mikään. Ne asiat, jotka ovat olleet vaikeita lapsuudessani ja nuoruudessani, ovat hyvin vaikeita edelleen. Jumala auttaa kyllä käytännön asioissa, mutta se raskaus ja ahdistus mikä minulla siellä on, on koko ajan edelleen, enemmän tai vähemmän. Ainoa helpotus, mikä itselle on tullut, on se, etten enää asu siellä.

Sitten minulle ehdotettiin spelttimaan olkien silppuamista kesantosilppurilla. En pystynyt tunnistamaan haluanko mennä vai en, vaan menin velvollisuudentunteesta. Ja sitten taas nyppi enkä jaksanut olla kovinkaan kauaa. Olin masentunut siellä traktorissa. Harmittaa niin paljon, kun ei uskalla sanoa mitä oikeasti ajattelee. Sisään on jäänyt piilovihaa. Se masentaa. Mietin siellä traktorissa, että pitäisiköhän minun sitten kumminkin tänäkin syksynä yrittää hakeutua jollekin terapeutille. Haluaisin tällä kertaa jutella miehen kanssa. Mutta ainakaan tällä hetkellä en tiedä ketään miespuolista sielunhoitoterapeuttia tässä lähistöllä. Voi olla, että niitä on, mutta en tiedä näin äkkiseltään ketään. Suomessa on joitain tunnettuja kristittyjä miesterapeutteja, ja joskus olen haaveillut heidän asiakkaaksi pääsystä. Mutta en minä nyt kovinkaan kauas aikonut terapeutille mennä. Eli pitää katsoa miten johdattuu tämä asia. Muutenkaan en haluaisi enää maksulliseen terapiaan (tai ainakaan niin maksulliseen, kuin missä olin viime talvena).

Mietin paljon omaa ja maatilan kohtaloa - menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Se on niin iso ja raskas taakka. Aivan liian raskas minulle. En ymmärrä kuinka tuollainen on voinut tulla osakseni. Enkä ymmärrä pitäisikö minun yrittää irrottautua siitä vai onko minulla osani siinä jatkossakin. Vaikka se on raskas taakka, en osaa irrottautuakaan enkä tiedä mitä sitten tekisin jos irrottautuisin. Lisäksi tuntuisi järjettömältä jättää 77-vuotiaita vanhempia tässä tilanteessa. Kuitenkaan en pysty auttamaankaan, kun olen niin huonossa mielentilassa ja täysin epämotivoitunut koko ajan. Mikään ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa. Silloin surin niin kamalan vanhoja 67-vuotiaita vanhempiani ja ajattelin tilanteen olevan sietämätön. En käsitä kuinka kauan tämä sietämättömyys kestää. 

En ole voinut koskaan muuta kuin ajatella, että Jumala tuo avun. Minä en voi kuin odottaa että Jumala tuo avun. Jeesus, auta meitä. Jonain päivänä haluaisin vielä kertoa Jumalan ihmeestä tässä asiassa. 

”Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sentähden minä panen toivoni häneen.” (Valit. 3:24)

Syksyn suuntaan

Jotenkin syksy tuntuu jo niin vahvasti. Olisin kyllä voinut ottaa enemmän lämpimiä päiviä tälle kesälle, mutta se meni nyt näin. On taas vähän ihmeissään syksyn edessä. Millaisia rutiineja tähän syksyyn muodostuu? Joidenkin harrastusten aloittamista jo odotan. Ja liikunnan suhteen olen taas suurten suunnitelmien, mutta kovin epävarmojen toteutuspäätösten edessä. Mitä jaksan tänä syksynä? Kuinka nyt voin? En oikein tiedä. Viime syksynä yritin aloittaa liian monia harrastuksia. Nyt suhtautuu paljon varovaisemmin omaan jaksamiseen. 

Viime viikonloppu meni naistenpäivillä. Kyllä siitä hyvä mieli jäi ja monet vaikuttivat tyytyväisiltä pois lähtiessään. Jotenkin Jumala oli rohkaissut tulijoita ja antanut iloa. Vaikutti siltä, että nekin asiat joita itse puhuin, olivat olleet jotenkin semmoista, mikä oli antanut kuulijoille jotakin. Ja itse sai sitten muiden puheiden, rukousten ja keskustelujen kautta jotakin, mikä teki hyvää.

Keskityin mielessäni nyt niin etukäteen noihin naistenpäiviin, etten ehtinyt murehtia puintien aloittamisia. Kävikin sitten niin että samana päivänä kun illalla oli lähtö Ruotsiin (naistenpäivät oli siellä), niin kävin hakemassa kosteusnäytteen spelttipellolta. Kosteus oli 17 % eli puintivalmista ja sitten päädyinkin juuri ennen lähtöä nostelemaan painavia peräkärrynlaitoja ja siirtelemään traktoreita. Piti oikein keskittyä ettei nyt venäytä selkäänsä tai menetä hermojansa juuri lähdön edellä. Puinti sitten alkoi poissa ollessani ja takaisin tultuani päädyin liki heti puimurin rattiin. Sinänsä oli kyllä kiitollinen olo, että speltit saatiin hyvälaatuisia pois.

Nyt kun nuo naistenpäivät on ohi, tuntuu että tosiaan arki on alkamassa. Jotenkin miettii taas kovasti omaa elämäänsä, tätä arkea jossa joku suru ja kaipaus edelleen jyllää. Kaikkea sitä miettii – että puolisonko ja perheen puutteestako tämä johtuu. Ja sitten kuitenkin epäilee edelleen kovasti kykyään perhe-elämän haasteisiin. Toisaalta haluaisi oman lapsen ja toisaalta oma sisäinen lapsi huutaa edelleen jotain omaa hätäänsä, että itsekeskeisyys on edelleen niin kovassa mitassa. Epäilee kykyjään jaksaa huolehtia toisista, kun ei jaksa huolehtia itsestäkään. Miettii, että kuinka jaksaisi kuunnella toisen parkuja, kun itsekin haluaisi vielä parkua omaa hätäänsä. Kuinka hyväksyä täysin toisen persoona, kun ei hyväksy omaansakaan. Kuinka kunnioittaa toisen tahtoa, kun ei tunnista omia rajojansakaan. Kuinka pitää puolensa, kun on tottunut antamaan helposti periksi, mutta katkeroituen. Kuinka kasvaa omaan rooliin, eikä elää toisen kautta. Kuinka sanoa mitä tarvitsee, kun häpeää tarpeitaan. 

Näiden kysymysten kanssa lähden syksyyn. Ja koitan vain opetella luottamista Jeesukseen joka päivä. Toivon, että Hän tulisi läheisemmäksi ja rakkaammaksi. Että voisin uskaltaa elää. Elää Jeesukselle, ettei tarvitsisi hävetä uskoakaan. Että saisi tulla ulos kuoresta Jeesuksen ja oman persoonansa kanssa.

On erikoista, että Jumala voi Henkensä kautta antaa puhuttavaa Jeesuksesta ja ylipäänsä Raamatusta ihmiselle, jonka oma luottamus Jumalaan on niin heiveröinen. Mutta Pyhä Henki sitäkin tekee. Usein siinä itsekin oppii jotain kun puhuu toisille. Silti nyt on ihan jees, ettei ole tiedossa ihan heti mitään varsinaista puhumistilaisuutta, koska stressaan niitäkin, vaikkei tarvitsisikaan. Nyt vain katsellaan, mitä Jumala arjessa tekee.

”rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne” (Jes. 30:15)

Kurkistelee kuorestaan

Sunnuntaita. Kirjoitan vielä vaikka tuntuu, että olen ollut tänään jo liikaa tietokoneella. Nyt netissä olo kuitenkin taas onnistuu hyvin, kun viime torstaina kävi korjaaja. Jotain ongelmaa oli kerrostalon kaapeleissa. Enää ei pätki.

Tänään olen valmistellut jonkun verran juttuja, mitä kerron ensi viikonlopun naistenpäivässä. Kyllä minä siihen sitten lupauduin menemään. On kyllä ollut pieni ja väsynyt olo sen asian suhteen. Välillä innostun, välillä lässähdän. Jotenkin koen riittämättömyyttä. Olen todennäköisesti tilaisuuden nuorin ja suurin osa on isoäitejä. Ei siinä muuten mitään, mutta tällä naiseuden saralla en koe voivani olla antamassa mitään sellaista mitä haluaisin olla antamassa. Raamatusta voin kyllä jakaa jotakin ja niinhän se sitten meneekin. Jokainen sillä osalla kun Jumala on antanut. Se lienee puheidenikin pääsanoma. 

Oikeasti kohtaan kovasti keskeneräisyyteni tässä asiassa. Haluaisin olla niin paljon avoimempi, kuin mitä nyt olen. En koe tarpeeksi suurta sisäistä turvallisuuden tunnetta, että voisin puhua täysin avoimesti erilaisissa tilanteissa – pelko vetää jotenkin persoonan kapeaksi. On niin paljon vielä pintakiiltoa, jota haluaa ylläpitää – pintaa, joka on niin tiukassa monien ihmisten edessä, kyvyttömyyttä olla heikko. Persoonaa piilottelee edelleenkin häpeän hämärissä, pelon kahleissa. Silti tuntuu hyvältä, että valo paistaa ja paljastaa asioita. Vaikka sitten pelkoa ja häpeää. 

Jotenkin on niin pieni olo elämän edessä. Lapsuuden ja nuoruuden pelot vellovat mielessäni edelleen. Ja nyt pitäisi uskaltaa todeta, että ne ovat vain pelkoja, eivät absoluuttinen totuus tai ennuste tulevalle. Että ne eivät kerro siitä mitä elämäni tulee olemaan, vaikka olen sellaista nähnytkin. Että minun on mahdollista valita toisin. En voi elää, jos jään vanhaan. Joku osa kaipaa jo kuoriutua, joku osa haluaa vielä lymyillä.

Viimeisen vuoden aikana eteeni on ilmestynyt valtava lähi-ihmissuhteen pelko. Epäilen, että se on ollut olemassa kauan aikaa, mutta en ole huomannut sitä, kun olen jotenkin kiertänyt sen. Olen esimerkiksi huomannut, että pelkään suunnattomasti tutustua kehenkään yhtään omanikäiseeni vapaaseen mieheen henkilökohtaisella tasolla. Pelkkä ajatuskin ahdistaa ja näen heti vikoja ja virheitä keksiäkseni itselleni syitä, miksi en tutustuisi. Oikeasti en vain pysty. Joku lienee joskus ihmetellyt ja minä itsekin, että miksei Jumala anna minulle puolisoa. Todellisuus on kuitenkin se, etten ole koskaan sellaista edes rukoillut. Olen pelännyt niin paljon, etten ole edes oikeasti halunnut. Jotenkin olen tiennyt, ettei minulla ole eväitä siihen avoimuuteen, mitä se edellyttäisi. Olen joutunut kehittämään vahvan kyvyn elää yksin, ja tuntuu, etten osaa toista strategiaa.

Näillä alueilla on niin paljon kaikkea, joista haluaisi puhua, mutta joista jakaminen on niin vaikeaa. Ymmärrän asioiden syitä ja seurauksia, mutta silti häpeä kietoutuu moneen kohtaan ja siksi puhuminen on niin vaikeaa. Aivan kuin sielunvihollinen nauraisi minulle, että nämä asiat, oma persoonallisuus ja naiseus ja omana itsenä oleminen olisi pitänyt tajuta jo 20 vuotta sitten ja kyllä se on aivan idioottia niitä nyt kellekään vatkata – ei se enää onnistu – ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.

Viime talvikausi oli aikamoista kivun pakottamaa itsetutkistelua, mutta silti tuntuu, että edelleen minun on vielä tarve sitä jatkaa, vaikka varsinainen kipu onkin jo oikeastaan liki kokonaan pois. Ei niin että siinä tutkistelussa koskaan valmiiksi tulisi, mutta kuitenkin sitä jotain enentyvää toimintakykyä elämään odotan ja kaipaan. Rohkeutta ja rakkautta pelon ja häpeän sijaan. Askeleita vapauteen. ”Vapauteen Kristus vapautti meidät”. Uskon, että se on totta ja vankilan ovet ovat auki, siinä määrin kuin itse uskallan ottaa askeleita ulospäin. Ja ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon”.  On helpottavaa kun edes periaatteessa on toivo pelonkin voittamiseen. Jeesuksessa kaikki on mahdollista ja minun elämäni kuuluu hänelle. Jumala on rakkaus. Jotenkin tajuan, että Jeesuksen tuntemisessa kasvaminen on ainoa vaihtoehto, jos haluan oikeasti ELÄÄ.

Hälsningar från Sverige

Väsyttää raakasti edelleen. Tulin eilen (=maanantaina, mutta on edelleen nettiongelmia) kotiin Ruotsin reissulta ja niin kuin olisi suurempikin aikaeroväsymys. Yöunet tuppaa tuollaisilla matkoilla jäämään aina normaalia lyhyemmiksi, niin ilmankos sitten jälkeenpäin väsyttää. Paikanpäällä jaksoi kyllä ihan hyvin.

Olihan tuokin aika ihmeellinen viikko. Moni ihminen sai varmasti rohkaisua ja innostusta, lohdutusta ja kehotusta parannukseenkin. Oli pieni katuevankeliointisessio, josta tuli kaikille valtavan hyvä mieli ja muuten sitten paljon raamattutunteja ja rukousta. Jumala teki niin kaikenlaista että eihän sitä todellakaan voi tietää kaikkea että mitä oikeasti tapahtui. Oman osuutensa vain.

Itse pidin puheenvuoroja joka päivä. Ja kieltämättä olen ollut iloinen rohkaisevasta palautteesta. Paikalla oli useita sellaisia, jotka eivät tunne minua ja siksi jotkut kommentit olivat aika riemastuttavia: Eräs rouva kysyi, missä raamattukoulussa opetan. Toinen oli äärimmäisen yllättynyt kuullessaan, etten ole minkään seurakunnan palkattu työntekijä. Kolmas oli ollut liki vakuuttunut siitä, että minulla on tutkinto teologisesta tiedekunnasta. Neljäs tiedusteli miltä nettisivulta voi kuunnella puheitani. Väkisinkin meinasi naurattaakin :)

Onneksi on arki. Jotenkin tuollaisen viikon jälkeen ei voi muuta todeta. Tasapainon säilyttäminen on edelleen tosi vaikeaa, kun tulee hyvää palautetta. On vaikea joskus suhtautua siihen. Kun haluaa ottaa tietysti palautteen vastaan, mutta toisaalta liikkuu aina sillä vaarallisella alueella, että se voi nousta jotenkin hattuun tai muuten vie ajatukset vain omaan itseensä – pois itse asiasta. Toisaalta taas, jos en saisi mitään palautetta, saattaisin helposti heittää heti hanskat tiskiin ja todeta, ettei minun ole tarkoitettu puhua kenellekään. Toki tiedän, että se mikä on hyvää, tulee aina Jumalalta. Vain se voi puhutella. Haluaisi olla kanava sille. Omalla persoonallaan. Mutta tosiaan arki on nyt taas hyvää tasoitusta. Ei ole ainakaan pelkoa, etteikö huomaisi omaa raadollisuuttaan, omaa syntisyyttään. Ei ole kauheasti pelkoa, että jotain nousisi hattuun.

Juttelin Ruotsissa puheissa muiden aiheiden lisäksi kanoista ja lampaistakin. Tuntui että moni koki nuo eläinten kautta tulleet jutut hyvin puhuttelevia. Se tuntui itsestä jotenkin suorastaan koskettavalta. Vaikka olen tykännyt paljon eläimistä, on niiden pitämisessä ollut aina myös se syy, että ”kun ei ole muutakaan”. Olisin halunnut elämältä noinakin vuosina paljon muuta kuin kanoja, ja tuntuu että oli vain kanat. Oli paljon sisäistä pahaa oloa, paljon yksinäisyyden tunnetta, paljon toivottomuutta. Ja kanat aivan kuin ainoana henkireikänä. Sitten Jumala puhuikin niin paljon kanojen kautta. Ja nyt, muutaman vuoden jälkeen, samaiset kanat kaakattavat Ruotsissa ja ihmiset saavat iloa niistä. Eräs sisar kirjoitti laulunsanat, jotka alkoivat ”Herra kanasensa niitylle ajoi” (en muista enempää sanoja..) Että ei sitten ihan välttämättä olisi osannut ajatella, että tämmöistäkin voi tapahtua. Tässähän on suorastaan pakko jo todella alkaa uskoa siihen, että Jumala tietää sittenkin parhaiten.

On kyllä vielä vähän nuppi sekaisin tuosta viikosta, kun tapahtumaa ja kaikkia erilaisia asioita ja kohtaamisia on ollut niin paljon. Ja erikoisia uusia mahdollisia askeleitakin. Tarjottiin nimittäin mahdollisuutta lähteä Keniaan käymään ensi vuoden puolella. Sitä tässä nyt melkein eniten ihmettelen. Eli siis rukoilen johdatusta ja Jumalan tahdon tapahtumista ja oikeiden henkilöiden lähtöä. Kaipaakohan ne kanajuttuja siellä..? 

 Kana ruotsalaisessa Löfstadin linnassa.